Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen

Sinimaaria Kankaan Sielunhevonen (Into, 2017) on yksi tämän vuoden yllättäjistäni. Sain ystävältä lukuvinkin ja tartuin suositukseen, vaikka kirjastossa takakannen perusteella epäilinkin teoksen olevan niin sanotusti "vain" heppakirja. Kannatti kuitenkin uskoa, sillä hevostelun lisäksi sain uppoutua hienoon kasvutarinaan ja vanhemman ja lapsen välisen suhteen pohtimiseen.

Seitsentoistakesäisen Julian elämä romahtaa kertaheitolla. Vakavasti sairastunut äiti kuolee ja lähes samalla henkäyksellä pois saatellaan myös äidin rakas ratsu Harry. Julian kilparatsastusura tyssää kuin seinään, eikä tyttö tiedä mitä elämällään tekisi. Lopulta päätään nostaa hullu haave: Julia lähtee Amerikkaan äidin sukulaisten luokse etsimään itselleen omaa Harrya, sielunhevosta. Sillä ei ole väliä, että hevosen kuljettaminen Eurooppaan on tavattoman vaikeaa ja että Suomeen jäävä perhe on sekasortoisessa tilassa. Matkallaan Julia joutuu tutustumaan itseensä ja pohtimaan omia valintojaan sekä selvittämään itselleen millainen suhde äitiin todella oli.

Viimeiset sivut kirjasta luin junassa ja saatoin pyyhkäistä salaa kostunutta silmänurkkaa. Jotenkin nyt osui ja upposi kovaa. Teokseen oli helppo syventyä, kerronta oli sujuvaa ja tarina kiinnostava. Varmaan takaraivossa kolkutteli myös paljon lämpimiä muistoja kouluajoilta, kun yli puolet lukemistani kirjoista oli nimenomaan hevoskirjoja, mutta en usko hevosharrastuksen olevan pakollinen tästä kirjasta nauttiakseen.  Sielunhevonen on kaunis pieni romaani kasvamisesta, luopumisesta, juurista ja unelmista.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, sillä olisihan se ihanaa osata oikeasti ratsastaa. Enää osaan vain pikkuisen siitä, mitä joskus yläkouluikäisenä ehdin oppia.

Sinimaaria Kangas: Sielunhevonen
Into, 2017. 220 s.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Nolottaa, että Maaria Päivisen On nälkä, on jano (Into, 2014) on muhinut hyllyssä lukematta näinkin pitkään. Jollain tavalla aloin vähän pelätä kirjaa, en ole enää edes varma miksi, jonkin kuullun tai luetun sivulauseen vuoksi ehkä. Hotvasan kirjan pohjalta valmistama nykynukketeatteriesitys sai vihdoin ottamaan teoksen lukuun ja kyllä se kannatti, ehkä nyt oli sille oikea hetki.

Emilie Silvia Grassilla on elämä hallussa: opettajanpesti, oma asunto, kotona rauhallinen herra Blumen. Hetkellisiin tunnekuohuihin auttaa matriisilaskenta. Tyydyttävän elämän julkisivu alkaa kuitenkin rakoilla, kun naapuriin muuttaa yökaudet metelöivä nuorimies ja herra Blumenkin pakkaa laukkunsa ja lähtee. Emilie ei kuitenkaan luovuta, ehei, hän aikoo saada Blumenin takaisin ja ryhtyy sutenööriksi, parhaaksi mahdolliseksi sellaiseksi, ja orjuuttaa rakkaudenkaipuussaan kaikki vastaantulevat miehet matkansa varrelta.

Romaania on hankala tiivistää tai sen juonta sanallistaa, sillä sen vahvuus on sanoissa ja vimmaisuudessa. Emilien ajatukset hyökkäävät sivuilta päin näköä, kerrontaa rytmittävät lyhyet katsaukset miesuhrien tilanteisiin. Teos on täynnä eritteitä, kaikennielevää tunnetta, kiihkoa ja musertavaa yksinäisyyttä kaiken metelin keskellä.

Aloittaessa kirjaa kesti hetken, että rytmiin pääsi, mutta sen jälkeen solahtaminen kirjan maailmaan oli helppoa. Jopa pienten taukojen jälkeen, toisaalta hyvä niin sillä kovin pitkiä pätkiä en tätä kyennyt kerralla lukemaan vaikka koukutuinkin. Emilien päänsisäisessä tunnekuohussa en voi sanoa viihtyneeni, mutta jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Kirjan luin loppuun jonkinlaisessa sumussa keskellä yötä, tätä kirjoittaessa oli luettava se vielä uudelleen.

Ehdottoman kiinnostava, häpeilemätön, hikinen ja rumankaunis. Lukukokemuksena tämä oli hämmentävä, ehkä myös avartava. Päivisen kirjoittamaa kieltä ja ajatusvirtaa en jaksaisi joka päivä lukea, sen myönnän, mutta runsaudessaan se on aivan omaa luokkaansa. Kokeilkaa vaikka.

HelMet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan Kirjassa lähetetään kirjeitä, vaikken tiedä lähettikö Emilie lukuisia kirjeitään koskaan kellekään.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
Into, 2014. 257 s.
Kansi: Elina Salonen

Andy Weir: Yksin Marsissa

Siinä vaiheessa kun oli nähnyt ainakin viidesti internetissä kiertäviä kuvia, joissa naureskellaan Andy Weirin teoksesta Yksin Marsissa (Into, 2015) tehdylle elokuvalle ja perunoille, oli meikäläisen pakko tarttua kirjaan. Onneksi Fabulan kahden viikon kokeilujakso sattui juuri silloin kohdalle ja minähän napauttelin teoksen sieltä e-kirjaksi puhelimeen ja lueskelin sitä sitten hiihtolomareissulla luppohetkinäni.

Homma lähtee saman tien käyntiin kun Mars-retkikunnan miehistö joutuu vaikeuksiin. Kova hiekkamyrsky pakottaa astronautit palaamaan planeetan pinnalta alukseen, mutta kaikessa rytäkässä Mark Watneyn puku vaurioituu ja hänen uskotaan kuolleen. Vaan näinpä ei käykään, sillä myrskyn laannuttua Watney herää ja huomaa olevansa yksin Marsin pinnalla vailla viestintälaitteistoa tai mahdollisuutta palata Maahan. No, humoristia insinöörismiehiä kun ollaan niin Watneyhan päättää pysyä hengissä ja saada jotenkin huikattua NASA:lle että täällä ollaan, joten siinä sitten jännitetään että pysyykö Watney riittävän pitkään hengissä ja saadaanko viestiä Maan päälle ollenkaan.

Pääasiassa tarinaa seurataan Watneyn kirjoittamien lokimerkintöjen perusteella, joissa tämä kertoo mitä on puuhaillut ja millaisin keinoin hän aikoo Marsissa selviytyä. Aikamoisia kikkakuutosia siinä saakin käyttää ja kaikki myös kerrotaan lukijalle, mutta ilahduttavan selkokielisesti. Yllätyin myös monen muun tavoin siitä miten hauska kirja on. Ehkä tässä oli vähän sellaista samaistumistakin, kun puolisona sattuu olemaan samanlaista puujalkahuumoria viljelevä yksilö kuin Watney.

Välillä päästään myös kurkkaamaan mitä sinne NASAan ja maapallolle kuuluu ja sekin on ihan mielenkiintoista, vaikka ensin olinkin harmissani että oltaisiin vaan oltu siellä Marsissa. Maapallon toiminnoista ehdottomasti mielenkiintoisinta oli eri valtioiden välisen yhteistyön ja poliittisten ja viestinnällisten ratkaisujen pohdinta.

Oikein mainio avaruusseikkailu tämä Yksin Marsissa siis, jännittäväkin, ja ennen kaikkea viihdyttävä. Loppu hiissaili sitten vähän turhan melodramaattisiin suuntiin mielestäni, mutta aika kivasti pysyttiin sellaisella järkevällä tasolla. Elokuva menee myös katsontalistalle, Matt Damon on todennäköisesti ollut oiva valinta Watneyksi.

Kurkkaa myös esimerkiksi Taikakirjainten Raijan ja Yöpöydän kirjat -blogin Niinan yhteisarviot kirjasta ja elokuvasta.

Andy Weir: Yksin Marsissa (The Martian, 2011)
Into kustannus, 2015. 387 s.
Suomentanut: Kaj Lipponen

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into, 2014) osui kirjastoreissulla näkökenttään ja poimiutui herätelainana mukaan. Takakansitekstin silmäilyn perusteella kirja vaikutti hyvältä jatkolta Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetuille. Ja jonkinlaista jatkoa se sille olikin, subjektiivisemmasta näkökulmasta.

Olen kuullut usealta koe-eläinhoitajalta, että he tekevät työtään siksi, että joku muu heidän tilallaan kohtelisi kuitenkin eläimiä huonommin. Tunsin itseni samanlaisen perustelun vangiksi. Hataraa, mutta ehkä tämän avulla kestäisin nämä kuukaudet. Minulla ei nimittäin ole tapana luovuttaa.

Lundqvistin teos perustuu hänen vuonna 2011-2012 suorittamiensa opiskelujen aikana tekemiin päiväkirjamerkintöihin. Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja päätyi opintojakson aikana työharjoitteluun muun muassa sikalaan ja broileritilalle. Erityisesti häntä kiinnostivat eläinten olot ja kohtelu tuotanto-olosuhteissa. Vajaan vuoden ajalle jakautuvissa päiväkirjamerkinnöissä koetaan ahdistusta, onnistumisen iloa, surua ja turtumista.

Todettakoon näin alkuun, että olen monesta asiasta Lundqvistin kanssa samaa mieltä. Eläinten kohteluun olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota, etenkin tuotantopuolella, ja tiettyjä kriteerejä tiukentaa jotta olot saataisiin kuntoon. Hyvällä asialla siis ollaan.

Mistä sen sijaan en niinkään pitänyt oli se, että lukiessani minusta tuntui kuin minua yritettäisiin manipuloida ajattelemaan tietyllä tavalla. Toki kirja saakin vaikuttaa ja herättää ajatuksia, mutta johtopäätökset tekisin mieluusti itse. Nyt koin, että tunteisiini vetoamalla minua yritetään jotenkin käännyttää ja se ei omalla kohdallani toiminut. Lundqvist myös kirjoittaa hyvin arvolatautuneesti eläinten oikeuksien ja kasvissyönnin puolestapuhujan näkövinkkelistä.

Toki Lundqvistin tekstityyli puoltaa voimakkaan subjektiivista näkemystä, koostuuhan kirja päiväkirjamerkinnöistä ja Lundqvist toteaa näkemystensä ja havaintojensa olevan hänen omiaan, hänen tulkitsemiaan. Itse olisin silti tullut toimeen näin lukijan näkökulmasta vähemmällä dramatiikalla ja tapahtumien tulkinnalla, kaipasin tilaa tehdä itse omat johtopäätökseni tilanteista vaikken Lundqvistin näkökulmaa tässä vääräksi väitäkään. Kaikesta tästä huolimatta teksti on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja teos oli kahlattu läpi muutaman päivän bussi- ja junamatkojen aikana.

Jos tuotantotilojen oloista yleisesti ottaen pitäisi suositella kirjaa, suosittelisin edelleen mieluummin Lappalaisen versiota. Lappalaisen kirja kuitenkin keskittyy selvästi kuvaamaan tuotantoprosesseja, kun taas Lundqvistin painopiste on selkeämmin nimenomaan eläinten kohtelussa. Lundqvistin kirja ansaitsee kuitenkin paikkansa, jos se saa jonkun ajattelemaan esimerkiksi kuluttajavalintojaan hieman kriittisemmässä valossa.

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta
Into, 2014. s.
Kansi: Ninni Kairisalo

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale

Itse savustettua Itämeren kalaa biologian kenttäkurssilla.

Emma Karin ja Kukkan Rannan kirjoittama Kalavale (Into, 2012) alkoi kiinnostaa, kun kuulin kirjasta Runokuun Tietokirjaraadissa. Kirja kertoo kalakantojen romahduksesta, riistokalastuksesta ja merien huonosta tilasta niin omassa Itämeressämme kuin Länsi-Afrikan rannikolla.

Vielä paremmin kuin Kymijoen kosket, vaari tuntee siihen rakennetut padot ja osaa nimetä jokaisen jätevetensä jokeen päästäneen tehtaan. Hän muistaa, minkä vuoden keväänä joen vesi samentui ja kuinka eräänä kesäisenä aamuna ruskean veden pinnan peitti paksu lipeävaahto. Hän tietää, miten vesivoimalan turbiini ruhjoo lohen, joka yrittää uida padon toiselle puolelle. Vaari osaa kuvailla elävästi, miten joen pohjalla mädäntyvästä hiokkeesta vapautuva rikkivety tappaa kaiken elävän. Hän on nähnyt kuituliejun pilaamat kutupaikat ja saastuneen veden tuhoamat mätimunat. Kymijoella kalastanut tietää, miltä kuoleva joki haisee.

Teos alkaa henkilökohtaisella otteella. Karin isoisä elätti itsensä kalastamalla, kunnes lohta ei enää ollut. Kuteminen Kymijoessa ei enää onnistunut ja jos kalaa halusi, oli lähdettävä kauas merelle. Kustannukset ja tulot eivät kohdanneet. Vähitellen liikutaan yksityisestä yleiseen, puhutaan kalastuskiintiöistä, poliittisista päätöksistä, turskasodista ja väärennetyistä kalastustodistuksista. Laitonta kalastusta tapahtuu jatkuvasti ja kuoleva sivusaalis jää mereen kellumaan upotakseen lopulta pohjaan aiheuttaen rehevöitymistä.

Eurooppa kurkottaa myös kohti Länsi-Afrikan rannikkoa, jossa kalaa vielä on toisin kuin omilla merillä. Tai oli ainakin aiemmin, sillä suuret kalastuskiintiöt tuntuvat verottavan paikallisia kalakantoja turhan rankasti. Samalla suuret troolarit vievät elinkeinon paikallisilta kalastajilta aiheuttaen laitonta siirtolaisuutta uusien elinkeinojen pariin.

Kalavale tuo mieleen Ryhmäteatterin Eduskunta-esitykset. Tietoa on kerätty paljon ja eri lähteistä, nimiä tiputellaan niin hyvässä kuin pahassa ja informaatio tuodaan esille suorin sanankääntein. Teksti ja kuvat ovat tarkoituksellisen provosoivia: lähes koko sivun kuvissa näytetään kuolevia kaloja ja köyhyydestä kärsiviä länsiafrikkalaisia. Merten hyvinvoinnin ja ihmisten elinkeinojen menetyksen lisäksi puututaan myös kalojen kohteluun: tutkimusten mukaan myös kalat tuntevat kipua, mutta kaloihin samaistuminen on ihmiselle vaikeaa. Surkuttelun makua ei kuitenkaan itselleni jäänyt.

Tietokirjaraadissa kirjaa muistaakseni moitittiin sekä huolimattomasta oikoluvusta että ympäristöjärjestöjen julkaisujen käyttämistä lähteenä. Itse löysin kirjasta muutaman kirjoitusvirheen, en tiedä olisinko huomannut ellei maininta olisi kummitellut päässäni. Lähteistä puolestaan muistaakseni yksi oli Greenpeacen julkaisema, muutama WWF:n ja nämäkin julkaisut vaikuttivat asiallisilta kuten koko lähdeluettelo muutenkin. Toki kirjassa on ns. propagandan makua kuten jo mainitsin, mutta tällaisessa kirjatyypissä se kuulunee asiaan. Tarkoituksena on kuitenkin lisätä tietoisuutta ja herättää ajatuksia, sellaisen tekeminen on hankalaa jos teksti on tasapaksua ja tieteellistä.

Opus tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta kaloista, merien tilasta ja siitä, miten itse voisi asiaan vaikuttaa. Kaikkea ei toki tarvitse purematta niellä. Itse pidin kirjasta kovasti tarkoitushakuisuudesta huolimatta ja helppolukuinen teksti teki siitä miellyttävän lukea, vaikka aihe vakava onkin.

Kirjan facebook-sivu pyörii edelleen ja jakaa aiheeseen liittyviä uutisia jatkuvalla syötöllä. Jos asia kiinnostaa, kannattaa sivulla pistäytyä.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale (tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla)
Into, 2012. 112 s.
Kansi: Shutterstock photos

Ostin kirjan ja vietän Kissainpäiviä

Tänään vietettiin useissa kirjablogeissa Osta kirja -päivää. Eikä mitä tahansa kirjaa, vaan aivan täysihintainen vapaavalintainen opus. Tavoitteena on tietysti tukea kirja-alaa sekä muistuttaa siitä, että kyllä täällä niitä ihan tavallisiakin itse ostettuja kirjoja luetaan. Haasteen taustat sekä linkit kaikkiin tempaukseen osallistuneisiin kirjablogeihin löytyvät Marissan Café pour les idiot -blogista, käykäähän myös siis siellä vierailulla!

Itse päädyin työpäivän jälkeen pinkomaan kohti Kurvia ja siellä osoitteeseen Hämeentie 48 eli Kurvin kirjaan. Poukkoilin hyllyjen välissä suuna päänä, sillä minulla oli kiire kotiin. Opettajankokous venyi ja koiraparka odotteli varmaan jo jalat ristissä kotona.

Lopulta maltoin hengähtää ja näin punaista, siis Sara Sellersin Vanessa & Virginian (Into, 2013). Kurkkasin takakantta, luin että Virginia Woolf jotainjotainjotain ja kaappasin kirjan kainaloon. Vaikutti hyvältä. Vaikka olen lukenutkin Woolfilta vain kaksi teosta, on hänessä jotain mikä kiinnostaa ja fiktiivinen teos kuulosti mitä mainioimmalta luettavalta. Hintalappua ei kirjassa ollut, mutta totesin että sama se, maksaa mitä maksaa.

Samalla sorruin yhteen aleostokseen, nimittäin Sano muikku! Suomen viehättävin kalakirja -opukseen (Into, 2012). Minun piti hankkia se jo viime vuonna, mutta unohdin. Nyt tavoitteeni on opetella kalalajit tämän avulla, sillä onhan se vähän noloa kun biologian opettaja ei oikein osaa.

Päädyin siis varsin innokkaisiin ostoksiin. Näin sivuhuomautuksena muuten palvelu Kurvin kirjassa oli oikein ystävällistä ja muutenkin liike on supersymppis.

Maailman suloisin pieni koira pääsi muuten kuviin jo siitäkin syystä, että oli odottanut turmion teillä ollutta omistajaansa eikä ollut edes pissannut lattialle. Siitä hyvästä sai hetkeksi painaa naskalihampaat kalakirjan kylkeen.

***

Täysin kirjoihin liittymättä mainittakoon vielä Kissainpäivistä. Perjantaina Korkeasaaressa tapahtuu taas, on Kissojen Yön aika. Kissojen Yö järjestetään perjantaina 6.9. ja 13.9. ja Korkeasaaren teatteri on taas mukana Kissainpäivät-esityksellä. Luvassa on aikamoinen show, esitysajat 19.15, 20.15 ja 21.45. Meitsi on lavalla 6.9. esityksissä, tulkaa moikkaamaan ja suojelemaan kissapetoja! Mau!

Kuva: minä ja Elli Maanpää

Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen

Kuvan gundi ei liity ihmisen kehityslinjaan, vaikka Afrikassa asustaakin. Kehityslinjat nimittäin erosivat noin 91,9 miljoonaa vuotta sitten.

Lasse Bergin tietoteos Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen (Into, 2012) herätti heti kiinnostukseni. Olen biologian opinnoissani ollut systemaattisesti hieman laiska, kun kyse on ollut ihmisen alkuperästä ja juurista. Bergin kirja tarjosi nyt oivan tilaisuuden korvata tämä puute.

Ensin on tämä valtava afrikkalainen pata, jossa kädellisten keitos kiehuu miljoonia vuosia, ja hominini toisensa jälkeen pulpahtaa pintaan kadotakseen taas pimeyteen. Mutta nyt meitä kiinnostaa nykyisen Homo sapiensin synty, sillä kuulumme itse siihen lajiin, homininien pitkässä ketjussa viimeiseen.

Lasse Berg ei itse ole luonnontieteilijä, vaan kirjailija, toimittaja ja dokumenttiohjaaja. Kiinnostus tämän kirjan kirjoittamiseen Bergillä on herännyt hänen oleskeltuaan pitkiä aikoja Afrikassa ja erityisesti hänen tutustuttuaan Botswanassa eläviin busmanneihin.

Minua harmittaa, että kirjoitan tätä tekstiä vasta kun kirjan lukemisesta on jo muutama viikko, sillä asiat eivät ole enää yhtä kirkkaina mielessäni. Yritän silti. Berg ottaa lukijan mukaansa matkalle, jossa tutustutaan sekä läheisimpiin sukulaisiimme ihmisapinoihin että niihin lajeihin, jotka todennäköisesti ovat nykyistä Homo sapiensia edeltäneet. Tutuksi tulevat niin lempeät gorillat, sotaisat simpanssit kuin seksillä kaikesta sopivat bonobotkin.

Lisäksi Berg vierailee ympäri maailmaa asuvien tutkijoiden luona ja selvittää, miten ihminen on loppujen lopuksi kehittynyt ja kuinka meistä loppujen lopuksi on tullut juuri tällainen laji. Tällä hetkellä yhteisymmärrys tuntuu olevan, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Vähitellen kahdella jalalla kulkeva ihminen lähti vaeltamaan myös muualle maailmaan ja kansoitti lähes koko maapallon.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa lienee pohdinta ihmisen kulttuurin kehittymisestä. Mitä tarvittiin, että aivomme kasvoivat ja muotoutuivat tällaisiksi ja miksi ihmeessä (suhteellisen) huolettomasta metsästäjä-keräilijästä tuli lopulta kaupungeissa asuva nykyihminen? Teoksessa selvitellään myös milloin ihminen alkoi tehdä taidetta (ja kuinka upeita vanhat luolamaalaukset ovatkaan!) ja kehittää kulttuuria, miten kehittyivät tarinat. Berg kirjoittaa paljon myös ihmisen inhimillisyydestä ja se, miten se eroaa siitä ainakin inhimillisyyden kaltaisuudesta jota voidaan havaita myös muilla lajeilla. Huikeaa.

Bergin kirja on helppotajuisesti kirjoitettu, tai ainakaan siinä ei tuhottomasti viljelty tieteellisiä käsitteitä ja puhuttu liian korkealentoisesti. Pikemminkin Berg keskustelee lukijansa kanssa, kertoo ja auttaa ymmärtämään sekä esittää kysymyksiä. Henning Mankell nimeää Bergin kirjan takakannessa Homo narratukseksi ja voisin olla valmis allekirjoittamaan tämän väitteen. Myös suomennos on varsin oivallinen, vaikka lauseet välillä polveilevatkin varsin antoisasti. Epäilen, että tekstin rytmityksessä on jäänyt alle alkukieltä ruotsia, mutta joka tapauksessa tekstiä on helppo lukea ja seurata enkä ainakaan itse törmännyt varsinaisesti virheellisiin käännöksiin.

Mitokondrio-Eevaan tosin törmäsin. Kalaharin aamunkoitto sopi hienosti luettavaksi Johannes Lahtisen Alku eli 4 1/2 miljoonan vuoden rakkaustarina -teoksen (Gummerus, 2013) jälkeen. Kumpikin kirja käsittelee käytännössä samaa aihetta, Lahtinen vain kaunokirjallisemmin, ja ne täydentävät mukavasti toisiaan.

Itse nautin Kalaharin aamunkoiton lukemisesta kovasti ja suosittelen sitä lämpimästi niille, joita ihmisen alkuperä kiinnostaa.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Haasteet: Kolmas kirja Kansankynttiläin kokoontumisajoihin, Sytkäri-taso saavutettu.

Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen (Gryning över Kalahari - Hur människan blev människa, 2005)
Into, 2012. 380 s.
Suomentanut: Riikka Toivanen
Kansi: Elina Salonen

Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen

Mainiota päivää, arvoisa lukija. Tällä kertaa Linnean osaa esittää pitkä, ruma ja ilkeä mies - eli puolisonsa Tuomas. En juurikaan kirjoita arvioita, mutta tällä kertaa Linnea lupasi minulle vieraspaikan blogissaan. Sain nimittäin Into-kustannukselta Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen -kirjan, jonka luin suurella mielenkiinnolla ja lupasin kirjoittaa siitä mielipiteeni.

Ihmisestä nimeltä Jeesus karsittiin paljon "maallista" silloin, kun hänen tarinaansa välitettiin suullisesti ja evankelisia tekstejä kirjoitettiin uudelleen ja uudelleen (70-200 jKr.) Jäljelle jää reduktio todellisuudesta: kaksituhatta vuotta myöhemmin meillä on jäljellä arviolta kymmenen prosenttia historiallisesta Jeesuksesta. Tuon kymmenen prosenttia olemme vastaavasti ekstrapoloineet takaisin kokonaiseksi, osin jumalalliseksi olennoksi. Näin on luotu henkilöhahmo, jota ei ole olemassa.

Aiheesta toki ei voi kirjoittaa objektiivisesti, onhan Jeesus hahmona hyvinkin kontroversiaalinen ja samaan aikaan maailman suurimman uskonnon kärkihahmo. Ennen kuin siis sukelletaan Paul Verhoevenin käsitykseen Jeesuksesta, kerron muutamia omia näkökulmiani, jotta osaatte siinä mielessä peilata omia kokemuksianne ja ymmärrätte mistä tulen.

Jos minulta kysytään elämänkatsomuksellista suuntautumistani, päädyn agnostikkoon. Monen mielestä se on kenties menemistä siitä mistä aita on matalin, mutta ottaen huomioon ristiriitaisuudet molemmilla puolilla olen tullut siihen lopputulokseen, että henkimaailman hommista tiedän valitettavan vähän. Kenties asiat voidaan esittää tieteellisesti todistaen tulevaisuudessa, kenties Jumalan valtakunta murtautuu esiin jo huomenna. Ken tietää, muttei kerro Barbiellekaan. Jeesus sen sijaan on kiehtonut minua jo pitkään jo pelkästään ihmisenä, agitaattorina ja opettajana, kapinallisena ja rauhantekijänä. Lisäksi pohdituttaa ajatus Jumalan suuresta suunnitelmasta: jos kerran ainoa tapa saada Jeesus kuolemaan ihmisten syntien puolesta oli ristiinnaulita hänet, kuinka koko juttu olisi ylipäänsä onnistunut ilman Juudas Iskariotia? Eikö häntä kuuluisi muistaa sankarina petturin sijaan? (Apokryfikirjoissahan on huomioitu myös tämä näkökulma.) Tartuin siis innolla kirjaan ja huomasin, että Verhoevenin käsitys Jeesuksen elämästä oli yllättävän lähellä omaani. 

Moni tietysti pohtii, miten ihmeessä hollantilaisella elokuvaohjaajalla voisi olla mitään millään tavalla kiinnostavaa sanottavaa Jeesuksesta.  Verhoeven on kuitenkin ollut jo usean kymmenen vuoden ajan osa tutkijaryhmää, joka on pyrkinyt selvittämään Jeesuksen elämää. Tämä näkyy äkkiseltään paksunoloisessa teoksessa, joka kuitenkin päättyy hieman ennen kuin ajattelisi - jokaista mainintaa kohden nimittäin on kirjan lopussa lähdetieto ja muu selvitys. Kirjoitustyyli muistuttaa muutenkin "lukea kuin piru Raamattua" -metodia, sillä jakeet on purettu ja tutkittu tarkkaan. On siis syytä tuntea lähdeaineisto, tai kirjasta ei saa juurikaan irti. Uusi testamentti siis kouraan, jos ei muista miten jutut menivät.

Yleisesti otaksutaan, että Markuksen evankeliumi on laadittu noin vuonna 70, ja siitä löytää paljon sellaista, mikä puuttuu Matteukselta ja Luukkaalta poliittisista syistä. He kirjoittivat evankeliuminsa 15-20 vuotta myöhemmin, ja he selvästikin tunsivat Markuksen evankeliumin, sillä he ovat kopioineet siitä kokonaisia jaksoja, mutta jos he pitivät joitakin Markuksen jakeita hankalina (mikä yleensä tarkoitti, että he pelkäsivät loukkaavansa niillä roomalaisia), he silottelivat Jeesuksen puheita ja muuttivat hänen tekemisiään radikaalisti - kunnon spin doctors. He tekevät muun muassa parhaansa, jotta Jeesus ei vaikuttaisi kapinalliselta.

Olennaista kirjassa on se, että se käsittelee Jeesusta nimenomaan ihmisenä, ei jumalallisena olentona. Pyrkimyksenä on etsiä historiallinen henkilö moneen kertaan korjattujen tekstien takaa. Tätä tehdessään Verhoeven ei kumartele pyhiä, eikä etenkään evankelistoja. Hän ilmoittaa näiden dramatisoineen Jeesuksen elämän helposti paketoitavaksi ja ihmisille kerrottavaksi ihmetarinaksi. Suurin osa kirjasta meneekin siinä, kun Verhoeven yrittää rekonstruoidun Q-lähteen ja evankeliumien pohjalta rakentaa Jeesuksen elämää sellaiseksi, kuin se todennäköisesti on ollut. Samassa saavat kyytiä Getsemanen puutarhan rukoukset, "se ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu" ja eritoten ihmeet, jotka Verhoeven niputtaa yleisesti harhautuksiksi Jeesuksen elämän negatiivisille tai muuten arveluttaville seikoille. Kun edessä on jotain uskomatonta, tulee pohtineeksi uskomattoman mahdollisuutta eikä sitä, mitä mahdollisesti uskomattomalla on koitettu verhota. Mielenkiintoisin näistä on todennäköisesti Lasaruksen kuolleistaherättämisen ihme, jonka Verhoeven kääntelee hyvin erilaiseksi, todeten myös suoraan, ettei voi todistaa mitään, mutta epäilevänsä asioiden tapahtuneen juuri kuten hän kertoo.

Tämä linja jatkuu muutenkin läpi kirjan. Verhoeven ei edes yritä kertoa Totuutta asioista, vaan kertoo rehellisesti vain esittävänsä tulkintojaan. Suurin osa näistä tulkinnoista asettaa Jeesuksen elämän merkkitapahtumat loogisesti pätevämpään aikajanaan, jossa yhden tapahtumarikkaan Jerusalem-käynnin sijaan pyhässä kaupungissa vieraillaan kolmeen otteeseen ja näistä visiiteistä on sitten korjailtu raamatullinen best of. Lisäksi käydään läpi Jeesuksen käytöksen muuttumista ja spekuloidaan hänen uskomuksillaan.

(Verhoeven kertoo Johanneksen evankeliumista, kohdasta 6:22-24:)

Johannes aloittaa käsittämättömällä jakeella: "Seuraavana päivänä väkijoukko oli yhä toisella puolella järveä. Ihmiset näkivät, että siellä oli ollut yksi ainoa vene ja että Jeesus ei ollut noussut siihen yhdessä opetuslasten kanssa vaan nämä olivat lähteneet ilman häntä.

Miten toisella puolella ollut väkijoukko voi nähdä seuraavana päivänä, että opetuslapset olivat lähteneet edellisenä iltana yhdellä ja samalla veneellä, eikä Jeesus ollut lähtenyt heidän mukanaan? Mitä merkitystä on veneellä, joka ilmeisesti on vielä rannassa? Ja keneen viittaa "väkijoukko, joka oli toisella puolella"? Vaikuttaa siltä, että joku tekstiä taitamattomasti muunnellut on tehnyt siitä käsittämättömän.

...

Mitä siinä luki alun perin, ennen kuin Johannes tai joku hänen tekstiään muunnellut häivytti sen?

Loppujen lopuksi Verhoeven maalaa Jeesuksesta nuoren kapinallisen, miehen joka uskoi täysin asiaansa ja kuoli sen puolesta. 

Eniten kirja jättää kuitenkin miettimään sitä, kuinka paljon jälkeenpäin muokkaamalla voidaan jonkun elämää dramatisoida. Eroaako Raamatun Jeesuksen käsittely juurikaan vaikkapa tyypillisen elämäkertaelokuvan pääosan henkilöstä? On yleistä, että Hollywoodissa historiallisen henkilön elämää siloitellaan ja dramatisoidaan kiinnostavammaksi. Ottaen huomioon, että nykyinen Raamattu on kirkolliskokouksien koostama ja karsima, jää paljon pois.

Kaiken kaikkiaan Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen on todella kiinnostava kirja ja jäin nälkäiseksi. Olisin halunnut tietää myös opetuslasten myöhemmistä toimista ja syvempää pohdintaa vaikkapa Maria Magdalenasta. Ehkä niistä sitten ensi kerralla, mikäli Verhoeven jaksaa kirjoittaa (tai kirjoituttaa, tämäkin oli syntynyt Rob van Scheersin haamukirjoittamana) lisää ajatuksiaan. Joka tapauksessa kiitän Linneaa siitä, että sain vierailla blogissaan arvioijana, Paul Verhoevenia koukuttavan kiehtovasta kirjasta ja Into-kustantamoa siitä, että teos ylipäänsä käsiini päätyi.

ps. Maininnan arvoista lienee myös se, että Verhoeven on ilmaissut kiinnostuksensa tehdä kirjan mukaisen version Jeesuksesta myös valkokankaille.

Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen (Jezus van Nazaret, 2008)
Into, 2013. 298 s.
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kansi: Elina Salonen

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbachin Nyt vittu nukkumaan (Into, 2012) ei ole mikään lastenkirja. Nyt jo toista painostaan käyvä teos voisi olla iltasatukirja aikuisille, joita lasten nukkumaanmenorituaalit eivät aina jaksa naurattaa.

Mullan lovessa jyvä kelluu hiljaa,
maa satoansa kiireettä kasvatti.
Lakkaa tenttaamasta, lapsi. Lopeta kysely.
Yksi sana vain: nukkuvitunmatti.

Into järjesti joulukuussa pienen pikkujoulutapaamisen kirjabloggaajille, jossa paikalla oli kirjan suomentaja Kaj Lipponen. Lipponen on tehnyt mainiota työtä neljäntoista lorun kääntämisessä, sillä ne vastaavat varsin tarkkaan alkuperäisiä mutta toimivat silti luettuna. Lorujen kaksi ensimmäistä riviä voisivat olla vaikka Hanhiemon satuaarteesta, viimeisillä kahdella rivillä mopo keulii.

Itse luin kirjan ääneen miehelle, kun ajelimme Helsingin kaduilla. Useampi loru aiheutti hihitystä ja hämmennystä, saako tälle nyt nauraa? No saa.

Latvuksesta lehahtaa pöllöparvi,
ilmojen halki kiitää, purjehtii.
Raivo punainen sydämeni täyttää. Rakas,
oikeesti, lärvi ihan vitun kii.

Ricardo Cortésin kuvitus on hilpeässä vuorovaikutuksessa lorujen kanssa. Iso osa kuvista on mitä upeimpia ja eivät näyttäisi lainkaan hassummilta esimerkiksi lastenkirjassa. Kuvissa esiintyvät lapset, etenkin heidän ilmeensä, ovat todella eläväisiä ja upeita. Vau.

Kirjan lukeminen vaatinee tiettyä huumorintajua, enkä ihan jokaiselle tätä suosittelisikaan. Jos Vuoden mutsi upposi, saattaisi myös Nyt vittu nukkumaan naurattaa.

Amma suosittelee tätä väsyneille iseille, Taika arvosti väljää taittoa.

Kiitos arvostelukappaleesta Into-kustantamolle.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan (Go the Fuck to Sleep, 2011)
Into, 2012.
Kuvitus: Ricardo Cortés
Suomentanut: Kaj Lipponen

Laura Gustafsson: Huorasatu

Laura Gustafssonin Huorasatu (Into, 2011) saa hengästymään, voimaan pahoin, ajattelemaan ja toisinaan hymyilemään. Minulle se osoittautui teokseksi, joka keskusteli kanssani naisen asemasta, inhimillisyydestä, lihansyönnistä, turkiksista, kreikkalaisista jumalista, seksistä ja rakkaudesta.

"Etkö ymmärrä, alaston nainen on pornografiaa, kaikki eivät hyväksy sellaista."
"Ai niinku ketkä?"
"Esimerkiksi siis jotkut tietyt kansallisuudet."
"En henkilökohtaisesti sellaisia kansallisuuksia olekaan tavannut!"
"Joo mutta me tiedämme. Me olemme korrekteja."
Vartijat takavarikoivat passin ja töytäisevät Afroditen ulos kopista.
"Tervetuloa Suomeen!" he sanovat yhteen ääneen. 

On Afrodite, jolla ei mene ihan hyvin. Aviomies on mäntti, rakastaja on kusipää ja lisäksi se rakastaja vielä tappoi yhden kivan pojan. Poika on siis haettava helvetistä, mutta Afrodite joutuukin vahingossa Suomeen. Ei se mitään! Suomessa on kylmä, mutta ihan kivaa koska lehdet ottavat mielellään kuvia vähäpukeisesta kohublondista.

Kallasta tulee osa-aikainen prostituoitu. On se paikoin vähän inhottavaa tai vähintäänkin kiusallista mutta siitä maksetaan paljon paremmin kuin hänen pääasiallisesta työstään. Ja lopulta, miehet ovat miellyttäviä, hyvin pukeutuneita silloin kun pukeutuneita ovat, ja varakkaita yksilöitä, jotka ottavat Kallan huomioon.

Toisaalla ovat Milla ja Kalla, tutut vuosien takaa. Millalla ja Kallalla on molemmilla puutetta rahasta, eikä työkokemuksella häikäistä ketään joten he päätyvät seksityöläisiksi. Ja kohtaavat muuten myös Afroditen ja oppivat lisää rakkaudesta ja seksistä. Ja elämästä. Ja pääsevät tässä maallisessa elossaan vähän erilaisiin sfääreihin käsiksi kuin mihin ehkä tällainen tavallinen pulliainen ulottuu.

Oikeastaan juoni on melkoisen monimutkainen, sillä miljöönä on niin Kreikka, Helsinki, Helvetti kuin Patriarkaattikin, henkilöhahmoja on monta ja uusia teemoja heitellään nurkan takaa ja sivulauseissa. Mutta ei sekään haittaa! Sillä vaikka Huorasatu on välillä melkoista tykitystä, toisinaan lähes splatterinomaistakin, niin se oli kokonaisuudessaan nautittava ja vinkeä lukukokemus. Vaikka tuntuu vähän hassulta sanoa nauttineensa tämän kirjan lukemisesta. No, joka tapauksessa. Varsinaisten juontakuljettavien lukujen väliin on lisäilty katkelmia vanhoista naisia koskevista myyteistä tahi viitataan tunnettuihin naisista kertoviin elokuviin.

Enpä nyt osaa oikein järkevästi tästä mitään sanoa, kuin että tykkäsin ja pidin siitä miten ajatus lähti mukaan ja osissa kohtia nyökyttelin ja välillä mietin että kärjistetäänköhän tässä nyt vähän (todennäköisesti joo). Ja välillä olin että joo, tässä on nyt aika paljon asiaa ja aika monen puolesta liputetaan mutta menköön, vedetään henkeä ja etiäpäin.

Huorasatu ei täysin onnistunut lyömään minulta ilmoja keuhkoista, sillä Gustafssonin tyyli oli tullut tutuksi jo Ylen Radioteatterin esittämän Pet Shop -kuunnelman myötä. Räväkältä ja häpeilemättömältä se tuntui silti. Gustafsson kirjoittaa jännää, rikkonaista ja eri tyylien välillä hyppelehtivää tekstiä ja rikotaanpa siellä niin kutsuttu neljäs seinäkin. Ei ehkä heikkohermoisille, mutta jos haluaa lukea kiinnostavan kotimaisen esikoisen, joka ei pahemmin muille kumartele niin siitä vaan.

Huorasatu tulee tammikuussa Ryhmäteatterin ohjelmistoon, ajattelin mennä katsomaan. Ja Ryhmis hei, pistäkää parastanne sillä uskalsin suositella esitystä lipunmyyntinne jonossa herralle ihan vain kirjan lukeneena ja näyttelijätiimin nähneenä.

Esimerkiksi Booksy syynaa kirjan juonta tekstissään minua paremmin ja Paula kuvaa tätä sanoilla rohkea raikas kumartelematon.

Tämä oli nyt myös viimeinen kirjani Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Loppukiri oli otettava, mutta tulipahan luettua useampi lukulistalla roikkunut kotimainen. Kiitokset Morrelle vielä haasteen lanseerauksesta!

Laura Gustafsson: Huorasatu
Into, 2011. 296 s.
Ulkoasu: Tex Hänninen

Maarit Korhonen: Koulun vika?

Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti (Into, 2012) avaa ovet peruskoulun ala-asteen koululuokkaan, jossa vilskettä ja vilinää riittää. Suuri osa oppilaista on usein niitä tavallisia, jotka pärjäävät suht hyvin eivätkä juuri aiheuta päänvaivaa kenellekään. Harmaita hiuksia aiheuttavat ne ns. hankalat tapaukset: oppimisvaikeuksiset, levottomat, ne joita elämä potkii tai ne joita elämä hellii liiankin kanssa.

Pidän matikan tunnin uudelle kolmosluokalle. Pyydän ottamaan matematiikan kirjat esille.
- EEEIIIII matikkaaaaaaaa! huutaa yksi.
- Onks pakko?
Tuijotan heitä suu auki. Onko tämä vitsi? Naureskellen sanon:
- On aivan pakko.
Puolet ottaa kirjat, toinen puoli heittäytyy rähmälleen pulpetin päälle ja pitää hirveää ulinaa.
- Mä en HALUUUUUU.
Katson esitystä kuin hyvää teatteria ja sanon uudelleen:
- Kuulkaas, nyt on matikan tunti ja nyt otetaan kirjat esille.

Maarit Korhosella on itsellään takana 30 vuoden ura opettajana ja kirjan henkilöt, vaikka kuvitteellisia ovatkin, perustuvat toteen taustamateriaaliin. On rikkaasta perheestä tuleva kovien paineiden alle asetettu Jessica, levottomasta kodista tuleva Kari, Mikko joka osaa matematiikan vaativatkin laskut siinä vaiheessa kun muut harjoittelevat helpoimpia ja monta muuta. Osa oppilaista juoksee puolet viikkotunneista S2-opettajalla, oman kielen opettajalla, eri uskontojen tunneilla ja pienryhmissä. Tutustupa siinä sitten oppilaisiin, saati yritä käydä joskus yhteisiä asioita läpi. Ja entäs ne, jotka osaisivat jo suomea ihan hyvin, ovat syntyneetkin Suomessa ja puhuvat sitä kotona, mutta eivät pääse S2-statuksesta eroon?

Koulun vika? maalaa varsin värikkään kuvan koulun arjesta. Korhonen kuvaa tilanteita napakasti ja varmuudella ja vakavuudella. Ehkä myös väsymyksellä. Opettajan, erityisesti alakoulun opettajan, työpäivä ei lopu silloin kun oppilaat poistuvat. On sähköpostit, Wilma-viestit, tekstarit vanhemmilta, seuraavan päivän tuntien valmistelu. Ja sitten vielä oma elämäkin, ehkä, siinä jossain välissä. Korhonen sanoo loppusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ollut provosoida, mutta jos joku provosoitui niin hyvä niin. En voi itse sanoa varsinaisesti provosoituneeni, mutta ajatuksia tämä herätti, mietintää siitä mitä se koulun arki on ja miten siihen voisi vaikuttaa ja kenen siihen pitäisi puuttua. Kuinka paljon on koulun vikaa ja kuinka paljon niin oppilaan, opettajan kuin vanhemmankin pitäisi katsoa peiliin?

- No ei kai nyt kasi puolesta voi olla vihainen?
Sitten nousee muutamia käsiä:
- Kyl meidänkin isä ja äiti sanoo, et kymppi on tultava.

Muutamassa kohdassa huomaan edustavani eri sukupolven opettajaa kuin Korhonen. Minä en esimerkiksi odota oppilaiden tervehtivän minua käytävällä tai vaikkapa nostavan kirjaa, jos sen tiputan. En sano, että Korhosen ajatusmalli on väärä, se on vain erilainen. Minulle riittää ainakin tässä vaiheessa uraa se, että oppilas käyttäytyy edes suurinpiirtein inhimillisesti minua kohtaan ja muistaa peruskäytöstavat eikä nyt ainakaan näytä keskisormea ohi kulkiessani. Enkä pahastu, jos joku tervehtii. Silloin tervehdin takaisin. Ja joskus saa olla huono päivä, totta kai, ei aina voi mennä ruusuisesti, mutta jos pottumainen käytös tuntuu se myös opettajasta pahalta (meilläkin on katsos tunteet).

Välillä tuntuu ihan jo omassa ammatissa siltä, että melkein kaikki on koulun vikaa, tai opettajan. Jos lapsi ei opi eikä tee mitään sen eteen, ei edes kysy tunnilla, on se opettajan vika. Tämä siis kärjistetysti sanottuna. Onneksi se ei aina ole totuus, vaan on myös niitä oppilaita, jotka malttavat kysyä ja tehdä töitä koulumenestyksensä eteen ja niitä vanhempia, jotka todella haluavat keskustella hyvässä hengessä siitä, mitä yhdessä voitaisiin heidän lapsensa eteen tehdä. Onneksi. On nimittäin suunnattoman upea juttu, kun näkee jonkun oppilaan todella tekevän parhaansa ja lopulta saavuttavan sillä jotain.

Aina haikeimmiksi eroiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eniten ottanut yhteen tai joiden kanssa on jaettu jotain merkityksellistä. Se poika, jota on joutunut ojentamaan sata kertaa, jolle on joutunut koventamaan ääntään ja jonka osalta on luullut jo viimeisenkin keinon loppuneen, on kuudennen keväällä jo "iso" ja huumorintaju on kehittynyt vitsikkääksi itseironiaksi ja mahtavaksi tilannekomediaksi.

Koulun vika? on mainio pamfletti, vaikkei olekaan sitä nautinnollisinta lukemista. Kärjistetty, kyllä, jossain määrin varmasti, mutta ei sitä keskustelua saada kovin helpolla herätettyä. Oikeudenmukaista ja tasa-arvoista koulutusjärjestelmää odotellessa, tällä puoli vuotta opettajan työtä tehneen hämmentyneellä äänellä lausuttuna. Ja kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta väitän silti pitäväni työstäni.

Loppuun vielä sanon: todella arvostan jokaista luokanopettajaa. Minä en siihen työhön pystyisi, pysyn ihan tyytyväisenä täällä yläkoulun ja lukion puolella, ja nostan teille kaikille hattua. Hyvä te. Ja kiitos erityisesti teille kaikille oppilaille ja vanhemmille, jotka kohtelette opettajaa ymmärryksellä: mekin olemme ihmisiä ja itse ainakin pyrin työssäni omaan parhaaseeni.

Kiitos kirjan lainasta Suketukselle, joka on kirjoittanut opuksesta omassa blogissaan myös tällaisen juuri valmistuneen näkökulmasta.

Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into, 2012. 128 s.
Kannen kuva: Karstein Volle

Kirjallisia lahjoja ja bloggaajia

Eilen perjantaina olin usean muun bloggaajan kanssa Into-kustantamon järjestämässä bloggaritapaamisessa. Tapaaminen järjestettiin kätevästi samana päivänä, kun Into-kustannus, Voima-lehti ja Rosebud-kustantamo juhlivat kaikki syntymäpäiviään. Into täytti kokonaiset viisi vuotta kun taas Voima on jo varhaisteini-iässä ja Rosebud katsoo kavereitaan 25 vuoden iän tuomalla varmuudella.

Bloggaajat kokoontuivat Kirjantekijänkadulle ja pääsimme istuskelemaan Sikariklubin alakerran jonkinlaiseen kokoustilaan. Vaikka tila oli pieni, mahtuivat kymmenisen bloggaajaa sinne mainiosti. Mukana oli Inton edustajan, Milla Karppisen, lisäksi kaksi Inton kirjailijaa, Laura Gustafsson ja Saara Henriksson.

Tapaamisessa keskusteltiin muun muassa esikoiskirjan kirjoittamisesta, Fifty Shades of Graysta, Sofi Oksasen kirjajuhlista, teatterista ja teatterin ja kirjan kirjoittamisen eroista. Samalla nautittiin virvoitusjuomia ja tutkittiin muutamia Inton julkaisemia kirjoja, joita oli mahdollisuus saada arvostelukappaleiksi.

Sen lisäksi, että tapaamisessa pääsi taas saamaan kasvoja uusille blogikollegoille oli mukava huomata, miten positiivisella tavalla Intossa suhtauduttiin bloggaajiin ja selvästi oltiin kiinnostuneita yhteistyöstä. Kiitos siis järjestäjille!

Bloggaajatapaamisen jälkeen Kirjan Salissa alkoivat viralliset juhlat. Puheiden lisäksi tarjolla oli mainiota salaatteja ja leipomuksia. Itse ehdin kuunnella puheita Inton ja Voiman alkutaipaleista, Rosebudin puheenvuoron aikana jouduin valitettavasti poistumaan teatteriharjoituksiin. Ilta kuitenkin kuulemma jatkui mm. perinteisellä kuulantyöntökilpailulla ja loppupeleissä vielä jatkoilla ravintola Mascotissa.

***

Illalla kotona odotti myös toinen mukava yllätys. Olin jokin aika sitten tilannut ihmeellisestä Etsystä itselleni kirjalliset korvakorut ja miehelle kalvosinnapit. Korut saapuivat käärittynä kirjansivuun ja olivat juuri sellaisia kuin pitikin. Suosittelen kaikkia kirjan ystäviä lämpimästi tutustumaan Bookityn valikoimaan Etsyssä.

ps. Amman järjestämä Copycat-kisa on loppusuoralla (ei enää ilmoittautumisia), toivottavasti pääsemme viikonloppuna äänestämään!