J.Pekka Mäkelä: Alas

Nämä eivät harmi kyllä ole kvasieläimiä.

Hankin Finnconista itselleni uusimman J.Pekka Mäkelän romaanin, Alas (Like, 2013). Minulla on ollut sen edeltäjä Alshain (Like, 2006) jo jonkun aikaa hyllyssä, mutta päätin kerrankin koetella rajojani kronologian suhteen ja lukea urheasti ensin tämän uudemman, ovat kuitenkin itsenäisiä teoksia.

Etukäteen tiesin tosin Alshainin maailmasta jo jonkin verran, olinhan samaisessa Finnconissa kuunnellut Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneelissa paikallista asukasta. Tiesin siis, että tällä kaukaisella tähdellä ei elä muita eläimiä kuin sen kansoittanut ihminen ja siellä asuvat eivät mene mielellään meren lähelle. Ja että siellä on avaruushissitorneja.

Painaudun ikkunaa vasten ja yritän katsoa ylöspäin. Näen aamuauringon säteiden valaiseman hissitornin jatkuvan ylöspäin, kauas äärettömyyksiin, korkealle, niin kuin sen pitääkin, paitsi että se ei jatkukaan suorana, niin kuin sen pitäisi, vaan kaartuu, taipuu...
...kaatuu.

Alas on kiinnostava päällekkäinen tarina. Yksi planeetan kolmesta avaruushissitornista romahtaa yllättäen. Tapahtumia seurataan vuoron perään viiden eri kertojan näkökulmasta, jolloin tarina täydentyy jokaisen kertojan puheenvuoron jälkeen. Ääneen pääsevät niin tornissa työskentelevä opas Mafalda, sivulliseksi päätyvä Aami, tornin omistaja Ursana, luennoitsija Osiem sekä salaperäinen Wolfam. Lopullinen syy tornin sortumiseen selviää vasta viime metreillä.

Opus toimii viihteellisenä lukemisena ollen samalla fiksu. Esimerkiksi avaruusmatkailun ja painottoman tilan kokemuksia kuvataan kiinnostavasti ja uskottavan oloisesti ja planeetalla on mitä mainioin historia. Oli myös mukavaa, että kirjassa on paljon sekä nais- että mieshahmoja, itse asiassa viidestä kertojasta kolme oli naisia. Seksiä kirjassa harrastetaan melko paljon, muttei mitenkään vaivaannuttavasti tai päälleliimatusti. Kehtaa siis ottaa myös työmatkalukemiseksi junaan.

Pitää myös mainita kivoista taitollisista jännyyksistä. Esimerkiksi putoamisliikettä saatiin kuvattua hienosti kirjan sivuilla ja vaika yleensä vierastan ISOLLA kirjoitettua sopi se tähän oikein hyvin.

Alas sopinee myös sci-fiä vierastaville, sillä avaruusmatkailu on kuvattu selkokielisesti ja pääosin meininki on hyvin tavallista. Mitä nyt tosin neljänkymmenen tuhannen kilometrin korkeudessa tulee liikuttua painottoman tilan rajoitusten vuoksi ja avaruushissitornista voi katsella yhden kierroksen aikana kolmea auringonlaskua. Mutta noin muuten.

Peukkua siis Mäkelän uutuudelle. Booksyn, joka lukaisi kirjan yhdeltä istumalta, mukaan Alshain kannattaisi lukea melko pian tämän jälkeen, joten siirtelen sitä lähemmäs yöpöydän lukukasaa. Ja varmaan joudun sitten lukemaan tämänkin vielä uudelleen, koska olen ihan varma että joku kiva kytkös tai jännyys jäi vielä huomaamatta.

ps. Lisäys keskiviikkona 21.8. Jos parviälyn ajatus kiinnostaa lukekaa myös Mäkelän Muurahaispuu.
pps. Tajusin, että tämähän itse asiassa sopii myös oikein hyvin Kiinteistö-haasteeseen!

J.Pekka Mäkelä: Alas
Like, 2013. 250 s.

Terveisiä Finnconista!

Myös kirjastolaitos oli mukana.

Koin tänään ensimmäisen Finnconini koskaan. Vähän ihmetyttää, että ei ole aiemmin tullut mentyä. Onneksi vahinko tuli korjattua.

Ehdin osallistua kahteen paneeliin, joista ensimmäinen oli Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet. Puheenjohtaja Shimo Shuntila haastatteli kolmea fiktiivistä hahmoa, jotka kaikki kertoivat omasta maailmastaan. Mukana paneelissa olivat Siri Kolu, J.S.Meresmaa sekä J. Pekka Mäkelä.

Kirjailijat esiintyivät paneelissa omien hahmojensa nahoissa.

Itse olisin mieluiten varmaankin matkustanut Meresmaan Pantterikansan laaksoon, se vaikutti meikäläiselle sopivan leppoisalta matkakohteelta. Siri Kolun hahmon luolasto vaikutti turhan aggressiiviselta ja Mäkelän hahmon Alshain hieman kolkolta. Panelistien kirjoista olen lukenut ainoastaan Meresmaan Mifonki-sarjaa, mutta nyt olen entistä kiinnostuneempi lukemaan Mäkelän Alshain- ja Alas-opukset sekä Kolun syksyllä ilmestyvän Pelko ihmisessä.

Toinen paneeli kosketti henkilökohtaisestikin, sillä kyseessä oli Kriitikot vastaan bloggarit: kenellä on oikeus kirjoittaa kritiikkiä? Puheenjohtaja Jussi Ahlroth luotsasi keskustelua kriitikoiden Vesa Sisättö ja Markku Soikkeli sekä bloggareiden Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa välillä.

Bloggari vs. kriitikot. Onko vastakkainasettelun aika ohi?

Keskustelun alussa esitettiin kärjistettyjä väitteitä kohti molempia osapuolia ja kaikki saivat vuorollaan puolustautua. Lopuksi käytiin rauhanomaisempaa keskustelua puolesta ja vastaan. En itse kirjoittanut keskustelun aikana muistiinpanoja, mutta nyökyttelin paljon bloggaajakollegoiden vastauksille.

Lopputuloksena päästiin siihen, että ehkäpä kirjablogit ja kriitikot voivat elää harmoniassa keskenään ja hyvä niin. Ainut keskustelussa hieman risomaan jäänyt seikka oli toistuva väite siitä, että kirjabloggajat ovat lähellä kustantamoita. Tästä aiheesta on keskusteltu viime aikoina paljon milloin missäkin enkä nyt itse ajatellut alkaa sohia muurahaispesää sen kummemmin. Ehkäpä paras vastine tähän on pitää oma linjani sellaisena kuin se on ollut, mahdollisimman selkeänä, se toivottavasti näkyy myös teille lukijoillekin.

Kokonaisuudessaan paneelista jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Keskusteluiden lomassa ehti myös hieman pyörähdellä myyntialueella ja teinkin sitten muutamia hankintoja. Mukaan tarttui J.Pekka Mäkelän uutuus Alas ja Osuuskumman tiskiltä tilasin itselleni Kummalinnun munia. Sen kautta sähköpostiin kolahtelee kaksi kertaa viikossa Osuuskumman kirjailijoiden kirjoittamia raapaleita, jotka lopuksi saa itselleen painettuna versiona. Mahtava idea! Mukaan sai vielä kaiken lisäksi oman munan, jonka sisältä löytyi Shimo Shuntilan kirjoittama raapale Myöhäinen vieras.

Illemmalla pyörähdin (tai siis mies urheasti kuljetti minut) vielä kirjakauppareissulle hankkimaan Annukka Salaman uunituoretta Piraijakuiskaajaa, Faunoidit-sarjan toista osaa. Sen aloitan huomenna junassa.

Finncon oli siis oikein mainio elämys myös tällaiselle noviisille. Ehkä ensi vuonna teen retken Jyväskylään.

ps. Kannattaa käydä kurkkaamassa Taikan Finncon-raportteja! Kirjasfääristä löytyy mm. mitä mainioimpia Tardis-kuvia ja muutakin kuvamateriaalia.

J. Pekka Mäkelä: Nedut

J. Pekka Mäkelän Nedut (Like, 2007) tarttui kirjastoreissulta mukaan puolivahingossa. Innostuin heinäkuussa kovasti J. Pekka Mäkelän uusimmasta teoksesta Muurahaispuu ja ihmettelin jo silloin itsekseni miksen ole lukenut näitä aikaisempia teoksia. Nedut oli tällä kertaa se teos, joka sci-fi-hyllystä hyppäsi ensimmäisenä näkökenttään, joten se sai myös lähteä mukaan.

Auton kulkiessa Korsontien mutkissa sen ajovalojen kirkkaus sokaisi minut, mutta erotin silti jäätyneen kämmenenkuvani monumentin pinnasta. Sen vasemmalla puolella oli toinen kämmenenkuva, vähän suurempi, jonka reunoilta erotti valuneen ja uudelleen jäätyneen kosteuden noroja. Peukalon kärki kosketti oman kämmenenkuvani peukaloa. 

Nedujen taustatarinassa neandertalilaiset ovat palanneet maapallolle mukanaan huipputeknologiaa ja aikomuksenaan ottaa Keski-Eurooppa takaisin heidän asuinalueekseen. Valloitus sujuu suhteellisen rauhallisesti, mutta aiheuttaa sen että alueelta vyöryy suuri pakolaisaalto muihin valtioihin, myös Suomeen. Neandertalilaiset eivät pidä itsestään juurikaan melua, eikä kukaan tunnu tietävän miksi ja kenen avustuksella he ovat tänne palanneet.

Nedut jäävät tarinassa kuitenkin sivuhahmoiksi, sillä todellisena päähenkilönä häärii Joel "Jolle" Peltola, suomalaisen musiikkihistorian pieni rock-legenda, nykyään taittajan hommissa surkealla palkalla. Rahallisesti Joelilla ei mene mitenkään hyvin, mutta kun hyvä ystävä tarjoaa helppoa konstia ansaita rahaa ei rahaton mies tohdi kieltäytyä. Samalla Joel tulee sotkeutuneeksi nedujen asioihin ja oppii samalla jotain itsestään ja ihmisyydestä.

En ajatellut enää sormieni asemia, en sointuja enkä säveliä. Ääni ei tuntunut tulevan enää kitarasta eikä vahvistimesta vaan... jostakin. Läheltä. Kaukaa. Sekä läheltä että kaukaa, yhtä aikaa.
Soitin yhtä aikaa muiden kanssa.

Joelin lisäksi kirja on täynnä kiinnostavia henkilöhahmoja vanhoista bändikavereista uusiin ja entisiin heiloihin. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että kirjassa oli oikeastaan todella monta mainiota ja hyvin kirjoitettua naishahmoa. Mahtavaa.

Mäkelän teksti vie mukanaan ja tarina on kiinnostava. Hieman enemmän olisin tahtonut tietoa neduista ja heidän motiiveistaan ja alkuperästään, mutta toisaalta nautin siitä että tämä oli enemmän henkilötarina. Nedut sisältää myös paljon faktaa ja fiktiota musiikista, asia jota osasin varmaankin arvostaa enemmän asuttuani nyt useamman vuoden todellisen musiikkiharrastajan kanssa. Ja oli tässä myös paljon viittauksia muihin genren kirjoihin, Adamsia ja Sinisaloa, tykkäsin.

Kirjan liitteeksi olisin vielä kaivannut Dystokion musiikkituotantoa ja Kerrosmaailma I -sarjakuva-albumia. Uskallan suositella kirjaa myös ei-sci-fin-ystäville, sillä kirjassa pääosaa näyttelevät tavalliset ihmiset ja heidän kohtalonsa.

Jossu oli myös pitänyt kirjasta vaikkei siitä hänen Mäkelä-suosikkiaan tullutkaan, Kirjavinkkien Mikko kertoo kirjan olevan parempi kuin miltä sen idea kuulostaa ja teoksen olevan hänen suosikkinsa kolmesta ensimmäisestä Mäkelän teoksesta. Päätin myös liittää tämän opuksen osaksi Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, koska minun on pitänyt lukea Mäkelän teoksia jo pitemmän aikaa.

J. Pekka Mäkelä: Nedut
Like, 2007. 288 s.
Kannen kuva: J. Pekka Mäkelä
Typografia: Ville Sutinen

J.Pekka Mäkelä: Muurahaispuu

J.Pekka Mäkelän tuorein teos Muurahaispuu (Like, 2012) matkusti kanssani Roomaan ja takaisin. Maagisrealistisia piirteitä saavuttava, Helsingin Kontulaan sijoittuva romaani koukutti ja kiinnosti - kirja oli sopivan kevyt matkalukemiseksi mutta silti sopivan sisältörikas ja omalaatuinen jättääksen kunnon muistijäljen.

Vanha vuoteeni on edelleen pöydän vieressä, käden ulottuvilla. Huomaan aina silloin tällöin ojentavani käteni kynsimään maalia. Sängyn kehikko ja päädyt oli alkuaan maalattu valkoisiksi, mutta lapsena huomasin, että maali hilseilee helposti ja alta paljastuu syinen puu. Se oli toinen maailma, jossa saattoi päästä seikkailemaan puunsyiden poluilla, valtamerillä ja vuorilla kun vain raaputti maalia pois. Aina paljastui uusia, ennennäkemättömiä paikkoja. Valtameriä ja siellä täällä oksasaaria. Toisinaan ne olivat Jupiterin pilvivyöhykkeitä ja pyörremyrskyjä.

Kari Lännenheimo palaa vuosien jälkeen lapsuudenkotiinsa siivoamaan ja järjestämään sairaalassa makaavan isänsä tavaroita. Asunto on tyhjennettävä syksyyn mennessä, jolloin Karia odottaa uusi pesti Brysselissä. Menneisyyden setviminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, kun kodin kaappien kätköissä odottavat muistot niin isästä, sotasankarina pidetystä vaarista, kotoa lähteneestä ja toisesta kadonneesta siskosta.

Menneisyyden kohtaamisen lisäksi Kari alkaa nähdä outoja unia, joissa hän on kuin jonkun toisen pään sisällä. Unet tuntuvat myös muistuttavan kumman paljon muiden rappukäytävässä asuvien elämiä. Uninäyt kuuluivat mielestäni kirjan mainiompiin kohtiin: niiden poljento on omansa ja kun malttaa päästää irti pääsee mukaan Karin päänsisäiseen kanavasurffailuun.

olipa mukavaa, mutta mukavaa myös olla tänään kotona, ihan kahden kesken ja ehkä pitäisi nousta pöydästä ja mennä pitkäkseen, vaikka
hän on sentään minun paras ystäväni ja hän on ollut minulle niin valtavan isona apuna kaikkien näiden viime vuosien juttujen aikana joten
jos soitan äidille ja kerron miten onnellista elämää minä täällä vietän, hän käskee minua kiittämään Jumalaa siitä miten Hän on minua siunannut, ehkä voisinkin kiittää, mikäs siinä, mutta

Vaikka en olekaan itse Itä-Helsingissä asunut kuljin yhteen aikaan todella usein Kehä I:sen vartta kohti Itäkeskusta ja seutu on sitä kautta tuttu. Ja asuipa aikoinaan eräs kirjekaverinikin Keinutiellä, jonka lähistöllä romaani tapahtuu. Tapahtumapaikat on siis helppo nähdä mielessään ja on oikeastaan miellyttävää, kun voi elävästi kuvitella kulkevansa aidoilla kirjan tapahtumapaikoilla.

Hentoinen facebook-kytkentä nosti mieleen myös mielikuvia Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävistä ja on kirjailijoiden tyylissä muutenkin jotain samaa - eikä sinänsä ihme, onhan molemmat herrat juuri luokiteltu suomikumman uranuurtajiksi. Mäkelä kirjoittaa maagisella sivuvireellä, mutta niin uskottavasti ettei Karin kokemusten todenperäisyyttä edes halua epäillä.

Muurahaispuu on lapsuusmuistoja, kolisevia rappukäytäviä, vähän pelottavia säilytyskomeroita ullakolla. Se on kävelyretkiä metsässä, jonne moottoritien ääni kuuluu vain vähän. Papereita, joita et välttämättä haluaisi lukea ja ihmisiä, joiden kanssa sinulla on yhteys vaikket aina niin haluaisikaan. Ja kuitenkin kaunis kirja, ehkä kerrostalon harmaa, mutta silti täynnä hyvää.

Luettuani tämän aion varmasti lukea jatkossa myös lisää Mäkelää, sillä tällaista kertojanääntä lukee ilokseen ja genrekin on kohdallaan. Jos pidit Harjukaupungista, pitänet myös tästä.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti kirjasta.

J.Pekka Mäkelä: Muurahaispuu.
Like, 2012. 300 s.
Kannen kuva: J.Pekka Mäkelä