Lavalta: Aidatut unelmat (Sari Palmgren/Zodiak)

Kuva: Jouni Ihalainen

Aistit auki unelmille

Siitä on vähän alle vuosi, kun seisoin Kannelmäen Sitratorilla odottamassa Sari Palmgrenin Aidatut unelmat -teoksen alkamista. Minulla oli jalassa hyvät kävelykengät, kuten oli ohjeistettu, edessä oli reilun muutaman tunnin kävely ympäri Kannelmäkeä ja Malminkartanoa kuulokkeet korvilla ja tanssia katsellen. Esitys oli vaikuttava ja kaunis, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään viime vuonna. Kokemus on painunut kuitenkin elävästi mieleen, sillä sitä seuraavana aamuna menin sairaalaan verenpainetarkastukseen ja jäin sinne etuajassa synnyttämään. Esitys muodostui itselleni siis jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi, mutta koska Aidatut unelmat on nyt palannut ohjelmistoon, on sen muistelu jopa ajankohtaista.

Liikaa en esityksestä halua paljastaa, sillä se on yllätyksellinen ja elämyksellinen. Reitille lähdetään pienissä ryhmissä oppaiden johdolla, mutta vuorovaikutusta ei ryhmän sisällä varsinaisesti ole. Kuulokkeista kuuluu kohteisiin suunniteltu äänimaisema, mutta samalla ne tuovat tiettyä yksityisyyttä ja mahdollistavat keskittymisen esitykseen. Äänimaiseman ovat suunnitelleet Tuomas Norvio ja Esa Mattila ja siihen kuuluu myös Mikko Perkolan ja Norvion säveltämää musiikkia. Muistan esityksen kerronnalliset hetket vain hatarasti, mutta tunnelmaan ne sopivat, sen muistan. Paras äänellinen hetki reitillä minulle tapahtui kuitenkin ilman kuulokkeita, tunnistatte kyllä kohdan jos menette esitykseen.

Reitin varrella kohdataan lukuisia tanssijoita julkisissa tiloissa ja yksityisissä puutarhoissa. Tanssijat ilmestyvät usein yllätyksellisesti ja saattavat vaikuttaa hetken normaaleilta kulkijoilta, jotka intoutuvat yhtäkkiä tanssin pyörteisiin. Mieleen on jäänyt muun muassa matkalaukkunsa kanssa holtittomasti liikkuva mies. Tanssijoita on teoksessa yli 80 ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia, hatunnosto heille.

Matkan aikana keskityin kuuntelemaan ja katsomaan, joten en tiedä osaisinko kävellä ryhmämme reittiä itsekseni. Toki esitykseen uppoutumista auttoi sekin, että alue oli itselleni suurilta osin vierasta. Kun ei ihan tiedä missä on, on luotettava ryhmään. Tämä toi esitykseen myös tietynlaista myyttisyyttä, oli olo kuin liikkuisi sadussa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Makumuistoiksi reitiltä jäivät vohvelikeksi ja kirpeä omena.

Kuva: Jouni Ihalainen

Olen miettinyt tätä esitystä vuoden aikana lukuisia kertoja. Minut esitys juurrutti siihen hetkeen, sai kaipaamaan tanssia ja pohtimaan sitä, miten hienoja tiloja meillä onkaan ja millaisia salaisia puutarhahelmiä, yksityisiä ja yleisiä, lähiympäristöstä löytyykään. Multa käsissä, kallio jalkojen alla, se, että eväät maistuvat aina parhaalta ulkona.

Aidatut unelmat muodostui minulle hurjan tärkeäksi teokseksi esitykseen liittymättömistä syistä, mutta se on myös itsessään kaunis ja ympäristöönsä kiinnostavalla katseella suhtautuva. Kun omenatarha jäi taakse, oli jäsenissä hyvä taideuupumus ja himoitsin lettuja. Suosittelen lämpimästi kokemaan tämän aistit auki, esityksiä on nyt elokuussa 18.8.-26.8.

Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Cutting Edge (WHS/Juhlaviikot)

Kuva: WHS

WHS:n uusin teos Cutting Edge oli minulle lähtökohtaisesti olennaisin nähtävä esitys Helsingin Juhlaviikoilla. Pään katkaisun teemasta riivitään esiin niin suuria kysymyksiä kuin mustaa huumoria. Esitys yhdistelee klassisia taikatemppuja, videota, tanssia ja illuusioita kallossa jyskyttävään äänimaisemaan ja vyöryttää silmien eteen liudan häiriintyneitä kuvia.

Lavalla nähdään kolme esiintyjää, Inês Campos, Vera Selene Tegelman ja Jukka Tarvainen. Yhteispeli toimii ja kaikki vakuuttavat kyvyillään Kalle Nion ohjauksessa. Tarvainen jää elävästi mieleen päättömänä kouristelevana ruumiina ja toisaalta ruumiittomana päänä milloin milläkin jalustalla tai pöydällä pyörimässä. Hieno on myös perinteinen naisenkatkaisu-temppu, näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Monista hienouksista on ehdottomasti kiittäminen myös taitavaa valaistusta ja siitä vastaavia Jere Mönkköstä ja Joonas Tikkasta.

Kuva: WHS

Visuaalisesti esitys on järisyttävän hieno vaikka kuvasto onkin paikoin painajaisia aiheuttavaa. Vähempää en WHS:lta toisaalta odottanutkaan. Ihmiset siirtyvät lavalla paikasta toiseen taianomaisesti, välillä nähdään kehoja ilman päitä ja toisaalla pyörivät puolestaan irtopäät. Hieno on muun muassa Camposin ja Tarvaisen kohtaus, jossa päät ja kehot vaihtavat kamppailussa omistajiaan, vaikuttavin kohtaus tosin on todennäköisesti suoraan edestä katsottuna. Viimeinen kohtaus jää myös vahvana mieleen: ohut muoviverho saadaan liikkumaan hämmentävän elävästi ja sen taakse ilmestyvät unenomaiset hahmot vääntävät oman käsityskyvyn rajoja.

En voi sanoa pitäneeni esityksestä, se ei ollut katsomiskokemuksena erityisen miellyttävä. Totean kuitenkin ilokseni vaikuttuneeni esityksestä, istuneeni välillä kuin lamautuneena lavalla näkyvien ihmeiden edessä. Paikoin voin pahoinkin, katkaistut päät renessanssimaalauksissa eivät selvästi ole minun juttuni. Tunnereaktion sain joka tapauksessa ja olen tyytyväinen, että kävin katsomassa tämän.

Lavalta: Everything by my side (Fernando Rubio/Helsingin Juhlaviikot)

Sara Melleri ja Ulla Raitio. Kuva: Petri Anttila

En osaa sanoa Fernando Rubion Everything by my sidesta oikein mitään. Tai osaan sanoa paljonkin, mutta en mitään konkreettista. Jollain tavalla en edes muista, mitä sen kymmenen minuutin aikana minulle kerrottiin. Lopputulemana kuitenkin kävelin silmät kyynelissä pitkin sateista Keskuskatua kohti kotia.

Kadulla järjestettävässä esityksessä esitystilana on seitsemän sänkyä, yksi kullekin katsojalle. Esitys on kahdenkeskinen, näyttelijän ja katsojan välinen, vaikka kadulla kulkeekin jatkuvasti muita ihmisiä. Perjantain iltaesityksessä sängyt oli nostettu sateen yllättäessä Makkaratalon sisäpihan suojiin, mutta ihmisiä siitä silti kulki. Eikä se oikeastaan haitannut. Tuntui kuin sängyn ympärille olisi muodostunut jonkinlainen kupla, muualta kuuluvat äänet ovat huminaa.

Meille katsojille annettiin sänkyämme vastaava numero ja pyydettiin kävelemään, istumaan, ottamaan kengät pois ja pujahtamaan peiton alle kasvot kohti näyttelijää. Kymmenisen minuuttia kestävässä esityksessä näyttelijä kertoo hiljaisella äänellä sinulle, minulle, pieniä tarinoita hetkistä, sellaisista jotka törmäyttävät sisällä jotakin.

Esityksen alkaessa minua itkettää ja sitten hymyilyttää, kun näyttelijäni hymyilee minulle. Välillä pidän silmiä kiinni, katson näyttelijää silmiin silloin kun hän katsoo minua ja välillä katson hartiaa, alahuulta, leukaa. Yritän olla katsomatta rumaa mainoskylttiä seinässä, sen onneksi unohdin nopeasti. Päässä humisee hyvällä tavalla, olen vain siinä hetkessä. Lopulta kuulen sanat, jotka kertovat minulle esityksen päättyneen. Hymyilen, nousen, laitan kengät jalkaan ja poistun.

Everything by my side tarjosi lempeän kymmenminuuttisen hektisen viikon päätteeksi. Mieli jäi valoisaksi, silmät hyvällä tavalla kyynelisiksi. Kotiin kävellessä mietin, että kyllä tämä elämä tästä, hyvä siitä tulee. Erityiskiitos omalle näyttelijälleni Sara Mellerille, jolla on kaunis hymy ja rauhoittava ääni.

Esityksiä on vielä tänä viikonloppuna lauantaina ja sunnuntaina 20.-21.8. osana Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa.

Lavalta: Fields of Glory - Kunnian kentät (Zodiak)

Kuva: Katri Naukkarinen / Zodiak

Ehtiäkseen urheiluteemaiseen esitykseen sopii hyvin pinkoa 400 metrin pikamatkan bussipysäkiltä. Kellotaulua uhmaten ehdimme paikalle ajoissa ja Eläintarhan kentän puurakenteisessa katsomossa ehti tasata hengitystä, ennen kuin Jarkko Partasen Fields of Glory - Kunnian kentät sai ensiesityksensä.

Hämärtyvässä illassa kentälle juoksee yksi mies ja alkaa kiertää rataa. Juoksua on hypnoottista ja itse asiassa meditatiivista katsella. Vähitellen paikalle saapuu lisää miehiä urheilemaan, toisiaan kannustamaan. Kuula lentää, samoin kiekko ja useampi seiväs. Yleisö taputtaa ja heiluttaa viirejä. Lajien esittelyssä nähdään myös pikajuoksu, korkeus-, pituus- ja seiväshyppy. Oma suosikkini on ehdottomasti lumoava kolmiloikka. Kannustusjoukotkin saapuvat nurmelle. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, vaikka suoritukset ovakin sellaisia että niillä ei taidettaisi virallisissa kisoissa pärjätä. Se ei kuitenkaan haittaa, yleisö kannustaa ja seuralaiseni Heidin sanoja lainaten harvoin sitä on näin paljon esityksessä esiintyjän puolella.

Lopussa on tanssillisempaa tai ainakin enemmän koreografioitua ilmaisua. Viitisenkymmentä miestä liikkuu kentällä komeasti pastellisävyisissä urheiluvaatteissaan. Jostain syystä se ei tunnu erityisen huvittavalta, vaan tuntuu kuuluvan asiaan. Nurmikentällä nähdyt ryhmäkohtaukset paljaine miessäärineen ovat yllättävän hypnoottisia ja paikoin jopa hauskoja, viilenevässä illassa tosin ehkä hitusen pitkiä. Vapaassa tanssikohtauksessa minua ilahduttivat erityisesti nurmikentän oikean alakulman turkoosipaitaiset miehet, pitäkää tämä ilo ja fiilis, kiitos.

Kuva: Katri Naukkarinen / Zodiak

Fields of Gloryn vahvuus on ehdottomasti sen esiintyjissä. Miehiä on haettu teokseen keväällä järjestetyllä Liikkuva mies -aiheisella kurssilla sekä erillisellä avoimella haulla. Tämä on tuottanut esitykseen erinäköisiä, siluetiltaan varioivia (tosin hämmentävän samanpituisia), iältään monenlaisia ja sukupuoltaan monin tavoin kantavia miehiä. Yhteispeli toimii, tunnelma on tavattoman inhimillinen ja samalla hyvin miehinen. Loistavaa heittäytymistä, kiitos te miehet.

Esitys menee ehdottomasti siihen kategoriaan kulttuuria, jonka näkemisestä olen iloinen, tästä jäi hyvä mieli. Iso kiitos Heidille, joka kutsui minut esitykseen mukaan (ja pahoittelut hyperaktiivisen 5-vuotiaan simuloinnista ennen esitystä). Tällä avajaisseremonialla kelpasi ehdottomasti aloittaa kulttuurin syyskausi.

Esityksen ehtii nähdä osana Juhlaviikkojen ohjelmaa vielä tänään torstaina ja huomenna perjantaina klo 21.00.