Schönbrunnin linnan pihalla Wienissä pääsee kokeilemaan taitojaan erilaisissa labyrinteissa. Niissä ei tosin tietääkseni hiippaile Grievereitä.
James Dashnerin The Maze Runner (Delacorte Press, 2007) tarttui lukulistalle Crackedin artikkelista 4 Cliche Things Every Dystopian Young Adult Movie Does. Totta puhuen en ole lukenut koko artikkelia, mutta otin ingressissä mainitut kirjat muistiin. Divergentin ja The Giverin luin jo ja nyt tosiaan lukuvuorossa tämä.
They stood in a vast courtyard several times the size of a football field, surrounded by four enormous walls made of grey stone and covered in spots with thick ivy. The walls had to be hundreds of feet high and formed a perfect square around them, each side split in the exact middle by an opening as tall as the walls themselves that, from what Thomas could see, led to passages and long corridors beyond.
Thomas herää metallisesta laatikosta ja tajuaa, ettei muista muuta kuin oman nimensä. Pian laatikko sitten avautuu ja tyyppi huomaa olevansa kiviseinien ympäröimällä alueella, joka on täynnä suurinpiirtein samanikäisiä poikia kuin hän itse. Siinä sitten selvitellään, että labyrintissa ollaan ja ongelmana on se, että sieltä ei tunnu pääsevän pois koska seinät liikkuvat öisin ja lisäksi käytävillä vaeltelee pelottavia Grievereita. Thomasin perässä paikalle tupsahtaa vielä tyttö, ensimmäinen laatuaan labyrintissa, ja tämän jälkeen tapahtumat alkavat eskaloitua joten ulos pitäisi päästä ja vähän äkkiä.
Sanon tässä ihan alkuun, että The Maze Runner oli oikein viihdyttävää lukemista. Dashnerin teksti rullailee eteenpäin kuin juna ja tapahtumat seuraavat toisiaan. Näkökulma on Thomasin, eli lukija on käytännössä aivan yhtä pihalla labyrintin toiminnasta mikä oli omasta mielestäni ihan mukavaa. Toisaalta, ja tässä moni GoodReads-arvioija oli samoilla linjoilla, välillä olisi toivonut että joku olisi etenkin alussa vastannut muutakin kuin että äläpä kysele.
Jännää oli joka tapauksessa lukea ja muutamana iltana tuli valvottua vähän liian myöhään kun ajattelin että luenpa vielä pari sivua. Ja kivaa oli myös se, että käytännössä kaikki hahmot olivat poikia kun tuntui että aika monessa on nyt ollut niitä tyttöjä. Paitsi että The Giverissa oli poika.
En sitten tiedä oliko tämä ehkä vähän pitkitetty ja loppu jätti meikäläisen kysymysmerkiksi, mutta eiköhän tuo kakkososa The Scorch Trialskin tule luettua. Nälkäpeli-vertaus kannessa kyllä pisti tympimään, koska ei tässä mielestäni nyt niin hirveästi mitään samaa ollut. Paitsi että dystopia ja että porukkaa kuolee jonkun verran, mutta samanlainen Battle Royale -meininki kyllä puuttui. Mutta mainoskikka kai sitten sekin.
The Maze Runnerista tulee muuten leffa, Suomen ensi-ilta näyttäisi olevan 24.10. Labyrintti näyttää olevan sen verran hienonnäköinen, että tämänhän voisi jopa jonakin viikonloppuna viihdykkeekseen katsoa.
Kirja sopii myös oivallisesti Pojat, lukemaan! -haasteeseen.
Delacorte Press, 2007. Lukemani versio Chicken House, 2013. 384 s.
Kansi: Paul Young