Synkkä mies synkkine ajatuksineen - lyhyesti muutamien mieskirjailijoiden teoksista

H.C.Andersenilla ei ole mitään tekemistä tämän postauksen kirjojen kanssa.

Arvatkaa vaan muistanko hirveästi mitään keväällä ja kesällä lukemistani kirjoista? En muista. Tuo upeasti keksimäni otsikko (papukaijamerkki sille, joka viittauksen keksii) vaati kuitenkin pääsemään käytettäväksi, joten päädyin kirjoittamaan ylös hataria muistikuvia neljästä mieskirjailijan teoksesta. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilö, mies totta kai, synkistelee enemmän tai vähemmän eli hilpeyttä on luvassa. Tai oikeastaan ei, paitsi viimeisessä kirjassa, joka oli näistä ainut jonka voisin lukea vielä uudelleen.

Garth Greenwellin Kaikki mikä sinulle kuuluu kohisutti keväällä ja kirjaa oltiin nostamassa jopa vuosisadan homoromaaniksi. Bulgariaan sijoittuvassa romaanissa luonteeltaan varovainen nimettömäksi jäävä opettaja etsii seuraa miestenhuoneista yrittäen samalla löytää itsensä ja ehkä rakkauttakin. Greenwell kirjoittaa kauniisti ja tyylikkäästi, ehkä jopa liian. Kertoja jää minulle etäiseksi. Hän ei halua jäädä rappiollisen Mitkon pauloihin, mutta ei uskalla luopuakaan. Vaikka kerronta on hiottua, jää mieleen lähinnä kipeä pyristely oman menneisyyden, halujen ja epävarmuuden muodostamassa verkossa. Kuumaa erotiikkaa tästä ei löydä oikein hakemallakaan.

Sen sijaan Greenwellin esiintyminen kevään Helsinki Litissä Jari Tervon kanssa lämmitti mieltä kovastikin, haastattelu on edelleen katsottavissa verkosta. Kiitokset Nemolle arvostelukappaleesta.

Myös Andrew Michael Hurleyn The Loney (suom. Hylätty ranta) päätyi lukulistalle Helsinki Litin myötä. Hurley kuvaa teoksessaan ahdasmielistä, omiin perinteisiinsä painavasti nojaavaa uskonnollisuutta erikoisen perheen kautta. Perhe odottaa luoteis-Englannin rannikolle suuntautuvalta pääsiäisvaellukseltaan ihmeitä, mutta harmaat rannat dyyneineen ja painostavine ilmapiireineen tuovat lähinnä eripuraa matkaseurueelle eivätkä seudun tapahtumat muutenkaan ole kovin kohottavia. Hurleyn teoksessa tunnelma on todella ahdistava ja teos kasaa jännitystä loppua kohden isolla kädellä. Painetta ei kuitenkaan saada purettua, lukemisen jälkeen tekee mieli ravistella iholta pois jotain öljyistä. Heti luettuani pidin kirjaa suhteellisen vaikuttavana, mutta mieleen jäänyt jälkimaku on epämiellyttävä. HelMet-haasteesta saan tällä kuitenkin kuitattua kohdan kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Ian McEwanin kanssa olin taas helisemässä. Olin ajatellut, että kokeilen vielä kerran jos tykkäisin, tässä kirjassa olisi nyt ilmastonmuutosasiaa ja fysiikkaa jos se auttaisi mutta ei. Poltteessa Michael Beard, arvostettu fysiikan Nobel-voittaja, löytää itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa voisi pelastaa nuutuneen uransa ihan vain pienellä kikkailulla. Hyvää tästä ei tietenkään seuraa ja kun soppaan lisätään vielä parisuhdeongelmat niin kuusikymppisen fyysikonkutaleen sietääkin hikoilla. Periaatteessa tätäkin lukiessa nyökkäilin että McEwan osaa kyllä kirjoittaa ja näin, mutta lähinnä tuskastuin päähenkilön totaaliseen vatipäisyyteen ja luin kirjan loppuun aika haluttomasti. Nyt mietin että kokeilenko vielä sitä Lauantaita vai uskoisinko jo että kolmas kerta toden sanoo ja Ian ja minä emme kuulu yhteen.

Laitetaan loppuun vielä jotain positiivista, sillä luinpa tuossa keväällä vihdoin ja viimein myös Nick Hornbyn High Fidelityn ja se oli ihana. Robille tulee ero Lauran kanssa ja tämä ero syöksee miehen introspektiiviselle matkalle niin levyhyllynsä syövereihin kuin omaan elämäänsä ja sen merkityksellisiin asioihinl. Aikamoinen vätyshän Rob on, tavallaan, ja ihan pöljäkin välillä, mutta Hornby kirjoittaa niin herkullisesti ja tarttuvasti ja naurattavasti että tätä lukiessa ei voinut kuin hymyillä. Voisin lukea vaikka heti uudelleen. Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu (What Belongs to You, 2016)
Nemo, 2017. 216 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Andrew Michael Hurley: The Loney
2014. 368 s.

Ian McEwan: Polte (Solar, 2010)
Otava, 2010. 377 s.
Suomentanut: Juhani Lindholm

Nick Hornby: High Fidelity
1995. 253 s.

Ian McEwan: Rannalla

Rannalla (Otava, 2007; On Chesil Beach 2007) on minun toinen Ian McEwanini. Se valikoitui nyt Lauantain ohi yksinkertaisesti siksi, että se oli lainauspinostani helpommin saatavilla. Aiemmin olen lukenut Sovituksen, josta olen lukuvihkooni kesällä 2009 kommentoinut näin: turhan "paksua" tekstiä välillä mutta parani päästyään vauhtiin. Mitä sillä sitten olen ikinä tarkoittanutkaan. Täsmennetään nyt kuitenkin että pidin kyllä Sovituksesta mutta se ei herättänyt minussa mitään suuria intohimoja.

Rannalla on kertomus kahdesta nuoresta ihmisestä, Edwardista ja Florencesta, jotka ovat juuri menneet naimisiin. Florence on hyvätuloisen perheen musiikillisesti lahjakas neitokainen, Edward puolestaan työläisen poika, joka osaa lähiseudun kasvien nimet ja on juuri suorittanut loppututkintonsa historiasta. Häämatkalle ollaan lähdetty rannikolle ja kumpaistakin tämä yhteiselon alku velvollisuuksineen tai täyttymyksineen jännittää mutta kovin eri näkökannoista.

Hän ymmärsi mainiosti, että tämä kielitouhu, kielen suorittama penetraatio oli vielä lasten leikkiä, rituaalinen tableau vivant siitä mitä oli tulossa; vähän kuin vanhanaikaisen näytelmän alussa oleva johdantopuhe, jossa selitetään kaikki mitä jatkossa tapahtuu.

Edward-parka. Nuorimies kaikessa innossaan tahtoo vain vihdoin päästä läheisiin tekemisiin kauniin vaimonsa kanssa, kun Florence-rukka puolestaan tuntee inhoa koko ajatukseen. Paljon tapahtuu nuorenparin mielissä ja sitä puolin ja toisin pohdiskelua lukiessaan aivan turhautuu tähän niin yleiseen ongelmaan kun tulkitaan toisen käytöstä ja mennään välillä aivan metsään. Ja vain sen takia, että omaa suutaan on niin hankala avata ja päästää oma äänensä kuuluviin.

Se Florence, joka johti omaa kvartettiaan ja pani tyynesti sen alistumaan tahtoonsa, ei ikinä suostuisi mukautumaan toisten sovinnaisiin odotuksiin. Hän ei ollut mikään lammas, joka nurkumatta alistuisi teuraaksi. Tai penetraatioon.

Rantahotellissa tapahtuvan tunnemyrskun kurimuksista suunnataan välillä katse sekä Edwardin että Florencen menneeseen. Kuinka molemmat kasvoivat oman maailmansa lapsina, Florence vaurauden keskellä venematkoineen ja viuluharjoituksineen, Edward tehden kotitöitä isänsä kanssa ja vaellellen lähimaastossa. Ja kuinka yksi pieni sattuma saattoi heidät yhteen. Sattuma, jonka ihmeellisyyttä moneen kertaan kummastellaan ja muistellaan hellyydellä. Eihän kaksi näin erilaista ihmistä olisivat voineet tuskin muuten kohdatakaan.

Edwardin oma oxfordilainen sivistys eteni aimo harppauksin. Sen kesän kuluessa hän söi ensi kertaa elämässään salaattia, jossa oli sitruunainen öljykastike, ja aamiaisella jogurttia - tarunhohtoista ainetta jonka hän tunsi vain eräästä lukemastaan James Bond-romaanista. 

McEwan kirjoittaa kauniisti ja tarkasti vaihdellen sujuvasti näkökulmia kertojien välillä. Huomasin lukevani tätä välillä hyvin terveystiedonopettajamaisesti, hymistellen tälle nuoren parin tuskastelulle ja tunnekuohuille. Rannalla on vähäeleinen kirja, jossa tapahtuu paljon rivien välissä.

"Onko tuo satakieli?" hän huomasi kysyvänsä.
"Se on mustarastas."
"Keskellä yötäkö?" Hän ei kyennyt salaamaan pettymystään.
"Ilmeisesti hyvä laulupaikka. Poika parka joutuu tekemään kovasti töitä." Sitten Edward lisäsi: "Kuten minäkin." 

Rannalla ei ehkä ollut minulle tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta se on siitä huolimatta hieno kirja. McEwanin paikoin pelkistetty ilmaisu, rannikon sileiden kivien rahina jalkojen alla, brittiläinen luokkajako ja kaikki se muu luovat hallitun kokonaisuuden, kuin klassisen musiikin kappaleen, jonka ääressä hiljentyy ja rauhoittuu.

Kirja luettu osana Totally British : Modern Men Writers-haastetta.