Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä vie kahdentoista kirjailijan voimin matkalle ilmiöön nimeltä Marilyn. Novellit kertovat Marilynista, jostain Marilynin ympäriltä tai ovat hänen inspiroimiaan. Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta muistamme vahvimmin sen roolin, tuotteen joka hänestä tehtiin?

Kokoelman aloittaa Salla Simukan kertomus Drag Queen. Luin lumoutuneena tarinaa Marilyniksi pukeutuvasta henkilöstä, lopuksi hengähdin yllättyessäni. Olisihan se pitänyt arvata. Jari Järvelän Kaninkäpälä  viekin sitten aivan toiseen suuntaan värisevää kaniinia ihmettelemään, sitkeää mutta herkkää ja traagista.

Saara Turusen Minä ja se toinen saa pään pyörälle, Turusen tekstityyliin on helppo uppoutua. Pidän tarinan hatarasta otteesta todellisuuteen, siitä miten minä ja se toinen sekoittuvat ja ovat sama ja eri. Tilanne sopii omassa mielessäni hyvin Marilyniin, pyrkimykseen olla jotakin ja tulla rakastetuksi.

Tuntuu, että kokoelman lukeminen täydentää hyvin viime kesänä luetun Blondin tarinaa. Vaikka sekin on fiktiota, oli minulla teoksen lukemisen jälkeen selkeämpi mielikuva Marilynista ja Norma Jeane Bakerista. Ehkä tästä ihmisestä, hahmosta, ei muuta voi saadakaan kuin mielikuvan, totuus on ikuisiksi ajoiksi kadotettu. Jotain samaa on Peter Franzénin Nana-Jeanessa, siinä tosin kerronnan epävarmuus jää vaivaavaksi palaksi kurkkuun, itkettää vähän. Hotellikäytävien kuumuus tuntuu pakahduttavalta.

Päivi Haanpään Smart girlissä Marilyn on mukana vain postikortissa, mutta tietynlainen hauras, ihmissuhteiden vaikeus, tavoittamaton onni häilyy mukana. Kulmat rypistyvät, mutta Marilyn jää, ehkä hyvässä ja pahassa. Jatsityttökin kipuilee, hapuaa kohti tosimaailmaa tai oikeastaan sieltä pois Tommi Kinnusen tarinassa. Siinä Marilyn on vielä vähemmän, vain varjo jatsitytön mielessä.

Juhlat tuovat Marilynin näkyville höyhenenkevyenä, jo jollekin menetettynä. Milja Kaunisto sanoittaa tekstissään Hollywoodin kokaiinipölyistä elämää, juhlia vain, mutta joskus juhliakin on liikaa. Tekee mieli juoda juomia, joissa on jäitä. Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla vie jonnekin aivan muualle, suomalaiseen mökkirantaan ja huussiin istumaan, ihmisyyttä etsimään. Siellä epätoivo ei kuitenkaan ole vielä lopullista, veneen ei tarvitse antaa vajota pohjaan asti.

Helsingin kaduille sijoittuva Antti Tuomaisen Mustavalkoinen sykähdyttää, istun henkilöiden kanssa yhdessä Orionin penkeille. Tarinassa on jotain vaivaannuttavaa ja tirkistelevää, ehkä siksi että se tuntuu todelta vaikka mieli huutaakin salaliittoteoriaa. Tuttu ympäristö, ehkä se on se.

Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan keskustelee Kauniston Juhlien kanssa, henkilöt ovat osittain samat mutta asfaltin ja liian kuuman asunnon sijaan tuoksuu punapuiden pihka ja salista kaikuvat kasinon äänet. Tarinan kertoma osa historiaa on minulle aiemmin tuntematonta. Amerikkaan ei kuitenkaan jäädä nytkään, vaan palataan takaisin suomalaiseen mielenmaisemaan Riina Katajavuoren Tästä se lähtee -tarinassa. Marilyn hymyilee seinältä teini-iän kynnyksellä kipuilevalle, jää mieleen, kannustaa. Epätoivoa on vain vähän.

Kokoelman lopettaa Siri Kolun Alas, alemmas joka näyttäytyy minulle jonkinlaisena sisarena Simukan aloitustarinalle. Marilynin kerrokset puretaan pala palalta, kunnes jäljelle jää jotain, joka on tai ei ole Marilyn. Emme voi tietää.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.): Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Tammi, 193 s.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän Se ken tulee viimeiseksi (Tammi, 2017) kuljettaa kymmenen päähenkilöään Korsikalle suorittamaan Euroopan haastavinta vaellusreittia, GR 20:ta. Kaikkia reitin kahdessa viikossa selvittäneitä odottaa maalissa massiivinen palkinto ja vaikka haasteeseen valituilla ei vaellustaitoja pääsääntöisesti ole, on raha hyvä houkutin. Matkan varrella päitä alkaa kuitenkin tippua, myös kirjaimellisesti, eivätkä kilpailijat enää tiedä kehen voivat luottaa.

Teos kumartaa Christien Eikä yksikään pelastunut -teoksen suuntaan samalla päähenkilöiden määrällä ja heidän kuljettamisellaan syrjäiseen paikkaan kuolemaan epäilyttävissä olosuhteissa. Usean hahmon samanaikainen seuraaminen tekee kirjan alusta hieman sekavan, mutta kun väki vähenee bileet paranevat tai ainakin tunnelma tiivistyy huomattavasti. Aikamoista pyöritystä Järvelä tässä tarjoilee ja itsekin meinasi hengästyä, kun vaellusporukan keskinäinen kilpailu kovenee ja ihmisluonto paljastaa synkimmät piirteensä.

Järvelä on itse vaeltanut GR 20:n enkä voi kuin nostaa hattua, sillä kirjansa ei juurikaan innosta retkelle lähtemään. Pakahduttava kuumuus, jalkoja repivät pensaat ja vähintäänkin hengenvaarallisen kuuloiset jyrkänneosiot eivät kuulosta miltään matkailuvalteilta. Tästä huolimatta reitin kuvaus oli itselleni teoksen kiinnostavinta antia, sillä Järvelä osaa miljöökuvauksen oivallisesti ja reitti on helppo kuvitella mielessään.

Bonuksena todettakoon, että kirjaa pystyi varsin kivuttomasti lukemaan myös todella väsyneenä ja keskellä yötä.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan kirjassa liikutaan luonnossa, vaikka tervehenkinen retkeily onkin tästä melko kaukana.

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi, 2017. 207 s.
Kansi: Markko Taina

Lavalta: Eva W (Musiikkiteatteri Kapsäkki)

Ripa (Ilkka Merivaara) tsemppaa Evaa (Eriikka Väliahde). Kuva: Toivo Heinimäki

Vimmaista elämänhalua ja unelmia

Lukiessani urheilusivuja pysähdyn niille pääsääntöisesti vain yhdestä syystä ja se syy on nyrkkeilijä Eva Wahlström. Olen seurannut Wahlströmin nyrkkeilyuraa jo vuosia ja lukenut myös tämän molemmat kirjat. Sitä myöten uutinen Wahlströmin elämään perustuvasta musikaalista tuli iloisena yllätyksenä ja Jari Järvelän käsikirjoittama musikaali Eva W saikin tällä viikolla ensi-iltansa musiikkiteatteri Kapsäkissä. Paljastettakoon heti tässä kättelyssä, että musikaali oli kutakuinkin niin päräyttävä kuin toivoinkin.

Järvelän käsikirjoitus on onnistunut. Esityksessä nostetaan hyvin esiin Wahlströmin uran ja elämän avainkohtia eikä elämäkertakerronnalle tyypillisesti jumituta liikaa selittämään tai nysväämään vuosilukujen kanssa. Itsellä tosin tarinan osaset olivat varsin hyvin omassa muistissa, mutta bloggarikollegoiden kommenttien perusteella esitystä oli helppo seurata myös detaljeja tuntematta. Erityisesti pidin Evan ja Ripan dialogeista, käsittämättömän hirveäksi kirjoitetusta lääkäristä ja kokonaisuutena hyvästä esityksen rytmistä.

Lisäksi esityksen roolitus on loistava, ohjaaja Lotta Kuusisto on tehnyt hyvää työtä näyttelijöidensä kanssa. Eriikka Väliahteen tulkitsema Eva on juuri sellainen kuin hänestä samani kuvan perusteella voisi olettaa: energinen, kovapäinen ja kuitenkin herkkä. Mainion roolityön lisäksi Väliahde laulaa myös huikean hyvin ja monipuolisesti. Upea ääni on myös Netta Laurennella, joka esittää muun muassa Eevan järjen ja lääkärin roolit hyvällä energialla. Sympaattisin lavalla on kuitenkin moneen taipuva Ilkka Merivaara, joka onnistuu vakuuttamaan niin lihasaivoisena saliäijänä kuin Evan mahtavana Ripa-valmentajana.

Netta Laurenne (vas.) esittää muun muassa Evan järjen ääntä. Kuva: Toivo Heinimäki

Ensimmäisellä puoliajalla kummastelin hieman biisien sillisalaattimaisuutta. Tommi Lindellin säveltämät kappaleet ovat milloin punkia, milloin balladeja, ja homma tuntui hieman hajanaiselta. Toisella puoliajalla olin sitten jo heittänyt epäilykset romukoppaan, homma yksinkertaisesti toimii ja biisit ovat hyviä. Päähän jäi erityisesti soimaan esityksen kauniisti lopettava Muista elää, jonka sanoitus on Järvelän ja Lindellin yhdessä kynäilemä. Musiikista huolehtii esityksissä nelihenkinen Lindellin luotsaama livebändi ja se kuulosti erittäin hyvältä.

Visuaalisesti esitys on myös vänkä. Ville Virtanen on suunnitellut lavastuksen peltisten pukuhuonekaappien ympärille ja täytyy sanoa, että pidän ideasta. Pienillä kikoilla lava myös muuntuu treenisalista lääkärin vastaanotoksi ja keittiöksi mutkattoman oloisesti.

Pientä ensi-illan jännitystä esityksessä ehkä näkyi muutamissa kohdissa, kuten musiikkikohtausten koreografioissa, mutta kokonaisuutena Eva W on hieno musikaali. Pidin vaihtelevasta tunnelmasta ja siitä, että yksittäisiä asioita tai kohtauksia ei jääty liikaa vatvomaan. Pelkkään nyrkkeilyyn keskittymisen sijaan on tilaa annettu esimerkiksi äitiyden uraan tuomille muutoksille. Muun muassa sitä kautta isosti virnistävän nyrkkeilijästaran kuoren alta paljastuu myös haavoittuvainen ja unelmia täynnä oleva ihminen.

Yritin koko kirjoituksen välttää nyrkkeilyvertauksia ja yritän edelleen, vaikka mieleni vähän tekisikin kutsua esitystä tyrmääväksi. Sanon sen sijaan, että kyllä minua vähän itketti siellä katsomossa esityksen päättyessä. Wahlströmin ura ja tähänastinen elämä on ollut aikamoinen onnistumisineen ja vastoinkäymisineen, kyllä siitä kelpaa musikaali tehdä.

Esityksiä on yhteensä vain kahdeksan ja viimeinen niistä on jo 2.11., joten ole nopea jos tämän haluat nähdä.

Kiitokset Kapsäkille kutsuvieraslipusta.

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelän Metro-trilogia on avannut silmäni katsomaan graffiteja entistä tarkemmin ja kestämään kirjallista jännitystä. Täten trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) oli luonnollinen lisäys kesän lukulistalle. Kotkan kaduilla ja lähiympäristössä spreijataan ainakin näillä näkymin viimeinen piste Metron värikkäille ja vaarallisille edesottamuksille.

Sarjan edellinen osa Tyttö ja rotta jätti Metron tukalaan tilanteeseen. Kannoilla on venäläinen oligarkki, Rustin murhaaja on edelleen hengissä ja kotona ei ole turvallista. Metro ei silti aio luovuttaa, hommat on hoidettava katkeraan loppuun asti. Turvallinen tukikohta löytyy persoonallisen Voltin, äidin entisen poikaystävän, syrjäisestä talosta ja sieltä käsin onnistuvat myös täsmäiskut Kotkaan. Vastapuoli on kuitenkin vähintään yhtä sinnikäs eikä ratkaisua tilanteeseen tulla saavuttamaan puhumalla.

Ilahduttavasti Metro on siirtynyt päätösosassa takaisin Kotkan kaduille. Vaikka kaupunki ei sinänsä ole minulle tuttu, tuntuu sinne palaaminen Metron kanssa mukavalta kaikesta mukana seuraavasta kauheudesta huolimatta. Kerronta on pakattu jälleen täyteen toimintaa ja väkivaltaisuuksiakin, mutta jollain tavalla mikään ei Metron seurassa tunnu liian överiltä vaikka tapahtumat välillä ovatkin kuin toimintaelokuvan käsikirjoituksesta.

Järvelän vinoutuneisiin hahmoihin kiintyy ja etiikan harmaalla alueella seikkailevasta Metrosta ei voi olla pitämättä. Jos toiset ovat perässä tappaakseen, ei itse voi käyttää silkkihansikkaita. Paikoin kerronta on raakaakin, mutta pahin mässäily skipataan vaikka luut välillä rusahtelevat ja veri virtaa milloin mistäkin suonesta.

Tyttö ja seinä päättää komeasti Metro-trilogian. Viimeinen osa vie tarinan sopivasti loppuun saakka ja syventää myös Metron hahmoa ja historiaa. Sähäkän kuoren alla sykkii lämmin ja suuri sydän.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2016. 262 s.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Kesällä ehtii ja uskaltaa hamstrata hyllystä bestseller-lainoja. Tällä kertaa kynsiin joutui Jari Järvelän Tyttö ja rotta (Tammi, 2015), jossa seurataan jälleen Metron edesottamuksia graffititaiteilijoiden maailmassa.

Metro on vaihtanut maisemaa Kotkasta Berliiniin. Joukko graffititaiteilijoita, Jäärotat, punkkaa purku-uhan alla olevan kerrostalon vintillä ja iskee aika ajoin Kielletyn johdolla erilaisiin kohteisiin kaupungissa. Vintin seinää koristaa upea Banksyn maalaama muraali, jonka arvo on huikean suuri. Tapahtumat lähtevät rytinällä käyntiin, kun yksi Jäärottien iskuista päättyy täpärästi ja Metro loukkaantuu. Palatessaan takaisin majapaikkaan huomaa Metro kaiken muuttuneen pahempaan suuntaan. Lopulta joudutaan palaamaan takaisin Kotkaan välienselvittelyä varten. Romaanin synkkä tunnelma asetetaan jo sen ensimmäisessä kappaleessa:

S-Bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana. Se kolmas olisin minä.

Jos on edes mahdollista oli Tyttö ja rotta jopa vastenmielisempi kuin edeltäjänsä. Kehoja murjotaan tarinan edetessä kuin nyrkkeilysäkkejä, välillä jopa hampain ja teräasein. Väkivalta puskee läpi jatkuvasti ja lukemista ei voi kokea miellyttäväksi. Silti Metron tarina on luettava loppuun. Edellisen teoksen koston kierre on myös tuntunut vaihtuvan johonkin synkempään ja raskaampaan, paikoin mielettömään väkivaltaan ja ahneuteen.

Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Aina välillä teoksen suvantokohdissa paistaa läpi käsittämätöntä hyvyyttä ja se on se, mikä saa jatkamaan. Että jossain vaiheessa sitä olisi enemmän. Järvelä vakuuttaa minua kirjailijana edelleen, seuraavaksi aion tutustua miehen vanhempaan tuotantoon.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2015. 249 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Jari Järvelä: Särkyvää

Teemu kiipeää romaanissa kallioille, minä kiipeän vain puihin.

Taannoin kirjamessuilla Tammi ja WSOY järjestivät bloggaribrunssin, jossa liuta syksyn kirjailijoita oli esittelemässä teoksiaan. Paikalla oli myös Jari Järvelä, joka kertoi uusimmastaan eli Särkyvää-romaanista (Tammi, 2014). Olin aiemmin syksyllä tykästynyt kovasti kirjailijan Tyttö ja pommi -teokseen, joten ilahduin kun Järvelän teoksen sai tuolta tilaisuudesta mukaansa (ja omistuskirjoituksella vieläpä!).

Mies nyökkää. Tyttö avaa auton takapaksin, siellä on ennestään pahvilaatikko, jossa törröttää päällimmäisenä aito krokotiilinkallo ja muovinen pallokala. Tyttö nostaa pinkin laukkunsa pahvilootan viereen ja sulkee paksin. Sitten se istuutuu etupenkille ja vetää oven kiinni.

Teemu on lähtenyt matkalle kohti Pamplonan härkäjuoksua. Kulkuvälineenä on vanha metsänvihreä Lada, takakontissa laatikollinen Teemulle tärkeitä tavaroita. Mukaan tälle matkalle päätyy Agnes, erikoinen liftarityttö, joka ei oikein ota matkakumppanistaan selvää mutta ei oikein osaa sitten enää lähteäkään. Yhdessä kaksikko ajaa läpi Euroopan, kiipeää erinäisille kukkuloille ja päätyy lopulta myös sinne Pamplonaan. Tarinaa seurataan sekä Agnesin ja Teemun kertomana että Teemun Särkyvää-blogin avulla.

Särkyvää oli alusta asti tavattoman onnistunut lukukokemus. Jännityskirjallisuuden lisäksi Järvelä taitaa näemmä myös matkaromaanin muodon, sillä Teemun Ladan kyytiin oli helppo hypätä. Yhteistä syksyllä luettuun Tyttöön ja pommiin on myös henkilöhahmojen monitahoisuus. Teemu on blogissaan tavattoman epäluotetteva kertoja, totuutta kuullaan sekä Agnesin havaintojen että blogiin ilmestyvien kommenttien muodossa. Ja vaikka Teemu ei periaatteessa vaikuta olevan kovinkaan mukava, on hahmossa silti jotain sellaista ettei oikein osaa olla pitämättäkään.  Agnes on myös omalla tavallaan salaileva kertoja, hieno ratkaisu sekin.

Teos on samaan aikaan absurdi, fiksu ja viihdyttävä. Teksti soljuu sujuvasti, hihittelin toisinaan itsekseni Järvelän valikoimille kielikuville (jotka unohdin ottaa ylös, pah). Pituutta on myös sopivasti, reiluun 200 sivuun on saatu niputettua koko matka ilman turhia hyppelyitä tai vatvomisia.

Miinusta annan vain kirjan aiheuttamasta Yö-korvamadosta. Tämä on hyvä, lukekaa.

Arja on kirjoittanut tästä tavattoman hienon tekstin, Booksy puolestaan oli se joka minut tämän kirjan pariin viimeistään inspiroi.

Jari Järvelä: Särkyvää
Tammi, 2014. 219 s.
Kansi: Marko Taina

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Graffititaidetta Prahassa.

Kirsin kirjanurkan teksti innosti minut taannoin varaamaan Jari Järvelän Tyttö ja pommi-teoksen (Crime Time, 2014). Suosituksiin kannatti uskoa, sillä kirja oli varsin räväyttävä kokemus joka vei käytännössä heti mukanaan. Kotkan hämärille kaduille sijoittuva valtataistelu graffititaiteilijoiden ja vartijoiden välillä oli paikoin jopa hyytävää luettavaa.

Kiinni ei auttanut jäädä, silloin hakattaisiin ja kontolle lankeaisivat korvaukset kaikista viime vuosien aikana junanvaunuihin maalatuista graffiteista. Kaikista, ei vain omista.
Rotat kutsuivat töitämme töhryiksi. Ne eivät suostuneet puhumaan graffiteista. Tai tägeistä. Tai piisseistä. Tai sapluunoista. Tai stikkereistä. Tai muraaleista. Etenkään ne ei suostuneet puhumaan taiteesta. 

Metro ja Rust ovat yöllä maalaamassa graffiteja Kotkan sataman lähellä junavaunujen kylkiin. Maalauksia ei kuitenkaan saada valmiiksi, kun vartijoiden väijytysrengas sulkeutuu ja nuoret joutuvat pakenemaan kostonhimoista porukkaa henkensä edestä. Järvelä heittää kortit heti pöytään, kostoasetelma on taputeltu ja seuraavaksi lukija voi vain odottaa mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Järvelän käsissä henkilöhahmojen moraali murenee ja saa heidät tekemään tekoja, joita täysissä hengenvoimissa tuskin edes ajattelisi. Metron mieleen mahtuu vain yksi asia ja sen tielle ei voi asettua mikään. Turvallisuusalan ammattilainen Jere Raittila puolestaan tuntee paineita työssään, kipuilee perhe-elämänsä kanssa ja valtataistelu töhrijöiden kanssa koituu viimeiseksi tipaksi stressaantuneen miehen elämässä. Väkivaltaisiin tekoihin sorrutaan myös ja toisinaan huomaan vetäväni ilmaa hampaiden läpi, kun teksti tuntuu pahalta.

Sympatiapisteet kallistuvat teoksessa vahvasti graffitiporukan puoleen. Vartijat kuvataan pääsääntöisesti väkivaltaisina ja lisäpalkkiota tavoittelevina öykkäreinä, kun taas graffitistit ovat omaa luovuuttaan toteuttavia jonkinlaisia yhteiskunnan hylkiöitä. Tehtävät työt eivät myöskään ole mitään seiniin pikaisesti sutaistuja tekeleitä, vaan hartaasti suunniteltuja ja rakkaudella tehtyjä. Metron kostosuunnitelmat eivät myöskään ole yhtä äärimmäisiä, vaikka niitä ei hyväksyisikään. Kostoon liittyvä sokea viha on joka tapauksessa vahvasti läsnä ja saa ihmiset toimimaan alkukantaisten vaistojen varassa vaikka asioita ei sillä korjattua saisikaan.

Järvelä avaa kiinnostavasti graffititaiteilijoiden maailmaa ja kulttuuria. Tägit ja muraalit tulevat pian tutuiksi. Lisäksi valotetaan, kuinka graffitit eivät suinkaan aina ole vain omaa egoa pönkittäviä taiteiluja vaan töitä joilla pyritään myös vaikuttamaan jopa suuriin poliittisiin päätöksiin. Ja onhan se myönnettävä, että kaupungilla tuntuu näkevän epämääräisten töhryjen lisäksi myös hurjan upeita töitä. Graffitien laillisuuteen ei tässä varsinaisesti oteta kantaa, mutta itse soisin että graffiteja harrastaville voitaisiin tarjota tiloja joissa maalta. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Kalasataman graffitiseinä Helsingissä, joka on oikeasti aika makea ja alati muuttuva.

Oikein mainio lukukokemus siis, vaikka Kotkan sumuisilla kaduilla saikin välillä kokea pahoinvointia ja pelätä sumusta tulevia iskuja. Järvelältä luen mieluusti lisääkin.

Elinan mielestä tämä oli niin hyvä että puistattaa ja hänen blogissaan lisää linkkejä muihin blogeihin. Hendenvaara-blogissa puolellaan esitellään Kotkan graffiteja ja satama-aluetta sekä maalataan piissi Rustille.

Rikoksen jäljillä -haasteessa pääsen tasolle neljä eli 2. johtolanka: hampaanjälki leivänkannikassa.

Edit: Kirjailijan etunimi korjattu otsikosta ja lopusta, pahoittelen virhettä.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi
Crime Time, 2014. 261 s.
Kansi: Jussi Kaakinen