Menun verran sarjakuvaa ja sarjakuvahaasteen päätös

Marraskuu vetelee viimeisiään ja päätöksensä saa tänään myös Hurja hassu lukija -blogin Sarjakuvahaaste. Tässä teille vielä viime tinkaan menullinen sarjakuvaa ja lyhyt haastekooste.

***

Aperitiivi

Tsugumi Ōba & Takeshi Obata: Death Note #1-2 (Viz, 2005)

Death Note oli yksi mangasarjoista, joita minulle erityisesti Twitterissä vinkattiin mangasuosituksia havitellessani. Tsugumi Ōban piirtämässä ja Takeshi Obatan käsikirjoittamassa mangassa lukio-opiskelija Light löytää kadulta Death Note -kirjan, joka kuuluu kuolemanjumala (shinigami) Ryukille. Kirjan haltija voi tappaa kenet tahansa, jonka nimen ja kasvot hän tietää. Light aikoo tehdä maailmasta kirjan avulla paremman paikan, mutta mystisesti kuolevien rikollisten vyöry kiinnittää Japanin poliisivoimien huomion. Poliisit saavat johtajakseen kansainvälisen tason etsivän, L:n, joka on valmis saamaan tappajan kiinni keinolla millä hyvänsä.

Olen lukenut tästä kaksitoistaosaisesta sarjasta vasta kaksi ensimmäistä osaa ja aion ehdottamasti lukea sen loppuun. Sarjassa käsitellään kiinnostavasti oikeaa ja väärää ja se on oikeastaan aika kuumottavaa luettavaa. Suosittelen.

Alkupala

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Irtiotto (WSOY, 2018)

Villimpi Pohjola on ollut meillä lähinnä siipan lukema sarjakuva, itse olen tainnut lukea aiemmista albumeista ehkä kaksi. Tämä sarjan viides albumi kuitenkin tyrkättiin minulle painokkaasti käteen ja todettiin, että lue. Sarjassa käsitellään nuorten aikuisten elämää erilaisissa tilanteissa: on lapsiperhearkea, graduahdistusta, pelokasta työnhakua ja lapsettomuushoitoja. Ahosen piirrostyyli on äärimmäisen paljon mieleeni ja kerronnan ote on humoristinen ja vertaistuellinen. Hyvät itkut tuli tästä albumista, kiitos Ahoselle.

Pääruoka

Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos and Me (Conundrum Press, 2017)

Sarjakuva toimii minusta oivallisesti elämäkertakerronnassa ja niin on tässäkin tapauksessa. Lorina Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja rakasta vanhempaa on lähdettävä saattamaan haudan lepoon entiseen kotimaahan, Filippiineille. Teoksessaan Mapa kaivautuu omaan lapsuuteensa ja pohtii juuriaan maassa, jossa elintasoerot ovat suuret ja politiikka repii kansaa hajalle. Oma tietämykseni Filippiinien historiasta oli käytännössä olematonta, joten kiinnostavan suku- ja kasvutarinan lisäksi teos tarjosi myös sivistävä.

Jos lisätieto kiinnostaa, kannattaa lukea Suketuksen oivallinen bloggaus.

Jälkiruoka

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga Vol. 6-8 (Image Comics, 2016-2018)

Hyvä ravintolajälkiruoka on mielestäni sellainen, että annos on kaunis ja jollain tavalla yllättävä. Saga on juuri tällainen. Staplesin piirrosjälki on lumoavaa ja Vaughanin käsikirjoitus on, no, oikeastaan se on kamala. Kamala siinä mielessä, että kelle tahansa hahmolle voi tapahtua mitä tahansa. Eräässä näistä kolmesta luetusta albumista muun muassa tapettiin brutaalisti yksi minulle rakas hahmo ja tapahtui muutakin häkellyttävää. Tavallaan siis inhoan näitä sarjakuvia, mutta samaan aikaan en voi olla lukematta niitä.

Sarjassa Alana ja Marko yrittävät epätoivoisesti pitää pienen perheensä hengissä. Sotivien kansojen molemmilta puolilta tulevat rakastavaiset ovat saaneet lapsen, joka herättää auktoriteeteissa kauhistusta. Matkalle halki avaruuden heidän seuraansa on liittynyt sekalainen joukkio muitakin järjestäytyneen yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä. Sarja on paikoin graafinen ja väkivaltainen, mutta myös kaunis ja sykähdyttävä.

Olen kirjoittanut sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta täällä. Like-kustannus on ansiokkaasti suomentanut tätä sarjaa, jos englannin kieli ei maita.

Toinen jälkiruoka, joka olisi kannattanut jättää syömättä

HyeKyung Baek: Gossip Girl: For Your Eyes Only #1-2 (Yen Press, 2010-2011)

Minä rakastan Gossip Girl -tv-sarjaa, tykittelin sen aikoinaan läpi jonkinlaisessa hurmoksessa. Sarjan dramaattisuus, epäuskottavat käänteet ja mystinen parisuhdesekoilu Upper East Siden kimalluksessa oli erinomaista eskapismia arjesta. Sarja perustuu Cecily von Ziegesarin kirjoihin, joita en ole lukenut.

Manga lähtee suurinpiirtein samasta lähtökohdasta kuin sarja. Blair on saanut tietää Serenan muhinoineen Blairin poikaystävän Naten kanssa. Luonnollisesti Serena on kadonnut tapahtuman jälkeen teille tietämättömille. Serena haluaa viimein palatessaan korjata välit Blairin kanssa, mutta Blair ei tietenkään aio antaa anteeksi helpolla. Tämän jälkeen tarina lähteekin aikamoiseksi sekoiluksi, jossa Blair muun muassa joutuu muuttamaan pois kotoaan, löytää salaisen kutsumuksensa siivoamisen parista ja blaablaablaa. Mangan piirrostyyli ei ollut lainkaan makuuni (liian tyyliteltyä sipistelyä höystettynä söpöilykaahotushahmoilla) ja sen lukeminen oli valitettavasti aika puuduttavaa. Harmi. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme osaa enkä pidä tarpeellisena haalia enää sitä viimeistä käsiini.

***

Sarjakuvahaaste itsessään oli mukava, sillä luettavakseen saattoi valita genren kentältä mitä tahansa. Lainapinoissani kurkistelee nytkin useampi teos, joka olisi sopinut tähän haasteeseen, mutta onneksi niiden lukemista voi jatkaa muutenkin. Tässä postauksessa mainittujen sarjakuvien lisäksi luin seuraavat teokset:

Emmi Valve: Armo
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne 
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Makoto Yukimura: Planetes #1-4

Yhteensä luin haasteeseen 18 sarjakuvateosta ja saavutin tason Marv (18-20 luettua teosta). Kiitokset Hurjalle hassulle lukijalle kivasta, matalan kynnyksen lukuhaasteesta! 

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros

JP Ahonen & KP Alare.

JP Ahosen ja KP Alareen yhteistylnä syntynyt Perkeros (WSOY, 2013) osui silmään en edes enää muista mistä. Ahoseen olin joka tapauksessa tutustunut ja piirustustyylistä viehättynyt jo Puskaradion kautta ja ajattelin musiikkipitoisen aiheen kiinnostavan vähintäänkin miestä. Opus siis lähti kirjastosta mukaan kotiin.

Perkeros luotaa samannimisen metallibändin tarinaa. Akseli on änkyttävä yhtyeen nokkamies, joka osaa kyllä soittaa kitaraa, mutta jonka lauluääni ei kuitenkaan hivele kuulohermoja. Kosketinsoittaja Lilja, basisti Kervinen ja rumpalina toimiva karhu kannattelevat yhtyettä parhaansa mukaan. Bändin ura ei tunnu etenevän ja Tampereella soittaa paljon muitakin yhtyeitä, kuten yleisöä hurmaava Diabolus. Diaboluksen lumovoimalle näyttää kuitenkin olevan melkoisen hurja selitys, joka tarinan edetessä selviää vähitellen myös lukijalle.

Oikein mainio sarjakuvahan tämä sitten olikin. Perkeros antaa mielenkiintoisen ja lumoavan vaikka hieman pelottavan selityksen musiikin voimalle. Bänditouhuista lukeminen oli myös kivaa, vaikka eniten tämä varmasti antaa sellaiselle joka on itsekin ollut hommissa mukana tai kuuntelee enemmänkin metallimusiikkia. Siippa ainakin piti ja varmaan hiffasi enemmän niitä vitsejäkin.

Perkeros on myös kaikin puolin taiten tehty sarjakuva. Kuvat ovat kauniita, jopa ajoittaisessa hurjuudessaan, ja visuaalinen ilme on kohdallaan. Ei valittamista. Lukunäytteestä voitte todeta itse.

Lisäksi olen samaa mieltä miehen kanssa siitä, että on se vaan hienoa että rumpalina on ihan oikea karhu.

Perkeros on tähän mennessä ansainnut itsellensä Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaan arvon. Sallalle se oli viehättävä yhdistelmä arkirealismia ja fantasiaa, Ville-Markus kuvailee sitä jopa loistavaksi.

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
WSOY, 2013. 184 s.

JP Ahonen: Puskaradio

Sarjakuva : JP Ahonen17.3.2011

JP Ahosen poliittinen satiiri Puskaradio (Arktinen banaani, 2012) tarttui alunperin kirjastosta luettavaksi miehelle, hän kun oli tykästynyt Ahosen Villi Pohjola -sarjakuvaan. Mies kuitenkin hihitteli lukiessaan niin paljon ja laittoi minut lukemaan valikoituja strippejä, joten olihan tämä sitten luettava itsekin.

Puskaradio on ilmestynyt Journalisti-lehdessä vuodesta 2009 ja suurin osa albumin stripeistä onkin koottu siellä ilmestyneistä. Strippien julkaisuajankohta vaihtelee välillä 2009-2012 ja ne käsittelevät ajankohtaisia uutisaiheita, lähinnä politiikkaa. Ahonen ryöpyttää VR:ää, freelancereiden kurjaakin kurjempia sopimuksia ja velkakriisejä.

JP Ahosen piirustustyyli on hauska ja eläinhahmot muistuttavat esikuviaan hämmentävän paljon. Minunkin yleistietoni riitti sen verran hyvin, että onnistuin tunnistamaan kuvista poliitikot ja muutamat olennaiset julkkikset sekä tapahtumat. Ja jos oma muisti ei pelitä, niin albumin loppuun on ystävällisesti lisätty selventäviä huomioita. Hatunnosto tästä.

Tunnelma on sarjiksissa synkähkö, löytyy velkakriisiä ja ahdistuneita journalisteja, mutta musta huumori onneksi toimii. Toimittajat pimahtelevat ja freelancereiden juttuja pöllitään. Itsemurha kiskoilla ei onnistu, koska VR:n junaa ei kuulu. Rooma korjaa talouttaan keräämällä kolikoita Fontaine di Trevistä.

Suosittelen lämpimästi. Puskaradio oli rivakasti luettu, mutta tarjosi paljon huvia.

Muutamia kirjan strippejä voi käydä lukemassa JP Ahosen kotisivuilla sekä Journalistin kotisivuilta.

Haasteet : Seitsemän sarja -haasteeseen yksi pinna.

JP Ahonen: Puskaradio
Arktinen banaani, 2012. 63 s.