Okklumeus-lukuhaasteen finaali - hirnyrkeistä poliittisiin hahmoihin ja räyhähenkiin

 Kuoleman varjeluksia odotellessa.

Kuten minulle tavallisesti käy piti myös Okklumeus-haasteen kanssa ottaa hillitön loppukiri. Ei sillä, Pottereita lukee aina mielellään, mutta toki olisin mieluummin lukenut rauhassa kuin maanantai-iltana sohvannurkassa silmät kiiluen. Tässä sitä kuitenkin ollaan kahdeksan Potterverseen kuulunutta kirjaa lukeneena.

Toiseksi viimeinen haasteeseen luettu kirja oli sarjan kuudes osa Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Tammi, 2006). Kuudentena opiskeluvuotena eloa Tylypahkassa varjostaa Voldemortin paluu, mutta toki pulmia löytyy sen lisäksi jos jonkinlaisia. Harryn taikajuomien oppikirjassa on kiinnostavia tuntemattoman tekijän tekemiä raapustuksia, Dumbledore katoilee koulusta vähän väliä ja Malfoy käyttäytyy entistä oudommin. Lisäksi kaikenmoinen pariutuminen ihmisten kesken aiheuttaa tavattomasti päänvaivaa.

Olen lukenut Prinssin muistaakseni vain kaksi tai kolme kertaa, se on viimeisen osan jälkeen vähiten kertoja käsissä kulunut Potterini. Nyt tosin mietin miksi näin, koska teos oli erinomainen. Juoni syvenee hetki hetkeltä ja nautin, kun voin bongailla pieniä yksityiskohtia joihin ei osaa kiinnittää huomiota ellei tiedä koko tarinaa loppuun saakka. Toki myös päädyin loppupuolella niiskuttelemaan sohvannurkassa siihen malliin, että mieskin ihmetteli mitä tapahtuu. Ajattelin että ei itkettäisi näin paljon, mutta itketti kuitenkin. Kyllä te tiedätte.

Tämän tunnevuoristoradan jälkeen olikin sitten vähän hassua lukea pikapikaa loppuun Pottermoressa julkaistuista tarinoista koottu Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists. Vaikka titteli lupaa lyhyitä tarinoita, on kyseessä pikemminkin kokoelma hermionemaista lisätietoa sarjaan liittyvistä hahmoista, joilla on jotain tekemistä vallan tai politiikan kanssa. Lisäesittelyä saavat mm. Kuhnusarvio, Pimento ja Orave. Viimeinen luku on omistettu räyhähenki Riesulle, jotta ei tulisi niin paha mieli.

Kokoelma on selvästi tarkoitettu sellaisille, jotka on läpikotaisin uitettu Potter-maailman tyrskyissä. Tieto on kiinnostavaa, muttei mitenkään suunnattoman vetävään muotoon kirjoitettua. Teosta ei myöskään kannata lukea, ellei ole jo lukenut koko sarjaa. Pidin kuitenkin Rowlingin kirjoitustyylistä ja arvostan sitä miten tarkasti esimerkiksi taikaministerien valtakausien historia on kerrattu tai miten jokaisen (olennaisen) hahmon taustatarina on loppuun asti mietitty.

Tänään 31.10.2016 on kulunut 35 vuotta Lily ja James Potterin kuolemasta ja ehkä siksikin oli sopivaa että varsinaisista kirjoista viimeisin tässä haasteessa oli Puoliverinen prinssi. Haaste antoi hyvän sysäyksen kauan pohditulle uudelleenluku-urakalle ja innoitti avaamaan suomennokset pitkästä aikaa. Odotan kovasti Kuoleman varjelusten lukemista, en ole aivan varma olenko lukenut sitä suomeksi ollenkaan.

Suurkiitokset Tiinalle haasteen järjestämisestä, kahdeksalla luetulla kirjalla lunastan haasteesta itselleni tittelin Taikaministeri (vaikka olisin voinut mielelläni olla myös kuuden kirjan arvonimen mukaisesti Albuksen kaartilainen). Kaikki haasteeseen liittyvät kirjat löytyvät haastesivulta.

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half Blood-Prince, 2005)
Tammi, 2006. 698 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Short stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists
Pottermore Limited, 2016. 71 s.

Liekehtivästä pikarista Feeniksin kiltaan

En voinut vastustaa.

Potterkesä jatkuu, tai no, sehän ei lopu koskaan, mutta Okklumeus-lukuhaaste sen sijaan loppuun ensi viikon maanantaina ja meikäläinen ottaa loppukiriä. Tokihan kuvittelin lukevani kaikki kirjat rauhassa ja uppoutuen tuntikausiksi (kuten teininä), mutta henkinen keski-ikä on ottanut voiton. Onneksi varsinaisen tarinan lumo ei ole hävinnyt mihinkään vaikka turnauskestävyys rykiikin.

Harry Potter ja liekehtivään pikariin (Tammi, 2001) tartuin pienoisella jännityksellä. Edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja Azkabanin vangin aiheuttaman nostalgiapettymyksen jälkeen mietin mitä tästä nyt tulee. Hyvä tuli, onneksi.

Harryn neljäntenä kouluvuonna Tylypahkan normiarki menee sekaisin, kun koulussa järjestetään monta vuotta kiellettynä olleet kolmivelhoturnajaiset ja paikalle saapuu oppilaita kahdesta muusta velhokoulusta. Periaatteessa kilpailuun huolitaan vain vanhempia oppilaita, mutta jotenkin Harryn nimi putkahtaa osallistujat valitsevasta pikarista ja siinä sitä sitten ollaan. Lisäksi kirjassa käydään huispauksen maailmanmestaruuskisoissa, saadaan jälleen kerran uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, tanssitaan vaivaannuttavat joulutanssiaiset ja pelätään Voldemortin paluuta.

Liekehtivä pikari on jostain syystä ollut minulle sellainen epämääräinen Potter-kirja, ei huono muttei mikään suuria tunteita herättävääkään. Tällä kertaa kuitenkin sytytti, nukkumaanmenot venyivät ja jännitin kolmivelhoturnajaisia tosissani. Paljon pikkuyksityiskohtia oli myös päässyt unohtumaan, joten jonkinmoisia yllätyksiäkin tuli vastaan. Lopussa myös liikutuin, vaikka tiesinkin mitä tulee tapahtumaan.

Tätä myöten Feeniksin kilta (Tammi, 2004) tuli aloitettua aika rivakkaan tahtiin Pikarin sulkemisen jälkeen, mutta muut kirjat kiilailivat ikävästi sen eteen. Syyslomalla kaipasin jotain tuttua ja turvallista, joten raahasin Kiltaa mukanani bussissa ja jopa lyhyellä Kööpenhaminan lomareissulla. Kannatti raahata, sillä vaikka Kilta on kirjaksi aikamoinen paksukainen oli siihen uppoutuminen joka kerralla helppoa.

Feeniksin killassa velhomaailman turbulenssi jatkuu. Ministeriö kieltäytyy uskomasta hänen-joka-jääköön-nimeämättä paluuta ja mustamaalaa sitä myöten sekä Harrya että Dumbledorea. Tylypahkaan lähetetään uudeksi pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi kammottava ministeriön virkamies Dolores Umbridge, joka yrittää kaikin keinoin samalla sorssia koulun normaalia järjestystä. Tällaista ei toki purematta niellä ja niinpä Voldemortin paluuseen uskovat herättävät vastatoimena henkiin Feeniksin killan. En nyt selosta sen tarkemmin, mutta kirja on täynnä ahdistusta ja lopulta myös surua.

Kilta oli hämmentävän tunteikas lukukokemus. Ensinnäkin ärsyynnyin Harryyn kaikesta teinikiukuttelusta (joo joo, 15-vuotiaana on vaikeaa mutta eläpä jaksa koko ajan huutaa ystävillesi), pelkäsin Umbridgea (höm, höm on karmivimpia tietämiäni kirjarepliikkejä) ja tunteilin kaikesta siitä mikä tapahtui ja minkä tiedän olevan edessä. Koko tarina tuntui entistä monisyisemmältä, ehkäpä juuri siksi että tietää ne taustalla olevat syyt ja tarinat eikä joudu ihmettelemään.

Erinomainen lukukokemus siis, vaikka eihän siitä varsinaisesti mitään epäilystä ollut. Jaana Kapari-Jatan suomennos on mannaa mielelle ja tarinan pariin on aina lohdullista sukeltaa. Esimerkiksi aamujunassa on mahdollista elää aivan omassa Harry-kuplassaan, se on parasta.

J.K.Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000)
Tammi, 2001. 768 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of Phoenix, 2003)
Tammi, 2004. 1050 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Viimeiset ties kuinka monta vuotta olen todennut, että Harry Potter ja Azkabanin vanki (Tammi, 2000) on ehdottomasti lempi-Potterini. Tämän uudelleenlukukerran jälkeen en kuitenkaan ole siitä enää niin varma. Toki viihdyin Harryn ja kavereiden kanssa myös tällä lukukaudella, mutta jokin taikamaailmassa hieman puudutti.

Harryn kolmas kouluvuosi alkaa huolestuttavilla uutisilla. Vaarallinen vanki Sirius Musta on karannut Azkabanin velhovankilasta ja lisäksi Harry taikoo suutuspäissään kesälomalla ja karkaa Poimittaislinjalla Lontooseen. Rangaistusta ei kuitenkaan tule ja Harry lähtee takaisin Tylypahkaan Ronin, Hermionen ja kumppaneiden kanssa. Koulussa tunnelma on vankikarkurin vuoksi kireä, porteille on asetettu kammottavia ankeuttajia ja kirsikkana kakun päällä Musta kuuluu olevan Harryn perässä. Vaa'an positiivisella puolella ovat kuitenkin uutena oppiaineena alkava taikaeläinten hoito, huispausottelut ja vierailut velhojen kylä Tylyahossa.

Azkabanin vanki heittää kehään monia suosikkiasioitani Potter-sarjassa. Kirjassa esitellään yhdet suosikkihahmoistani eli Lupin ja Potter, näkymättömyysviittaa käytetään paljon, hevoskotkat ovat huikeita ja oppiaineita esitellään monipuolisesti. En sitten tiedä mikä iski, olenko kenties lukenut kirjan liian monta kertaa, mutta etenkin teoksen alkupuolella kahlasin kuin suossa. Onneksi viimeinen kolmannes nappasi taas mukaansa ja olin onnessani kaikesta jännityksestä ja suojeliuksista ja vaikka mistä.

Tästä natinasta huolimatta olen jo aloittanut Liekehtivän pikarin ja se onkin vienyt mukanaan aivan uudella tavalla. Potterkesä jatkukoon, ihan sama vaikka kuukaudet kääntyvätkin jo syksyn suuntaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999)
Tammi, 2000. 456 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Oli juhannus ja mökkimatka ja minä, joka unohdin Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Tammi, 2002) kotiin. Onneksi on myös mies, joka suostutteli piipahtamaan Myrskylän kirjastossa, hankkimaan kortin ja lainaamaan kirjan ja niinpä sain viettää taas laatuaikaa Tylypahkan käytävillä.

Sarjan toisessa osassa kotitonttu Dobby yrittää kuumeisesti estää Harrya palaamasta Tylypahkaan, sillä siellä tulee kuuleman mukaan tapahtumaan seuraavana lukuvuonna jotain kamalaa. Harry ei kuitenkaan suostu neuvoa noudattamaan saati eteen pölähtävistä esteistä välittämään, vaan kirjaimellisesti kaahaa koululle Ronin kanssa. Pian alkaakin tapahtua, sillä Harry kuulee murhanhimoisia ääniä koulun seinien sisältä ja lopulta sairaalasiipeen kiikutetaan niin oppilaita kuin kummituksiakin. Koulun väkeä kauhistuttaa, uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Gilderoy Lockhart ei tunnu säkenöivän hymynsä takana olevan aivan tehtäviensä tasalla ja koulu uhataan sulkea, jos syyllistä hyökkäyksiin ei löydetä.

Minulla on monta vuotta ollut päässäni sellainen ajatus, että Salaisuuksien kammio olisi jotenkin kehno ja hieman tylsä osa sarjassaan. Tämä uudelleenlukukerta kuitenkin pölytti tätä käsitystä, sillä tarinahan oli tavattoman mainio eikä lainkaan tylsä. Koulun käytävillä kuiskaileva uhka, käsittämättömän ärsyttävä ja ihastuttava Lockhart, Ginnyn saapuminen Tylypahkaan ja jännittävä loppunäytös tekevät tästä oikein oivan teoksen. Ehkä oli hyväkin, että edellisestä lukukerrasta on jo aikaa ja toisaalta se, että tietää jo mitä jatkossa tulee tapahtumaan?

Täytyy tosin myöntää, että olin todella yllättynyt siitä että a) kirjassa on niin vähän Hermionea ja b) teoksessa käsitellään koulunkäyntiä Tylypahkassa verrattain vähän. Voi olla, että nämä seikat johtuvat siitä että ne ovat seuraavissa osissa eri tavalla ja velhomaailmaa niin pitkään hengittäneenä tuntuu hassulta, että siitä tuntuu tietävän enemmän kuin mitä luvun alla olevassa kirjassa kerrotaan.

Nyt odotan innolla Azkabanin vangin kimppuun pääsemistä, tavataanhan siinä vihdoin muutamia suosikkihahmojani ja päästään kumartamaan Hiinokalle.

J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998)
Tammi, 1999. 365 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kansi: Mika Launis

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Palasin taas Harry Pottereiden pariin. Osin metsästän taas sitä tunnetta, minkä näiden lukemisesta saa. Luin kirjan ensimmäistä kertaa kuumana kesäpäivänä vuonna 2000, kun en jaksanut pyöräillä kirjastoon. Se oli menoa se. Aktivoitumista auttoi kyllä myös Hyllytontun höpinöitä -blogin käynnissä oleva Okklumeus-lukuhaaste.

Juonta sun muuta en ruodi nyt yhtään, jos tämä tarinan alku pojasta joka eli ei ole tuttu niin kirja auki ja vähän äkkiä. Olen lukenut tämän jo en muista kuinka monta -kertaa, juoni on tuttu eestaas, mutta edelleen se jaksaa ihastuttaa ja koukuttaa.

Jaana Kapari-Jatan suomennos on erinomainen. Olen lukenut Pottereita viime aikoina vain englanniksi, viimeisiä osia en ole tainnut lukea suomeksi ollenkaan. Kieleen oli kuitenkin helppo solahtaa, hymähdellä käännöksille ja sille miten tutulta tämä kuitenkin tuntui.

Aina rakas, aina paras tämä teos. Nyt odotan vain, että pääsisin aloittamaan Salaisuuksien kammion.

Laitettakoon tämä HelMet-haasteeseen jossain päin maailmaa kielletyn kirjan kohtaan.

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997)

Tammi, 1998. 335 s.
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kansi: Mika Launis

Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike #1)

Viime vuonna pohdiskelin, notta kannattaisiko tuo Robert Galbraithin eli J.K.Rowlingin salanimellä kynäilemä dekkari Käen kutsu (Otava, 2013) lukea. Homma vähän jäi, mutta kun Norkku kirjoitteli niin kiinnostavasti sarjan kakkososasta päädyin varaamaan tämän ensimmäisen osan Helmetin e-kirjapalvelusta. Kirja tupsahti lainattavaksi sopivasti lomamatkan kynnyksellä, joten ei kun kirja puhelimeen ja lukemaan.

Cormoran Strike on entinen armeijan sotilaspoliisi, joka nykyään pyörittää hieman rähjäistä etsivätoimistoa Lontoossa. Strike päätyy selvittämään nuoren mallin, Lula Landryn, kuolemaa, joka mediassa on julistettu itsemurhaksi mutta josta hänen veljellään Johnilla on epäilyksiä. Apuvoimiksi hommaan päätyy nuori ja etsivän ammatista haikaileva Robin, joka osoittautuu pian varsin päteväksi työssään.

Hitaasti etenevä tutkimus imaisee pian sekä etsivän että sihteerin mukaansa. Landryn kuolemaan tuntuu liittyvän aimo liuta henkilöitä ja kaikkia pitää toki haastatella ja tutkia. Mainiota. Vähitellen homma alkaa selvitä Strikelle samaan aikaan kuin myös yksityiselämän solmut tuntuvat aukeavan (tai menevän enemmän solmuun, miten sitä katsookin). Ilahduttavaa oli myös, että syyllinen säilyi itselleni loppuun asti yllätyksenä enkä kerrankin ollut pettynyt saadessani tietää ratkaisun.

En ole aivan varma, olinko lukenut tästä asiasta jo jostain blogista ja siksi kiinnittänyt siihen huomiota (jos "syyllinen" tunnistaa itsensä, saa paljastaa itsensä!) mutta huomasin hymyileväni Striken paikkakuvailuille. Karskin oloinen etsivä nimittäin kuvailee esimerkiksi värejä hyvin tarkasti (terrakotta, indigonsininen) ja käyttipä kerran sellaistakin termiä jota itsekään en tunnistanut. Tämä vaikutti hieman huvittavalta, Strike kun ei mikään kaunosielu tunnu olevan, mutta ei sinänsä kyllä haitannut lukemista.

Käen kutsu oli oikein viihdyttävää luettavaa ja vahvistaa mielipidettäni siitä, että kyllä se Rowling osaa kirjoittaa (vaikken niin siitä toisesta romaanista pitänytkään). Odotan kiinnostuksella Striken seikkailujen seuraavan osan lukemista, tällaisia leppoisia dekkareita lukee ilokseen.

Kirsi, johon myös luotan dekkariasioissa, on avannut kirjan taustoja enemmänkin. Amman kirja puolestaan innosti väittelemään itsensä kanssa, lopputulema silti positiivinen.

Bingoon dekkari! Ja Rikoksen jäljillä-haasteeseen toinen piste eli rikospaikka: vanha aateliskartano.

Robert Galbraith: Käen kutsu (Cormoran Strike #1; Cuckoo's Calling, 2013)
Otava, 2013. 436 s.
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

J.K.Rowling: The Casual Vacancy (suom. Paikka vapaana)

Liityn niiden lukijoiden joukkoon, jotka ovat napanneet J.K.Rowlingin The Casual Vacancyn (Little, Brown & Company, 2012) luettavakseen perusteella Harry Potter. Toki olisin saattanut kiinnostua teoksesta muutenkin, jos olisin kuullut siitä kehuja, mutta tällä kertaa määrittävä tekijä oli kirjailijan tuttuus. Naputtelin siis itseni jälleen kerran Helmetin varausjonoon ja hieman ennen vuodenvaihdetta opus kolahti lähikirjaston noutohyllyyn.

Barry Fairbrother was dead. Snuffed out. Cut down. No event of national importance, no war, no stock market collapse, no terrorist attack, could have sparked in Shirley the awe, the avid interest and feverish speculation that currently consumed her.

The Casual Vacancy sijoittuu pieneen (fiktiiviseen) Pagfordin kylään jonnekin Lontoon liepeille. Asukasluku on sen verran minimaalinen, että kaikki tietävät kaikkien asioista kaiken ja paikallispolitiikan kysymykset aiheuttavat suuria tunteita. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Barry Fairbrother, toinen paikallisen valtuuston nokkamiehistä, kuolee yllättäen. Karismaattisen Barryn paikka jää tyhjäksi neuvostossa ja vastapuoli innostuu: nyt on tilaisuus viedä läpi odotettuja päätöksiä.

Suurimpana murheenkryyninä on Pagfordin vieressä sijaitseva ränsistynyt Fieldsin alue, jossa rikollisuus rehottaa ja huumeiden käyttö on pikemminkin normi kuin poikkeus. Osaa pagfordilaisista asia risoo siksi, että osa Fieldin alueen lapsista pääsee hienoon Pagfordin kouluun ja lisäksi alueen korjauskustannukset tuottavat menoeriä pienelle kaupungille.

Alkaa siis kiista Barryn paikan täyttämisestä, kun molemmat puolet alkavat pedata pestiä omille edustajilleen. Tarinaa seurataan useamman perheen näkökulmasta, tärkeimpinä Mollisonit, Wallit ja Pricet sekä Weedonit. Henkilöhahmojen välisiä suhteita on turha alkaa avata tämän tekstin puitteissa, sillä muuten kirjoitan tätä vielä huomennakin. Sanottakoon siis lyhyesti, että tapahtumia seurataan episodimaisesti milloin minkäkin perheen tai hahmon kautta ja episodielokuvien tyyliä muistuttaen kohtaloita nivotaan lopuksi näppärästi yhteen.

'So there's an empty seat on the Parish Council,' Ruth said, the moment that Shirley reached the point in the story where Miles and Samantha ceded the stage to Colin and Tessa Wall. 
'We call it a casual vacancy,' said Shirley kindly.

Tapahtumia ja henkilöhahmoja on Rowlingin kirjassa sen verran monta, että itse ainakin menin hahmoissa sekaisin vielä kirjan puolivälissäkin. Kirjaa vaivaa mielestäni jonkinlainen runsaudenpula: kaikkea on niin paljon että lukiessa aivan hengästyy eikä välttämättä hyvällä tavalla. Noin viisisataasivuiseen kirjaan on ahdettu suurinpiirtein kaikki mahdolliset ihmiselämän vastoinkäymiset ja vaikka draama toki elää konfliktista olisi tässä saatettu pärjätä vähemmälläkin.

Rowlingin kirjoittama kieli on kyllä taitavaa ja hahmot varsin päteviä vaikka ovatkin epäonnista porukkaa. Erityisesti pidin erilaisista puhetyyleistä, jotka ainakin alkuperäiskielisessä tekstissä nousevat hyvin esiin. Liikaa sen sijaan oli mielestäni jonkinlaista inhorealistisuutta: ruumiinnesteet ja elimet tökkivät tekstistä silmään vähän liikaakin. Kokonaisuutena lukukokemus jäi siis valjuksi, vaikka ei kirjaa tehnyt mieli keskenkään jättää kun vihdoin onnistui pääsemään hommasta jyvälle.

En siis nosta Casual Vacancya millekään suosittelulistalle, vaikka se onkin pätevä kirja ja kielellisesti todella miellyttävä lukea. Minun makuuni siinä oli liikaa epäonnisuutta ja liikaa hahmoja. Seuraavasta Rowlingin kirjasta haluan saada pätevät suositukset ennen kuin suostun sen lukemaan.

Esimerkiksi Norkku piti teoksesta minua enemmän ja kehui nuoria henkilöhahmoja (jotka muuten olivat kirjan parhaita minunkin mielestäni), lisäksi Maija uppoutui kirjaan ihan tosissaan.

J.K.Rowling: The Casual Vacancy
Little, Brown & Company, 2012. 503 s.
Suomennettu: Paikka vapaana. Otava, 2012.
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice

J.K.Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

Tapetin repiminen voi joskus olla turruttavaa puuhaa, varsinkin kun sitä tekee itsekseen. Mies keksi tähän hätään oivan ratkaisun ja laittoi iPodilleni J.K.Rowlingin Harry Potter and the Chamber of Secretsin (1998) Stephen Fryn lukemana äänikirjana. Potter olikin oiva valinta tähän puuhaan, sillä tarina on sen verran tuttu ettei ajoittainen keskittymisen herpaantuminen (esim. naulaan astuminen tai poikkeuksellisen itsepäinen liisteritahra) haitannut tarinan seuraamista.

Mikäli Potterit eivät jollekulle ole tuttuja on Chamber of Secrets siis sarjan toinen osa ja siinä seurataan täten Harryn ja tovereiden toista vuotta Tylypahkan velhokoulussa. Kakkosvuosi alkaa myrskyisästi ja jatkuu samankaltaisena kun koulussa alkaa tapahtua mystisiä onnettomuuksia.

Minä en nyt muista kuka bloggaaja totesi näistä samoista äänikirjoista että Fry on hyvä lukija, mutta tekee osan naisäänistä aivan turhan kimeästi. Harmituksekseni olen ainakin osittain samaa mieltä tästä, esimerkiksi Ginnyn ääni oli niin kimeä että korviin melkein sattui ja tyypistä sai turhan vikisevän kuvan. Toisaalta sitten Hagrid on mielestäni oikein mainio ja samoin McGonagall, McGarmiwa muistaakseni suomennoksissa.

Olen tässä vaiheessa jatkanut kuuntelu-urakkaa jo Prisoner of Azkabanilla ja täytyy myöntää että ovathan nämä hyviä kirjoja (tosin kritiikkiäkin voi esittää, katsokaa vaikka Kolmas linja-blogin Miaan mielipide täältä). Minä olen kyllä vähän jäävi sanomaan, olenhan sitä "kuuluisaa Harry Potter-sukupolvea" joka kasvoi suht samaan tahtiin kirjojen kanssa.

Hyviä äänikirjoja kyllä leppoisan puuhastelun taustaksi, suosittelen.

J.K.Rowling : Harry Potter and the Chamber of Secrets
Bloomsbury Publishing. Alkuperäinen kirja julkaistu 1998.

J.K.Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (suom. Harry Potter ja viisasten kivi)

Raskaammanpuoleisia romaaneja luettuani käännyin tutun ja turvallisen puoleen; kaivoin omasta hyllystäni esiin Harry Potter and the Philosopher's Stonen (1997; Tammi 1998). Pottereiden lukemisesta on taas kulunut jo muutama vuosi mutta niiden pariin on aina mukava palata. Minä taidan nimittäin olla sitä pottersukupolvea, vaikka en termistä juuri pidäkään.

Luin tämän ensimmäistä kertaa muistaakseni kesällä 1999 kun en jaksanut lähteä kirjastoon ja tämä sattui löytymään pikkuveljeni kirjahyllystä. Olin vähän epäileväinen mutta sitten se oli menoa; ihastuin täysin vaikken enää ollutkaan sen ikäinen että olisin voinut odottaa kirjettä Tylypahkasta.

I hope you're pleased with yourselves. We could all have been killed - or worse, expelled. Now, if you don't mind I'm going to bed.

Jos tämän opuksen juoni on jollekulle vielä tuntematon, niin lyhyesti näin: 11. syntymäpäiväänsä asti Harry Potter on elänyt tavallista elämää tätinsä perheessä, kunnes saa tietää olevansa velho ja vielä kuuluisa sellainen ollessaan jo vauvana osallisena pimeyden lordin, Voldemortin, tyrannian kaatumiseen. Harry pääsee opiskelemaan Tylypahkan (Hogwarts) noitien ja velhojen kouluun, jossa hän ensimmäisen vuoden aikana oppii lisää niin taikuudesta kuin ystävyydestä ja pahuudestakin.

Henkilökohtaisesti tämä on minusta varsin mainio, hm, nuorten fantasiateos. Toki olen jäävi sanomaan, kun olen näiden kirjojen parissa siirtynyt ala-asteelta yläasteelle ja lukioon, mutta silti. Tässä on seikkailua, ystävyyttä ja myös ihan mielenkiintoista pohdiskelua hyvän ja pahan olemuksesta.

Tätä on myös mielenkiintoista lukea jälkimmäisten osien valossa, sillä seitsemän kirjaa on rakennettu niin että aina selviää vähän jotain uutta ja hahmot saavat lisää syvyyttä. Toisaalta myös kirjojen teemat ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi ja raskaammiksi kirjasarjan edetessä, joten tavallaan oli hyvä kasvaa kirjojen ilmestymistahdin mukana kun jännemmät asiat eivät enää tuntuneet niin pahoilta kuin olisivat ala-asteikäisinä voineet. Äitini ei muuten esimerkiksi pystynyt lukemaan viidettä teosta, koska Harrylla oli siinä niin paha murrosikä, siis samaan aikaan kun veljeni kärsi tästä samasta "vaivasta" meillä kotona.

Täysin puolueellisesti nyt siis hihkun tämän kirjasarjan puolesta. Ensimmäiset suomennokset olivat mielestäni ihan kelvollisia (ja Kaparilla on ollut työtä velhomaailman ilmaisujen kääntämisissä!), mutta viimeisistä suomennoksista en osaa sanoa yhtään mitään, sillä omistan itse opukset ainoastaan englanniksi (kun eihän niitä suomennoksia enää neljännen osan jälkeen jaksanut odottaa!).

Nitwit! Blubber! Oddment! Tweak!

Satu kuunteli tämän vähän aikaa sitten ja Jori on lukenut tämän viime vuoden lopulla.

Luettu osana Totally British: Children's Britain- sekä Nostalgian jäljillä -haastetta.