Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa

Möbiuksen koira. Tai ainakin melkein.

Johanna Sinisalon lastenkirja Möbiuksen maa jäi mieleen jostakin kirjasuositteluketjusta ja nappasin sen kesän korvalle luettavaksi. Fantasiasävytteinen seikkailuromaani vie päähenkilönsä Piin matkalle Rinkula-maailmaan, jossa kaikki ei ole kohdallaan ja Pii on ainut joka tilanteessa voi auttaa. Neuvokkuudella pääsee tarinassa pitkälle, mutta onnistumiseen tarvitaan myös ystäviä.

Pidin Sinisalon luoman Rinkulan nurinkurisesta maailmasta ja oudoista otuksista, joiden muodostama ekosysteemi oli kaikessa haavoittuvuudessaan mielenkiintoinen. Erikoisesta ympäristöstä huolimatta tarinan kulku on tuttu ja turvallinen: lapsi joutuu jollain tavalla osaksi maailmanpelastusoperaatiota ja pyrkii selviämään siitä parhaansa mukaan. Kaiken lisäksi tässä kuvattu lapsi, mainio Pii, on toki myös sisarussarjansa nuorimmainen ja siten perheen hässäkässä myös hieman jalkoihin jäänyt.

Kirjassa viitataan myös moniin (lasten)kirjallisuuden klassikoihin. Itselle viittaukset esimerkiksi Narnian tarinoihin olivat selkeitä, mutta jäin pohtimaan avautuvatko ne välttämättä lapsilukijalle sellaisenaan. Toki toivoa voi, että viittaukset muihin kirjoihin ohjaisivat sitten niiden pariin? Piin elämä ei tosin välttämättä ole vielä kohderyhmälle tuttu eikä hetkeen ehkä aivan ajankohtainenkaan.

Miisa Lopperin kuvat ovat ihania ja sopivat hyvin kirjan tyyliin. Pidin myös siitä, kuinka kirjassa esiteltyjä haastavampia käsitteitä tai tilanteita lisäselitettiin juuri kuvilla ja ne otettiin olennaiseksi osaksi kerrontaa. Esimerkiksi Möbiuksen renkaan ymmärtäminen sujuu varmasti helpommin kuvien kautta, jos ei ole sellaista ennen käsitellyt.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja juoni on jännittävä, jäi jokin tässä kirjassa vaivaamaan. Ärsyttävää, kun ei oikein osaa sanoa mikä, mutta nimenomaan se jokin jäi mieltä kaihertamaan ja esti kirjaan ihastumisen. Ehkä jokin tuntui hieman viimeistelemättömältä loppuratkaisussa, se tuntui jollain tavalla liian helpolta tai perustelemattomalta. Leppoisaa luettavaa kuitenkin ja sopi hyvin kesäluettavaksi.

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa
Teos, 2010. 155 s.
Kuvat: Miisa Lopperi

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin (Teos, 2013) on keikkunut lukulistallani heti ilmestymisestään. Nyt se vihdoin tuli sopivana hetkenä vastaan kirjaston bestseller-hyllystä. Kirja tulikin sitten loppupeleissä hotkittua varsin nopeaan tahtiin.

Nielen lähes purematta. Tiedän että jalapenon scovillet ovat säälittävät, se maistuu suussani suunnilleen suolakurkulta, mutta pelkkä tieto siitä että noissa rouskuvissa viipaleissa on kapsaisiinia saa käsien tärinän lievenemään. Parin minuutin kuluttua Kellarin sysimusta vesi on vetäytynyt hivenen alemmas, se loiskuu nyt juuri ja juuri aivojeni tulvarajan alapuolella. Jalapenojen antama niukka potku on haalea, harmaansininen, kuuloalueen rajoilla himertävää tähtien välistä kohinaa.

Vanna on eloi, domestikoitu nainen, jonka tehtävä on olla maskoille eli miehille mahdollisimman viehättävä ja ilahduttava kumppani. Paitsi että Vanna ei ole aito eloi, vaan morlokki jolla vain sattuu olemaan platinanvaaleat kiharat ja hoikat sääret. Vanna elää kaksoiselämää esittäen tyhjäpäistä eloista ja diilaa chiliä luotetun Jaren kanssa. Chili on Vannalle henki ja elämä, se on ainoa mistä saa sellaiset fiksit että suru kadonneesta sisaresta Mannasta hiipuisi.

Auringon ydin antaa äänen sekä Vannalle että Jarelle, Vannalle myös Mannalle kirjoitettujen kauniiden ja surullisten kirjeiden muodossa. Tarinaa rytmitetään myös katkelmilla lehtiartikkeleista ja sanakirjanpätkillä, joissa kirjan maailman taustaa valotetaan. Suomen eusistokraattinen tasavalta ajaa luonnollisesti asukkaidensa etuja muun muassa kieltämällä kaikki nautintoaineet ja eristämällä ihmiset kieltämällä matkapuhelimet ja tietokoneet. Ovelaa.

Kirjan alku oli pureva ja maistuva. Ensimmäisen sivun vieraannuttavasta splat-äänestä huolimatta kiinnostuin Vannan tarinasta, samoin chileistä. Sinisalon kehittämä maailma on jälleen kerran hienosti rakennetty ja ajatuksiaherättävä. Tarina jaksoikin kantaa loppuun asti, mutta jotenkin koin käsittelyn jäävän loppupeleissä jotenkin pintapuoliseksi. Elementeissä olisi ollut vielä paljon sellaista, josta olisin kaivannut lisää tietoa, ja toisaalta lopun ratkaisu tuntui jotenkin helpolta. Olisin kaivannut jotain enempää, lisää tulisuutta, lisää potkua. Ehkä kirjassa oli scovilleja minun toleranssilleni liian vähän.

Kuitenkin Auringon ydin on mainio kirja. Se on laadukas romaani, jossa esitetään (jälleen kerran) pelottavia ja kiinnostavia ajatuksia. Se saa myös halajamaan chiliä ja toivomaan, että Sinisalo kirjoittaa vielä monta kirjaa.

Arja nautti miljoonien scovillejen edestä ja Morre ei voi moittia kirjaa mistään.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013. 336 s.
Kansi: Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalon Enkelten verta (Teos, 2011) on keikkunut lukulistallani jo jonkin aikaa. Pidin paljon Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjasta ja olin kuullut kehuja myös tästä uudemmasta, onhan siinä kaiken lisäksi hieman biologia-näkökulmaakin. Helsingin Sanomien Lukijoiden sata suosikkia -äänestyksessä Enkelten verta kapusi sijalle 91.

Kuningatar on kuollut.
Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Mehiläishoitaja Orvo hoitaa pesiään pieteetillä ja rakkaudella. Elämä Toivonojalla on suhteellisen rauhallista, Eero-poika asuu muualla mutta ilmoittelee itsestään säännöllisin väliajoin. Hiljainen elämä saa kuitenkin uuden käänteen, kun siihen isketään säröjä toisensa jälkeen: mehiläispesät tyhjenevät työläisistä ilman syytä eivätkä eräänä iltana lähistöllä vilkkuneet hätävalot välittäneet iloista viestiä.

Enkelten verta oli helppolukuinen ja pohjattoman kiinnostava joskin pelottava katsaus lähitulevaisuuteen. Mehiläisten pesäkato on todellinen ongelma maailmalla ja Sinisalo on listannut lähteensä asianmukaisesti. Itse en varmasti kykenisi pölyttämään edes oman puutarhamme kukkakasveja, siinä jäisivät omenat saamatta. Ja tuskin evoluutiokaan ehtisi niin nopeasti tuomaan tilalle uutta niin tehokasta pölyttäjälajia. Tai jos toisikin, niin hunajaa tuskin enää mistään tulisi.

Sinisalo tuo Eeron blogien kautta esiin voimakkaasti myös eläinten oikeuksia ja pohtii lihansyöntiä. Näkemykset tuntuvat aluksi radikaaleilta ja jopa ahdistavilta, mutta aktivistikuoren alla tuntuu kiiltelevän asiallinen näkemys siitä, miten tätä planeettaamme ja sen asukeita voisi kohdella. Ajatukset jäävät päähän pyörimään.

Kahden eliöyksilön kaikin tavoin rakkaudelta näyttävä parisidos: laumadynamiikkaa, tai ehkäpä suorastaan jonkinlainen automaattinen feromonitunnistus siitä, että geenit sopivat yhteen ja tuottavat optimoituja jälkeläisiä.
Mutta abstrakti, inhimillinen, humaani, oikea rakkaus? Ehei, nehän ovat herra paratkoon eläimiä!

Tuttuun tapaansa Sinisalo tuo kirjaan vielä oman, hieman yliluonnollisen elementtinsä, joka kaikesta huolimatta tuntuu pohjattoman luonnolliselta. Mehiläisiä koskevaa mytologiaa pohditaan monelta kantilta ja Orvolle alkaa vähitellen selvitä, mitä mystisesti katoaville mehiläisille oikein tapahtuu. Ratkaisu on pölyttäjien kannalta onnistunut, mutta ihmiskunnalle se ei kaunista tulevaisuutta lupaile.

Loppujen lopuksi Enkelten verta oli minulle kirja ihmisyydestä ja jopa rakkaudesta. Siitä, kuinka joskus joutuu tekemään niin vaikeita valintoja että tuntuu kuin sisällesi iskettäisiin tikari. Ja silti tiedät syvällä sisimmässäsi tekeväsi oikein.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos, 2011. 275 s.
Kansi: Hannu Mänttäri ja Miika Immonen