Kymmenen päivää sitten, 5.2.2015, pitkän linjan kirjailija Joni Skiftesvikille myönnettiin Runeberg-palkinto omaelämäkerrallisesta teoksesta Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014). Muistin lukeneeni kirjasta jonkun jutun lähempänä ilmestymistä, mutta en sen kummempia. Kirjabloggaajien parissa virisi joka tapauksessa ajatus kirjoittaa kirjasta yhtäaikaisesti tänään.
Kirjaa ei meinannut saada käsiinsä, kirjaston varausjonot olivat ymmärrettävästi kasvaneet varsin äkkiä. Yllättäen sähköpostilistoilla roikkuminen toi ratkaisun, sillä #kirja-sivuston ystävänpäivälahjana teoksen sai ladata itselleen Elisa Kirjasta alennushintaan. Aikaa oli vielä riittävästi, joten teos sujahti lukulaitteeseen varsin nopeasti.
Yritin ajatella muita asioita kuin kipua. Pihanperän rankoja pitäisi sahata ja halkoja pilkkoa, mutta talossa ei ollut pilkkojaa. Nurmi pitäisi leikata, mutta ei ollut leikkaajaa. Pilkkoja ja leikkaaja makasi sängyssä, pelkäsi vaimonsa kuolevan ja toivoi itselleen unta, joka toisi ainakin hetkeksi helpotuksen. Mutta uni ei tullut, eikä kipu hellittänyt. Mikään ei ollut pitkään aikaan ollut niin kuin ennen eikä se johtunut EU:sta.
Teoksen alussa, vuonna 2011, Skiftesvikin vaimo viedään valkoisella Toyotalla kohti Helsinkiä saamaan uutta, kauan odotettua sydäntä. Perään olisi tarkoitus lähteä, mutta oma terveys ei anna periksi. Mystiset kivut vievät myös kirjailijan itsensä sairaalaan ja saavat muistelemaan menneitä, oman elämän tärkeitä hetkiä. Osa niistä on tavattoman surullisia, kuten oman pojan Kimin traaginen menetys, osa humoristisia kuten jotkin lehtimiesaikojen kuvauksista.
Kirjaa aloittaessani en olisi uskonut, että tarina veisi niin vahvasti mukanaan. Vei kuitenkin. Skiftesvik kirjoittaa tarkasti ja eloisasti niin suruista kuin iloistakin. Paljon on yhteen elämään mahtunut, kohtaamisia ja käänteitä, vaikeita päätöksiä. Takaumien lisäksi seurataan tilannetta sairaaloissa, Hilkka-vaimon sydämensiirtoa ja Skiftesvikin oman terveydentilan tutkimusta. Vaikka pääosa aiheista on vakavia, ei teos kuitenkaan ole raskas. Pikemminkin se on elämänmakuinen, luovuttamaton, eteenpäin pyrkivä.
Kyllä minä sanoisin, että Runeberg-palkinto on ansaittu. Valkoinen Toyota vei vaimoni on helppolukuinen, mutta ei silti mitään pikaruokaa. Nakuttelin kirjan käytännössä päivässä lukulaitteen näytöltä, tarinan imuun jäi samoin tein. Skiftesvikin perheen elämä ja sen tapahtumat jäänevät vielä mieleen kajastamaan, herättämään ajatuksia.
Oman tekstinsä kirjasta julkaisevat nyt samaan aikaan Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Erjan lukupäiväkirja ja Kirjallisena. Minna. Muutama bloggaus on tulossa vielä myöhemmin.
HelMet-lukuhaasteeseen raksitaan kohta kirja, jonka nimessä on väri.
WSOY, 2014. 173 s.
Kansi: Seppo Polameri