Vuoden 2005 palmusunnuntaina kolmivuotias Eino-poika valittelee äidilleen päänsärkyä ja oksetusta. Aamulla mennäänkin jo sairaalaan, ja siitä aikaa monen kuukauden suru. Pienen pojan aivoissa on vaarallinen verenvuoto, ja sitä yritetään leikata ja hoitaa mutta turhaan. Lääkärien mielipiteet vaihtelevat, välillä saadaan toivonkipinöitä, jotka taas sammutetaan.
Kuinka kauan Eino joutuu olemaan sairaalassa? Päiviä, ehkä jopa viikkoja? Tuntuu kauhealta. Olen ollut erossa lapsistani pisimmillään neljä yötä kahdesti. En halua antaa poikaani tänne, jättää tämän punatiilisen sairaalan kolkkoihin huoneisiin.
Kirjassa liikutaan sairaalaan ja kodin väliä, suru sydämessä. Perheen yhtäkkiä muuttuneen elämän lisäksi kuvataan elämää sairaalassa; korvaamattomia hoitajia, joista Ervast kirjoittaa todella kauniisti ja lukemattomia odotuksen tunteja.
Ervast kirjoittaa aidosti ja pelkistetysti, surun ja ilon tunteista joiden kaiut tuntuvat tutuilta. Lähipiirissä menehtyi muutama vuosi sitten pieni ihminen, ajattelin häntä. Mieleeni nousi myös kuva pienestä pojasta sairaalassa monta vuotta sitten, kädessä tippa. Nykyään tuo pieni poika on minun jo niin iso kaksikymppinen veljeni, joka etsii ensimmäistä yhteistä asuntoa tyttöystävänsä kanssa. Silloin hän oli pieni poika, jolle isosisko halusi antaa tärkeän Aladdin-värityskirjan, koska tuntui että veli tarvitsi sitä enemmän.
En ehkä pystyisi lukemaan tätä, jos olisin äiti. Ja tiedostan, että ei niitä tunteita, joita Ervast kuvaa voi todella tuntea. Ei, ellei ole itse kokenut samaa. Eikä silloinkaan, sillä ei kahden ihmisen suru, tai ilokaan sen puoleen, ole koskaan samanlaista. Mutta surussa voi elää mukana, ja niin minä tein tätä lukiessani.
Vai onko kuitenkin armollisempaa, että saa jättää rauhassa jäähyväisiä, hyvästellä hitaasti ja suukotella huulet tyhjiksi? Antaa kovia pusuja, niin kuin Eino sanoo: "Äiti, anna kovat pusut!" Ja minä suukotan punaista poskea niin, että sydän pakahtuu.
Oli hämmentävää istua bussissa ja lukea tätä, pää pyörällä ja sydän täynnä surua. Havahdun ennen omaa pysäkkiäni; eikö kukaan muu tässä bussissa huomaa kuinka surullista tämä on? Eipä tietenkään.
Ervastin teksti elää varmasti mielessäni pitkään. Äidin aito suru, raaka ja peittelemätön. Jotain jota en voi ymmärtää, samanlaisia tunteita kuin Adoptiomatkaa lukiessani. Surullisempia.
Vaikka et kirjaa lukisikaan, lue sentään P.S.Rakastan kirjoja-blogin Saran koskettava ja kaunis teksti tästä samasta kirjasta, sairaanhoitajan näkökulmasta. Minä toivon, kuten Sarakin, että mahdollisimman moni lukisi tämän. Ja että tämä kirja voisi ehkä tuoda jollekulle lohtua silloin, kun oma elämä on palasina.