Olin odottanut Jeffrey Eugenideksen uutuuden The Marriage Plotin (2011) lukemista vähintäänkin siitä asti kun näin herran Helsingissä järjestetyssä Literary Death Matchissa. Olen aikoinaan lukenut hänen aikaisemmat teoksensa Virgin Suicidesin ja Middlesexin ja muistini mukaan pitänyt erityisesti jälkimmäisestä.
Reading a novel after reading semiotics was like jogging emptyhanded after jogging with hand weights. --- How wonderful it was when one sentence followed logically from the sentence before! What exquisite guilt she felt, wickedly enjoying narrative! Madeleine felt safe with nineteenth-century novel. There were going to be people in it. Something was going to happen to them in a place resembling the world.
1980-luvun Yhdysvalloissa kolme erilaista opiskelijaa ovat valmistumassa. Madeleine opiskelee kirjallisuutta, ihastelee Jane Austenia ja on kiinnostunut kirjoissa esiintyvästä kosiskelun kaavasta, siis marriage plotista. Madeleinen ystävä Mitchell puolestaan etsii itseään uskonnollisista opinnoista ja on täysin vakuuttunut siitä, että hän kuuluu Madeleinen kanssa yhteen. Kolmanneksi osapuoleksi tähän draamaan lisätään Leonard, maanisdepressiivinen ja komea biologi, johon Madeleine tietenkin iskee Mitchellin sijaan silmänsä.
Mitchell päättää jättää menneisyyden edes jossain määrin taakseen ja ottaa avuksi unohdukseen jo kauan haaveillun opiskelunpäätösmatkan Eurooppaan ja Intian seutuville. Madeleine sen sijaan painiskelee oman tulevaisuutensa ja haaveidensa kanssa painiskellen samalla omalta osaltaan Leonardin sairauden oireiden kanssa. Kaikki kolme henkilöä pääsevät kirjassa vuorollaan ääneen.
Eugenides on eittämättä pätevä ja intellektuelli kirjailija. Itse jouduin alkumetreillä hieman pohtimaan ja pallottelemaan kirjallisuustieteellisiä termejä päässäni jotta ne aukeaisivat, suomeksi olisi voinut onnistua helpommin. Sen sijaan hiivoja ja niiden lisääntymistä koskevat biologian osuudet ymmärsin sentään jo paremmin. The Marriage Plot ei kuitenkaan ole kirja tieteestä, vaan tarina rakkaudesta, sairaudesta, riippuvuudesta ja oman itsen löytämisestä.
"I'm sorry that I suffer from a mental disease, Madeleine. I know it's terribly uncouth. If my parents had only brought me up better, maybe I wouldn't be this way."
Kaikki kirjan henkilöhahmot ovat uskottavia, aitoja huolineen ja haaveineen. Leonardin sairaskuvausta on kehuttu muuallakin ja niin kehun minäkin: mieleen vaikuttavan sairauden kuvaus, se tyhjyys ja neuvottomuus ja turhautuneisuus, kaikki se tulee hyvin lähelle. Mitchell on jollain tavalla äärimmäisen sympaattinen itseään etsivä nuori mies ideaaleineen ja pelkoineen, Madeleine toisinaan suloisen kirkasotsainen, toisinaan niin kovin realistinen ja käytännöllinen. Pidin heistä kaikista, vaikka kirja kokonaisuudessaan jäikin minulle hieman etäiseksi.
Luin nimittäin The Marriage Plotin todennäköisesti liian pian Freedomin ja One Dayn lukemisen jälkeen. Jokaisella näistä kirjoista on omat meriittinsä, mutta niissä on myös paljon samaa. Sekä Marriage Plotissa että Freedomissa keskitytään enemmän tai vähemmän kolmen ihmisen linkittyviin elämiin ja kertoja vaihtuu. Lisäksi myös One Dayssa pääparin mies lähtee matkalle etsimään itseään, aivan kuten Marriage Plotin Mitchell. Tämän jonkinasteisen samankaltaisuuden vuoksi en aina ihan jaksanut keskittyä Madeleinen ja Mitchellin elämiin. Harmillista.
Eipä sillä, herra E kirjoittaa mainiosta ja suurella sydämellä. Henkilöhahmot ovat aitoja ja heidän kohtalonsa kiinnostavat ja hän kirjoittaa omanlaisiaan kirjoja. Vaikkei tästä siis suosikkiani tullutkaan arvostan kirjailijaa edelleen kovasti ja luen varmasti hänen seuraavankin kirjansa. Ja Middlesexin toivottavasti pian uudelleen.
Pokkaanpa tällä pisteen So American -haasteen Modern Men Writers -kategoriaan sekä osavaltiopisteen Michiganilla ja avaan pistetilin kiinnostavassa Mieleni on rajaton -haasteessa.
Naimapuuhissa ovat olleet myös muun muassa Suketus (joka arvosti etenkin kirjan mainiota maanis-depressiivisyys-kuvausta), Karoliina (joka piti erityisesti kirjan alentumattomasta ja älykkäästä huumorista) sekä Katja (jolle tämä oli täydellinen kirja, jonka kannet voi sulkea kaikin tavoin tyytyväisenä). Näistä kahdesta viimeisestä arviosta löytyy yllinkyllin lisää linkkejä muiden arviohin, eli tsekatkaapa sieltä lisää vakuutteluja miksi tämä kirja kannattaisi ehkä lukea.
Fourth Estate, 2011. 406 s.
Alkup. painos: Farrar, Strauss & Giroux, 2011.
Suomennos: Naimapuuhia
Otava, 2012. 599 s.
Suomentanut: Arto Schroderus.