Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Joel Haahtelan kolmas romaani Tule risteykseen seitsemältä (Otava, 2002) kuljettaa lukijan Portugaliin. Fado-orkesteri matkaa rämisevällä Volkswagenilla kohti uppoavaa kylää. Guitarran-soittaja Auguston mielessä ei kuitenkaan ole päällimmäisenä huoli vyöryvistä aalloista, vaan ajatus naisesta ja salaisesta suudelmasta, toive rakkaudesta. On kuitenkin myös epävarmuus omasta itsestä, hämmennys isän identiteetistä, omista juurista. Eikä Augusto ole orkesterissaan ainoa, joka painiskelee elämän aalloissa.

Myöhemmin seison parvekkeella ja katselen vastapäistä taloa, sen pimeää seinää, muutamaa valaistua ikkunaa. Tuuli työntyy paidankauluksesta sisään ja tekee olon vilpoiseksi. Hämärän kaupungin yllä hehkuu halo. Kissat luikkivat pitkin muurinpäällyksiä ja niiden silmissä hiiltyvät veitsen terät. Katselen kaupunkia, joka kätkee sisäänsä salaisuuksia, lukemattomia tarinoita. Tähän kaupunkiin voi hukkua niin kuin ihminen hukkuu omaan mahdottomuuteensa.

Minä pääsin Auguston kerronnan rytmiin vasta joskus kirjan puolivälissä. Se taas johtuu siitä, että pääni oli aivan liian täynnä ajatuksia päästäkseni portugalilaiseen maailmaan sisälle, en osannut keskittyä, koen olevani enemmän kotona eksyksissä Keski-Euroopan kapeilla kaduilla (vaikka Häiriö maisemassa saikin minut lumoutumaan Portugalista). Minä ehkä myös kiinnostuin enemmän sivuhahmosta, Fernandosta, joka kamppaili kohtalon sormissa: tuleeko hänkin kuolemaan 32-vuotiaana kuten hänen isoisänsä ja isänsä ennen häntä?

Ja José on todellakin oikeassa sanoessaan kappaleen olevan kaunis ja surumielinen. Tuntuu kuin se löytäisi juuri sen onton kohdan jokaisen sydämessä, johon kätketään onni ja sen vastakohta, hiljainen kaipaus.

On kuitenkin sanottava, että Haahtelan lumo on vahva myös tässä teoksessa. Tarkkanäköiset lauseet piirtävät kuvan niin merenhuuhtomista lattialankuista kuin harmonikan soinnistakin.

Seuraavan Haahtelani minä aion lukea rauhassa omenapuun alla.

Risteykseen ovat kävelleet myös Susa (jonka olo jäi levottomaksi mutta lohdulliseksi), Katja (joka kuvaa tätä lempeäksi ja valoisaksi), Jum-Jum (jolle iski kaipaus Portugaliin), Pekka (joka kuvaa tätä yhdeksi Haahtelan kirkkaimmista helmistä) ja Sara (jolle tämä oli pieni pala täydellisyyttä).

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä.
Otava, 2002. 207 s.
Kannen kuva: Joakim Eskildsen.
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen.

Joel Haahtela: Katoamispiste

Kaipasin jotain rauhoittavaa, pienieleistä. Jotain, jota voisin lukea tavallista pitemmällä bussimatkalla. Otin hyllystä mukaan Joel Haahtelan Katoamispisteen (Otava, 2010). Pienoisromaani kesti bussimatkan molempiin suuntiin ja vielä muutaman hetken kotisohvalla.

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan. Tai ehkä vaikutelma johtui vain lokakuiseen ilmaan sopimattomista kengistä, korkeista koroista, jotka linksuivat kun hän väisteli vesilammikoita, pyrki tuulisella Bulevardilla eteenpäin; silloin oli satanut jo monta päivää.

On syksyinen sadepäivä Bulevardilla, lentoon lähtevä sateenvarjo. Mies, joka kohtaa naisen ja nainen, joka etsii jotain. Mies, kertoja, haluaa auttaa naista löytämään kadoksissa olevan miehen, Paulin. Alkaa jonkinlainen ajojahti; kuinka paljon edellä kadonnut on, voiko häntä saada kiinni? Miksi hän on Suomessa? Johtolankoina on vain osoite, Raija Siekkisen kirja Une fissure dans le paysage (Häiriö maisemassa), tulitikkuja ja aavistuksia.

Katoamispiste sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Minä jopa ajattelin pitkään, että tämä on omaelämäkerrallinen, päähenkilö kun on psykiatri ja kirjailija, jota vielä kustantaa Otava. Totta on ainakin kirjailija Raija Siekkisen olemassaolo, ja Siekkisen ympärille tarina paljolti kietoutuu. Siekkisestä voisi ajatella jopa tulevan miehelle pakokeino, projekti jonka aikana ei tarvitse ajatella. Paitsi että täytyy, väistämättä, vahingossa palata myös omaan elämään, historiaan ja siihen mitä tapahtui ennen etsintää.


Katoamispiste on kaipuuta, ikävää, ehkä jopa kyvyttömyyttä kohdata se mikä on nyt tai mikä oli, tarvetta mennä jonnekin muualle, uppoutua johonkin muuhun. Kirjaa on kuvattu moneen otteeseen melankoliseksi, surulliseksi ja haikeaksi. Sitä se onkin, mutta sanoisin myös lohdullinen, rauhoittava, pehmeä, aaltoileva ja parantava.

Minä mietin, pidinkö tästä enemmän kuin Elenasta ja en osaa sanoa. Pidin eri tavalla.

En oikeastaan osaa edes sanoa, millainen olo minulla on. Rauhallisempi. Unenomainen. Minun pitäisi nyt herätä ja laittaa ruokaa.

Joel Haahtelan haastattelu Katoamispisteestä löytyy YLE:n Elävästä arkistosta.

Joel Haahtela myös Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa 22.3. klo 17.00. Tilaisuuden jälkeen Traumbach-lukupiiri klo 18.00, jonne ilmoittauduttava. Ks. täältä.

Sateisella Bulevardilla ovat seisseet ainakin myös Sara (joka luonnehti tätä hillityksi ja tyylikkääksi pienoisromaaniksi), Katja (jolle kirja jätti rauhallisen olon ja paljon kysymyksiä), Hanna (joka jäi kokonaisvaltaisen hyvään olotilaan) ja Pekka (joka odotti tämän julkaisua kieli pitkällä).

Joel Haahtela : Katoamispiste.
Otava, 2010. 159 s.
Kannen kuva: Päivi Puustinen (suunnittelu) ja Raimo Poutanen (Raija Siekkisen kuvat)

ps. Jos minä haluaisin kadota johonkin hetkeen, voisin kadota siihe huhtikuiseen iltaan noilla Montmartren rappusilla. Se oli hyvä ilta.

Joel Haahtela: Elena

Haahtela on nyt ollut tapetilla blogistaniassa ja saanut kirjoittajan jos toisenkin huokailemaan ihastuksesta. Minulla on itselläni hyllyssä jo kolme Haahtelan teosta, Lumipäiväkirja (Otava, 2008), Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2000) ja Katoamispiste (Otava, 2010), mutta päädyin kuitenkin aloittamaan tutustumiseni Haahtelan tuotantoon teoksella Elena : pienoisromaani (Otava, 2003).

Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetken ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.

Mies jää tammikuussa kaksi pysäkkiä liian aikaisin pois raitiovaunusta. Puistossa hän kohtaa naisen ja tämä kohtaaminen muuttaa miehen elämän. Hän jää odottamaan naista, joka aamu. Kuluu kevät, koittaa kesä. Mies rakentaa Elenan niistä tiedonmuruista, joita hän saa ohimennen, kuin varkain. On Puisto, Saaristo ja Kaupunki. On penkki, kastanjat ja odotus.

Elena on pienieleinen ja hiljainen kirja. Ulkoisesti siinä ei tapahdu paljon, istutaan ja tarkkaillaan, mutta taustalla heiluvat puiden oksat ja meren aallot vellovat. Haahtela kuljettaa tarinaa omalla painollaan, kuin hengityksen rytmiin, ja lukija sulautuu osaksi kertojan elämää. Tarina myös kertoo sen mitä on, se ei leikittele turhaan metaforilla koska se ei tarvitse niitä.

Mutta mikään tästä ei pidä paikkansa. Elena on joku muu, enkä tunne häntä lainkaan. Hänellä on salaisuuksia, joista kukaan ei tiedä. Mistä hän on saanut hymynsä? Mitä hän häpeää? Ketä hän on rakastanut?

Se on sulkeutuneita ja avautuvia ovia, hämäriä iltoja, salaisuuksia ja pakkomielteenomaista kaipuuta, suolan tuoksua ja raitiovaunun kolinaa. Minä näen kirjan Helsingissä, vaikka se ei siellä tapahdukaan. Tai ehkä tapahtuukin, minun Helsingissäni, Missä kuljimme kerran - Helsingissä vaikka Kaivopuiston puut eivät olekaan lumen vaan lehtien peitossa.

Kirjan sulkemisen jälkeen kaikki tuntuu unenomaiselta mutta silti tarkalta, ääriviivat vaikuttavat vahvemmilta. Erotan kaikki junan päästämät äänet, havaitsen kirkkaansinisen talvitakin harmaiden joukossa, kuuntelen kuinka kauppakeskuksen ovet kuulostavat torvisoittokunnalta.

Vähän tosin harmitti, että olin erästä kautta saanut vahingossa tietooni pienen tarinaan liittyvän yksityiskohdan. Ei se varsinaisesti lukukokemusta haitannut tai huonontanut, mutta tiedostin kyllä sen vaikutuksen siihen miten suhtauduin tarinaan ja henkilöhahmoihin. Niin sitä vaan huomaa, miten pienet asiat siihen lukukokemukseen ja tulkintaan vaikuttavat.

Minä olisin silti voinut lukea tämän heti uudestaan. 123 sivuun mahtuu kaikki.

Luettavaksi hiljaa, rauhassa, mutta myös junassa tähän voi upota.

Puistonpenkillä ovat istuneet myös Zephyr, pihi nainen, Susa, Katja, Booksy, Satu, Riina ja Sara. Muitakin Haahtelan teoksia on luettu ahkerasti, mutta ne jutut saatte nyt ihan itse etsiskellä.