Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Särkynyt meri #1)

Joe Abercrombiella tuntuu olevan varsin vakiintunut asema fantasiakirjallisuuden piirissä, itse olen herran teokset onnistunut systemaattisesti sivuuttamaan. Nyt postiluukusta kuitenkin kolisi uusimman sarjan eli Särkynyt meri -trilogian aloitusosa Vain puoliksi kuningas (Jalava, 2016) joten ei auttanut muu kuin ottaa Locus-palkinnollakin koristettu kirja käteen.

Tarina alkaa verisesti, kun sotaretki koituu prinssi Yarvin isän ja veljen kohtaloksi. Raajarikko ja papin uralle haikaillut prinssi saa äkillisen ylennyksen kuninkaaksi ja toki myös samalla velvollisuuden kostaa verityö. Kaikki eivät luonnollisesti uutta kuningasta noin vain hyväksy ja erinäisten juonenkäänteiden myötä Yarvi löytää itsensä orjalaivalta airon varresta. Koston eittämättömyys on iskostunut nuoreen mieheen ja Yarvi päättää kostaa vallananastajille. Siis kunhan vain ensin pääsee pois laivalta ja takaisin kotikaupunkiinsa ja tähän saattaa tarvita yllättäviltäkin suunnilta apua.

Sinänsä siis mennään aika perinteisellä kaavalla: on perimysjärjestysselkkauksia, kuningas on hukassa ja orja voi olla sankari, Loppuvaiheessa teos onnistui tosin tarjoamaan minulle yllätyksen jos toisenkin, mikä nostatti lukukokemuksen laatua. Pääsääntöisesti tarinan seikkailut ja vastoinkäymiset tuntuivat kuitenkin aika tutuilta ja turvallisilta yllättävine liittolaisineen ja kamppailuineen.

Valitettavasti tässä kuitenkin tökki suomennos. Kieli tuntui töksähtelevältä ja välillä lauserakenteisiin oli päätynyt mitä oudoimpia viittaussuhteita ja niiden viidakoita. En tosin tiedä, onko saamani ennakkokappale ollut vielä viimeistelemätön versio, toivon näin. Tarina itsessään on kuitenkin ihan vetävä ja oletan sarjan saavan Suomessakin mukavasti lukijoita.

Saapi siis nähdä muistanko seuraavia osia lukea. Sinänsä tilanne on positiivinen, sillä niitä ei tarvitse odottaa kauan; toinen osa tulee jo kesällä ja kolmas syksyllä. Että ehkä kuitenkin, jos joku riittävästi niitä kehuu.

Onpa tätä teosta luettua muuallakin, esimerkiksi Vinttikamarissa-blogissa tätä tituleerataan mieltälämmittäväksi fantasiaksi.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa kuolee joku, ruumiita nimittäin tulee ihan reippaasti.

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas (Half a King, 2014)
Jalava, 2016. 397 s.
Suomentanut: Mika Kivimäki

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

Syksyllä meikäläiselle maistuu fantasia, liekö joku jäänne kouluajoilta. Joka tapauksessa käpäliin päätyi tällä kertaa Norjan tuontitavaraa eli Siri Pettersenin kehuttu Odininlapsi (Jalava, 2015). Teoksella on kokoa ja näköä, onneksi sisältäkin.

Viidentoista ikäisenä Hirka, punatukkainen ja parantamisen taidossa kätevä tyttö, saa tietää olevansa jotain muuta kuin on koko ikänsä luullut. Tytön hännättömyys ei johdukaan susien hyökkäyksestä, vaan Hirka onkin Yminmaahan syystä tai toisesta joutunut ihmislapsi, pelätty ja halveksittu. Kaikkien nuorien läpikäymässä Riitissä totuus tulisi paljastumaan, joten jotain on keksittävä ja äkkiä. Vanhan elämän hylkääminen ei kuitenkaan suju aivan helposti ja Hirka joutuu keskelle poliittista peliä ja seikkailua.

Punatukkaiset sankarittaret tuppaavat olemaan fantasiakirjallisuudessa melko yleisiä, mutta Hirka onnistuu silti erottumaan joukosta omana itsenään. Yltiöpäisestä ja temperamenttisesta persoonasta löytyy muitakin sävyjä. Muutenkin Odininlapsen hahmokavalkadi on kiinnostava, joukosta löytyy täysin korruptoituneita ilkiöitä, jalomielisiä kapinallisia, juonittelun alle jääneitä. Hirkan parina kerronnassa on Rime, valtasuvun suurilla odotuksilla lastattu vesa, joka valitsee oman tiensä.

Fantasiaa lukiessa huomaan automaattisesti etsiväni tuttuja elementtejä, toisinaan se on kivaa ja joskus vähän ärsyttävää kun ei osaa lukea teosta omana itsenään. Tässäkin oli paljon tutunoloista poliittista peliä, mystisiä neuvonantajia ja jos jonkinlaista korruptiota, toisaalta tuttuutta tuli myös skandinaavisen mytologian piiristä vaikka se (ainakin vielä tässä osassa) olikin lähinnä vain taustalla vaikuttavaa. Mitä tässä nyt joka tapauksessa yritän sanoa että ei ollut yhtään tunkkainen tämä Odininlapsi.

Massiivisesta koostaan huolimatta Odininlapsi oli nimittäin nopeaa luettavaa. Tämä johtui varmaan ainakin osittain nasakasta tyylistä eli ilmaisu koostui lyhyistä lauseista ja toimintaa oli jatkuvasti. Teksti ei kuitenkaan ollut töksähtelevää joskin rytmiin pääsemisessä kesti aina hetkisen. Pidin kovasti korpeista, kasviparantamisesta, salaisuuksista ja ovelista suunnitelmista.

Kokonaisuutena kiinnostava ja hyvin kasassa pysyvä, äärimmäisen viihdyttävä. Kyllä tulee seuraavatkin osat luettua, mutta en selvästikään ole yhtä hätäinen kuin esimerkiksi Tiina, joka harkitsee jo norjan harjoittelua.

HelMet-haasteesta kuittaan kirjan, jossa on yli 500 sivua.

Siri Pettersen: Odininlapsi (Odinsbarn, 2013)
Jalava, 2015. 614 s.
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Siri Pettersen

Corto Maltesea sarjakuvana ja lavalla

Viime keväänä innostuin Corto Maltesesta, tuosta laivattomasta merimiehestä, kun Q-teatteri teki hänen seikkailuistaan teatteriesityksen. En ehtinyt lukea yhtäkään sarjakuvaa etukäteen, mutta nyt luin.

Minulla on ollut varmaan kolme kuukautta lainassa kuusi Corto-albumia, mutta tähän mennessä olen saanut luettua niistä vain kaksi; Corto Maltese - Kertomus Venetsiasta (sirat al bunduqiyyah) (Jalava, 1997, väritetty painos, alunperin 1994 nimellä Corto Maltse Venetsiassa; Favola di Venezia 1976) sekä Corto Maltese Siperiassa (Jalava, 1984; Corte sconta detta arcana 1974). Yhteensä Cortoja on julkaistu 25 albumia, joista kaikki on ansiokkaasti suomennettu ja osa on julkaistu hienoina värillisinä painoksina kuten tämä Kertomuksia Venetsiasta.

Corto Maltese määritellään aikuisille suunnatuksi seikkailulliseksi mutta vakavaksi taidesarjakuvaksi, ainakin Wikipedian mukaan, ja voin allekirjoittaa tämän määritelmän mielelläni. Prattin sarjakuvissa puhutaan paljon ja sivutaan monia historiallisia tapahtumia. Tarina kulkee vähintään yhtä paljon sanojen kuin kuvienkin avulla. Huumori, silloin kun sitä on, on hyvin kuivaa. Näiden seikkojen vuoksi Corto Maltesejen lukeminen vaatii, ainakin minulta, tiettyä keskittymistä sillä muuten moni juttu saattaa mennä ohitse.

Kertomuksia Venetsiasta-albumissa Corto on jälleen kerran palannut Venetsiaan. Tällä kertaa hän etsii kauan kadoksissa ollutta smaragdia, Salomon avainta. Tarina nivoutuu yhteen vapaamuurareiden kokouksiin, salaperäisiin naisiin ja Venetsian magiaa kuhiseviin portaikkoihin ja kadunkulmiin.

Corto Maltese on salaperäinen romantikko, jonka kädessä ei ole elämänviivaa. Omaa tietään kulkeva mies pitää kissoista ja savukkeista sekä, tietysti, naisista. Corto on syntynyt ja kasvanut Maltalla, mutta elämänsä aikana hän ei viivy samassa paikassa pitkiä aikoja. Pitkä mies pukeutuu aina tyylikkäästi, ja korvassaan hänellä on kultainen rengas. Salaperäiset miehet ovat kirjallisuudessa minun makuuni, joten luonnollisesti olen kovin viehättynyt mystisestä merimiehestä.

Prattin piirrosjälki on äärimmäisen viehättävää. Venetsia on lumoavan kaunis kanaaleineen ja kivirakennuksineen, ja Corto komea kuten aina. Väritetyn painoksen kauneus on omaa luokkaansa verrattuna mustavalkoisiin sarjakuviin. Ihailin myös kirjan esipuheen kuvituksena olleita Prattin upeita mm. vesiväreillä maalattuja luonnoksia. Esipuheessa Pratt kertoo, kuinka hän itse kuuli mystisestä Salomon avaimesta ja Venetsian salaisista pihoista. Lisäksi ennen tarinaa on suomentajan, Heikki Kaukorannan, selvitys vapaamuurariudesta joka pohjustaa tarinan historiaa hyvin.

Hugo Prattin taituruutta. 

Entäs se Q-teatterin esitys sitten, Corto Maltesen seikkailut? Se oli upea, ja nyt voin myös sanoa että hyvin sarjakuvien tyylinen. Esitys perustui viiteen albumiin, Corto Maltese Samarkandissa, Corto Maltese Siperiassa, Itäisen ikkunan enkeli, Corto Maltese Venetsiassa, Corto Maltese - nuoruus ja Kauriin merkin alla. Näistä olen tosiaan nytkin lukenut vasta tuon Siperian seikkailun, mutta tunnistin albumista kyllä välittömästi esityksessä käytetyt kohtaukset ja hahmot.

Corto Maltese ja Rasputin. Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri

Tommi Korpela, yksi suomalaisia suosikkimiesnäyttelijöitäni heti Martti Suosalon jälkeen, oli loistava Corto; vähäeleinen, tarpeeksi pitkä, tupakka jatkuvasti suupielessä. Show'n varasti mielestäni kuitenkin Jani Volanen, joka esitti hullunkiilto silmissään äkkipikaista ja omalaatuista Rasputinia. Toisaalta Volasen oli myös mahdollista revitellä roolissaan enemmän. Eivätkä muutkaan näyttelijät olleet missään nimessä huonoja. Kreeta Salminen (jonka alunperin piti esittää Ronjaa Ryhmäteatterin Ronja, ryövärityttäressä) esitti muiden rooliensa ohella tappavaa ja kaunista Venexiana Stevensonia. Taisto Oksanen teki useammankin huikean roolin eikä tule unohtaa myöskään Pirjo Lonkaa ja Janne Hyytiäistä, jotka omalla ammattitaidollaan toivat paljon lisää hienoon esitykseen.

Q-teatteri oli näyttelijävalintojen ohella onnistunut myös lavastuksessa, sillä lava näytti olevan jaettu ikään kuin sarjakuvaruutuihin valkoisten pylväiden avulla. Rekvisiittaa oli hyvin minimaalisesti, mitä minä aina arvostan kovasti. Upeaa näytelmässä oli myös sen liikkuminen; katsomon keskellä oli käytävä, jossa näyttelijät myös kulkivat. Onneksi eräs tuttu neuvoi meille täydelliset paikat ja pääsimme todistamaan melkein liiankin läheltä Corto Maltesen konekiväärinkäyttötaitoja.

Kuva: Patrik Pesonius

Harmi kyllä Q-teatterin viimeiset esitykset tästä näytelmästä olivat jo toukokuussa. Esitykset olivat muistaakseni lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, ja minäkin sain liput puolivahingossa. Minun piti kirjoittaa tästä jo silloin, mutta halusin verrata esitystä myös sarjakuviin.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Ainakin haluan lukea lisää Corto Malteseja ja selvittää, missä kaikkialla tämä komea merikapteeni on seikkaillut. Lisäksi tulen tarkkailemaan Q-teatterin ohjelmistoa enemmän, sillä noin laadukasta teatteria menee aina mielellään katsomaan.

Benoît Sokal: Ankardo x 4

Mies pyysi jokin aika sitten tuomaan kirjastosta Ankardo-sarjakuvia, ja minähän toin. Toki sitten minutkin patistettiin ne lukemaan, ja tässä ollaan.

Tarkastaja Ankardo on perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivä; hän käyttää pitkää beigeä trenssiä, polttaa ja juo liikaa alkoholia. Naisseikkailujakin löytyy. Luonnollisesti Ankardo on myös äärimmäisen taitava ratkaisemaan rikoksia. Usein hän saapuu poliisiystävänsä Garennin avuksi, joka on jokseenkin höynähtänyt ja meluisa jänishahmoinen tyyppi. Ilmeisesti kuitenkin ihan suhteellisen pätevä työssään.

Luettavakseni päätyivät albumit Pedon varjo (Jalava 2007; L’ombre de la bête, 2003), Porvarisnaisen hillitön charmi. (Jalava, 2008; Une bourgeoise fatale, 2008), Kasvoton nainen (Jalava, 2009; Une fille sans visage, 2009) ja Tuhkien taival (Jalava, 2010; Le Voyage des cendres, 2010). Edelliset on toteutuettu yhteistyössä Pascal Regnauldin kanssa ja ne on suomentanut Juhani Tolvanen. Vaikka kyseessä olivatkin neljä viimeisintä Ankardo-albumia, olivat ne tarinoiltaan sen verran itsenäisiä että perässä pysyi kyllä aivan mainiosti. Yhteensä Ankardo-albumeita on julkaistu suomeksi kahdeksantoista kappaletta.


Suosikkini oli ehkä Porvarisnaisen hillitön charmi tai Kasvoton nainen, joista ensimmäisessä vakoiltiin presidenttiehdokkaan vaimoa ja etsittiin sarjamurhaajaa ja jälkimmäisessä perehdyttiin hieman ihmiskauppaan ja rappeutuneiseen ylimystöön. Myös Pedon varjo oli hyvä, vaikka karmeutensa takia tuntuu hieman pahalta sanoa sitä hyväksi. Tuhkien taival oli edellisten jälkeen hienoinen pettymys, mutta kyllä senkin sai luettua näppärästi loppuun asti.


Sokalin tussijälki on minun makuuni ja sarjakuvat ovat todella laadukkaasti piirrettyjä. Olo kuin hieman vinksahtaneessa Ankkalinnassa, sillä hahmot ovat muun muassa erilaisia lintuja, jäniksiä ja koiria. Ainakin näissä viimeisissä kirjoissa asusteltiin jossain Ankardon maailman ja meidän maailmamme hybridimuodossa, sillä ainakin Tuhkien taipaleessa matkusteltiin Belgiassa. (viereinen kuva albumista Amerzonia)


Ankardojen huumori on kuivakkaa, mikä sopii luonnollisesti yksityisetsivälle kuin nenä, tai nokka, päähän. Hauskoja nämä sarjakuvat eivät kuitenkaan ole. En muista mistä mies luki minulle seuraavankaltaisen arvion, mutta lainaan sitä nyt tässä kuitenkin; Ankardoja on hyvä lukea silloin, kun haluaa muistaa että jossain on aina joku jolla menee huonommin kuin sinulla. Onnellisia loppuja on siis turha toivoa, ja ilmeisesti sarjan aikaisemmat albumit ovat vielä synkempiä.


Synkkyydestään huolimatta Ankardot olivat, paremman sanan puutteessa, mukavaa luettavaa. Albumit ovat sopivan ohuita, noin 50 sivua, joten niitä ehtii lukea useammankin putkeen (itse taisin lukea kaksi albumia per ilta). Ja tämän perusteella lainannen jossain vaiheessa loputkin albumit, mutta niiden jälkeen tulee kyllä kaipaamaan jotain huomattavan paljon iloisempaa luettavaa.