Italo Calvino: Kosmokomiikkaa

Italo Calvinon Kosmokomiikkaa (Tammi, 1969) tarttui mukaani lähikirjaston avajaisista. Minähän siis olin silloin vielä lainauslakossa (lakko joka taisi tässä kuussa mennä ihan puihin) ja oli otettava mukaan jotain sopivan ohutta ja kun tämä pikkuinen Calvino kurkisteli hyllystä oli se tietysti lainattava.

- Tottahan me olimme kaikki siinä, sanoi vanha Qfwfq, - missäs muualla sitten? Eihän kukaan tiennyt että avaruutta voisi ollakaan sen paremmin kuin aikaakaan: mitä me muka olisimme ajalle tehneet, me jotka olimme tiukassa kuin sardiinit?

Vanha Qfwfq on ollut monessa mukana ja kertoo Kosmokomiikassa kokemuksistaan kahdessatoista tarinassa. Moni luonnontieteilijä varmasti haluaisi vaihtaa paikkaa Qfwfqn kanssa, sillä ehkä hieman jo vanhuudenhöperö herra on elänyt singulariteetissa, ollut vapaassa putouksessa avaruudessa, jahdannut ystäviään galaksien kyydissä, luonut itselleen kalkkikuoren, ollut viimeinen dinosauri ja mitä vielä.

Muutaman ensimmäisen tarinan aikana olin hieman hämmentynyt: miten tämä Qfwfq voi olla ihan joka paikassa? Jossain vaiheessa sitä sitten antoi periksi ja nautti vain kyydistä. Lähetin viestejä valovuosien päähän omalta planeeltani, kiistelin N'ba N'ga sedän kanssa maallaelämisestä ja rakastuin palavasti moneen otteeseen, kenties siihen samaan mutta joka kenties oli sittenkin joku toinen.

Minun silloinen olotilani oli rikas ja vapaa ja tyytyväinen päinvastoin kuin saattaisitte luulla. Olin poikamies (tuonaikainen lisääntymisjärjestelmä ei vaatinut edes ajottaista pariutumista), terve, eikä minulla ollut liikoja vaatimuksia. Kaikki tiet olivat avoinna, ja samalla voi nauttia siitä tosiasiasta että on litteä ja märkä ja onnellinen nilviäismöykky kallion kupeessa.

Paitsi että Kosmokomiikkaa on varsin hilpeä, sanoohan sen nimikin, on se myös paljolti luonnontieteellisesti pätevä. Tai ainakin nilviäisiä kuvattiin varsin akkuraatisti ja kyllä tuo avaruusfysiikkakin kuulosti minun korviini varsin uskottavalta. Toki voi sitten väitellä, että voiko singulariteetissa haaveilla spagetin keittämisestä, mutta se on sitten toinen asia.

Pidin Calvinon kielen poljennosta jo Paroni puussa -teoksessa, niin myös tässä. Italiaa en osaa, mutta tuntuu että Liisa Ryömän suomennos soljui samanlaiseen tahtiin, siis sellaiseen jollaiseksi Calvino tämän oli tarkoittanut.

En tiedä ymmärsinkö lopulta kaikkea, en varmastikaan, mutta nautin kyllä tästä omituisesta ja sympaattisesta matkassa galakseissa ja maapallolla. Menkää tekin.

Haasteet: Kosmokomiikkaa oli hurja loppukirini Suketuksen ihanassa Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteessa.

Italo Calvino : Kosmokomiikkaa (Le Cosmicomiche, 1965)
Tammi, 1969. Pokkari 2006. 158 s.
Suomentanut : Liisa Ryömä

Italo Calvino: Paroni puussa

-toistaiseksi olemme vielä ensimmäisessä aamussa, johon hän heräsi huomatakseen olevansa rautatammen latvassa räkättävien kottaraisten joukossa, kosteana kylmästä kasteesta, jäykkänä, luut kivistäen, jalat ja kädet pistellen, ja niin hän lähti onnellisena tutkimaan uutta maailmaa.


Italo Calvinon Paroni puussa (Tammi, 1981; Il barone rambante 1957) on kaunis kirja kaikessa vähäeleisyydessään. Tarina alkaa, kun vuonna 1767 Cosimo Piovasco di Rondó, kaksitoista vuotta, ei suostu syömään päivällisellä etanoita, suuttuu ja kiipeää pihalla kasvavaan rautatammeen. Ja sinne Cosimo jääkin, puiden latvuksiin, asumaan ja elämään.

Tarinaa kertoo Cosimon nuorempi veli, Biagio, joka toisaalta ihaillen ja toisaalta hämmennyksissään seuraa isoveljensä elämää maan pinnan yläpuolella. Elämässä puiden latvassa on monet puolensa; taitava kiipelijä pääsee paikkoihin jonne muut eivät, ja kekseliään mielen avulla voi elämänsä järjestää kaikin puolin mukavaksi. Toisaalta on myös kinkkisempiä asioita pohdittavaksi ruoan valmistuksesta peseytymiseen ja ongelmia aiheuttaa myös kaikenlaiseen kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa.

Nuoren paronin elämä puissa on jännittävää ja silti niin samankaltaista kuin meidän täällä maan päällä. Vaikka Cosimo fyysisesti onkin ylempänä muita, on hänen henkisessä elämässään samat kaipuut ja ilot; rakkaus oikukkaaseen Violaan ja ystävyys mäyräkoira Ottimo Massimoon muutamia mainitakseni.

Vaikka tarina keskittyykin Cosimoon, koin jotenkin läheisemmäksi tarinamme kertojan, Biagion, joka kertoo lämmöllä veljensä seikkailuista ja elämästä. Biagiossa, vaikka hänestä ei paljon kerrottukaan, oli jotain sellaista joka veti minua sanomattomasti puoleensa.

Paroni puussa kuljetti minut johonkin ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki kulki hitaammalla temmolla kuin muualla. En tohdi ruveta pohtimaan syvimpiä ajatuksiani tästä, sillä totta puhuen ajatuksen eivät ole vielä edes kunnolla muodostuneet sanoiksi. Olen joka tapauksessa vaikuttunut jollain hiljaisella tavalla Calvinon pelkistetystä ilmaisusta. Ja tyytyväinen siitä, että äitini jaksoi suositella minulle tätä kirjaa vuodesta toiseen.

Lyhyesti sanottuna häneen oli tarttunut tarinankertojan intohimo, jonka vallassa ei koskaan tiedä kummat tarinat ovat kauniimpia, nekö jotka todella ovat tapahtuneet ja nostavat mieleen menneiden hetkien meren, pienet tunteet, kyllästymisen, onnen, epävarmuuden, turhuuden, itseinhon, vai ne jotka itse on keksinyt, ne joissa edetään suurin linjoin ja kaikki näyttää helpolta, mutta mitä enemmän tarinaa kehittelee sitä enemmän huomaa rupeavansa puhumaan asioista, jotka on kokenut tai ymmärtänyt elävässä todellisuudessa.

***

Näillä sanoin toivotan teille kaikille myös mitä ihaninta juhannusta! Minä matkaan tänään mökille ja oli sää mikä oli aion saunoa ja uida järvessä, ehkä soutaa ja käydä luontopolulla.