Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Helena Waris: Uniin piirretty polku

Helena Waris ihastutti minua toissavuonna upealla Vuori-teoksellaan ja sitä myötä käsittelyyn lähti viimein Pohjankontu-trilogian aloitusosa Uniin piirretty polku (Otava, 2009). Teos on saanut Kuvastaja-palkinnon vuonna 2010 eikä syyttä, sillä teoksen maailma on huolella luotu ja se on hyvin kirjoitettu vaikka ei kaikissa käänteissä olekaan lajinsa omaperäisin edustaja.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että monella sivustolla on teoksesta melkoisen spoilaavia juonikuvauksia, joten en niitä suosittele lukemaan. Itseäni vähän harmitti, kun ehdin sellaisen lukea vaikka asiat ihan pääteltävissä olivatkin. Joka tapauksessa on Aile, mustatukkainen ja noidaksi haukuttu, joka yrittää löytää paikkaansa kyläyhteisössä mutta löytääkin metsästä säihkyväsilmäisen Dain. Sitten on Neitha, neito toisaalla, ja jonka kylään saapuu yllättäen uiskollinen riuskoja ukkosmiehiä ja heistä olennaisimpana veljekset kuin yö ja päivä. Viimeisenä on vielä joku vähitellen heräävä jossain kaukana. Ja kaikki tämä liittyy jotenkin toisiinsa, vähitellen langat kohtaavat ja sotkeutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Wariksen luoma maailma jumalineen ja erilaisine kansoineen on kiehtova ja monipuolinen. Moni asia tuntuu tutulta aikaisempien luettujen pohjalta, mutta ei ole puhkikulunutta. Jotkin ratkaisut tuntuivat myös ennustettavilta, toisaalta se oli myös helpotus tarinalinjojen poukkoillessa yhdestä toiseen ja pään työskennellessä nimien, joita on useampi per hahmo, yhdistämisessä oikeaan persoonaan. Parhaimmillaan Uniin piirretty polku on kuitenkin vetävää fantasiaa, pohjoismaisuudessaan ihanan tuttua ja raikasta vuoristojärvineen, kokkolintuineen ja suomaisemineen.

Keskittymättömässä mielentilassa en tätä kuitenkaan suosittele lukemaan. Aloitin kirjan lukien vain lyhyitä pätkiä ja samalla kahlasin läpi toista teosta, joten alku jäi irralliseksi ja tarinoihin tarttuminen kävi hankalaksi. Itsekseen luettuna tarina vei kuitenkin pian mennessään.

Pohjankontu-trilogia tulee varmasti luetuksi loppuun asti, kiinnostuksella odotan mihin seuraavat osat vievät kun jo tässä ensimmäisessä päästiin niin pitkälle (mikä toisaalta oli miellyttävää, koska nyt teos ei myöskään jäänyt ärsyttävään jännäroikutukseen*, siitä ehdoton plussa). Huonomuistisuudesta jatko-osien kohdilla kärsivälle tulee ilouutisena, että kaikki osat ovat jo ilmestyneet, nyt pitäisi vain saada aikaiseksi niiden lainaaminen ja lukeminen.

*jännäroikutus on hieno käännös cliffhangerille, siitä kiitos kanssabloggaajalle ja -twitteristille @katsojana

Helena Waris: Uniin piirretty polku (Pohjankontu #1)
Otava, 2009. 461 s.
Kansi: Tuuli Juusela

Helena Waris & Janne Nykänen: Entropia

Tämän kuvan otti Tuomas kesäisellä Norjan reissulla.

Myönnän suhtautuvani epäileväisesti kahden kirjailijan yhdessä kynäilemiin teoksiin. Jännitän että huomaakohan siitä että nyt tuo on kirjoittanut ja nyt tuo ja tuo toinen on paljon huonompi kuin toinen. Näin ei nyt onneksi käynyt Helena Wariksen ja Janne Nykäsen, jotka ovat kaiken lisäksi pariskunta, teoksen Entropia (Kustannus Aarni, 2015) kanssa.

Maailmanmeno on järkkynyt Mustan Tiistain jälkeen. Maaseutu on autioitunut saastumisen myötä ja mukavuuksia on lähinnä Pääkaupungissa. Erakoituneena omalla maatilallaan elävän Jonin rauha järkkyy, kun sateisena iltana pihalle ilmestyy kaupunkilainen ja seurapiiritoimittajana tunnettu Marina. Erilaisista lähtökohdista huolimatta parin on tehtävä yhteistyötä, sillä kummallakin on nyt salattavaa Alueidenhallintavirastolta. Mökin kyseenalaisessa rauhassa alkaa vähitellen kehittyä suunnitelma tilanteen korjaamiseksi, mutta ilman vaikeuksia se ei tule onnistumaan.

Kerronta on jaettu noin viikon ajalle päivien nimien toimiessa jonkinlaisina jaksottajina. Sekä Jon että Marina saavat oman äänensä kuuluviin ja täten lukija pysyy enemmän ja vähemmän kärryillä kokonaiskuvasta. Paljon jätetään kuitenkin rivien väliin ja menneistä tapahtumista saa vain väläyksiä.

Pidin kovasti siitä, että teoksen päähenkilöt Marina ja Jon ovat reilusti yli kolmikymppisiä eivätkä teini-ikäisiä tai parikymppisiä, kuten useimmissa dystopiakirjoissa joita luen. Omien lukutottumuksieni vuoksi jouduin kuitenkin välillä korjaamaan päässäni näkyviä mielikuvia, erityisesti Marina yritti jatkuvasti esiintyä nuorena naikkosena. Entropia on selvästi suunnattu "aikuisemmalle" lukijalle ja minusta onkin mukavaa, että nykypäivän dystopiakentälle mahtuu myös tämäntyyppistä kirjallisuutta. (Tällaisia kirjoja saa minulle vinkata enemmänkin, varmasti moni on mennyt minulta ohi!)

Tunnen Wariksen kirjoitustyyliä vain yhden kirjan, Vuoren, osalta ja Nykästä en ollenkaan. Tältä pohjalta on silti sanottava, että en erottanut teoksesta onko mikäkin osa kenen kirjoittama tai missä kirjailija vaihtuu. Joka tapauksessa teksti toimii. Itse olin vähän pähkinyt josko hahmojen kerronta olisi jaettu ja kertojan äänen vaihtuminen näkynyt radikaalimmin, Parempi varmaan näin, jolloin samassa rytmissä pysyy helpommin.

Pidin Wariksen ja Nykäsen luomasta synkeästä maailmasta, jotenkin teoksen lukeminen sopi tähän tällä hetkellä sateiseen ja harmaaseen marraskuuhun. Ainut mikä itselläni välillä tökki, olivat englanninkielestä väännetyt vitsit ja ääntämismuotoisesti kirjoittaminen, se näyttää tekstinä omaan silmääni hassulta. Muuten ei valittamista, jännitys pysyi hyvin yllä ja pidin hahmoista kovasti.

Takakannessa lupaillaan, että Entropian tarinalle on luvattu jatkoa. Se on mukava kuulla, sillä tarina jää melkoisen kesken ja hahmojen parissa jatkaisi mielellään. Toisaalta teos toimii mielestäni myös hyvin itsenäisenä. Langanpäitä jätetään toki rutkasti solmimatta ja tapahtumien taustat jäävät vielä pimentoon, mutta tavallaan tuntui että kyllähän tätä voisi täydentää itsekin päässään. Kerrankin ei jäänyt tavattomasti ahdistamaan että nyt ne ei kerro mulle mitään.

Julkaisemme bloggaukset tästä yhtä aikaa Nenä kirjassa -blogin Norkun kanssa, käyhän lukumatkalla myös siellä.

Helena Waris ja Janne Nykänen: Entropia
Kustannus Aarni, 2015. 228 s.
Kansi: Grafemi

Helena Waris: Vuori

Joulun aika on sujunut onnellisten tähtien alla, sillä luettavaksi on valikoitunut varsin erinomaisia teoksia. Ensimmäinen näistä, joulua ennen aloitettu ja aattona loppuun luettu, oli Helena Wariksen romaani Vuori (Otava, 2014).

Kiroan hitauttani, toimettomuuttani ja epäilevää luonnettani. Olen tehnyt juuri sen, mistä O ja Heli ovat minua varoittaneet. Olen taivastellut monta päivää ja hukannut minulle annetun etumatkan olemattomiin, kun en ole uskonut. Jos olisin uskonut heti, olisin jo jossakin tuolla rinteellä.

Lifin elämä muuttuu, kun hän saa äkisti käskyn varustautua. Kaupungin keskellä nouseva vuori on paljastumassa vuosien jälkeen pilvipeitteestään ja tämä tulee vaikuttamaan ihmisten elämään radikaalisti. Lifin tehtävä on kiivetä vuorelle, mahdollisimman korkealle, muuta ei juuri kerrota. Ja Lifhän kiipeää. Oikein muuta kirjan juonesta ei sitten voikaan sanoa, tarina on pääasiassa sitä kiipeämistä, mutta voi millaista se sitten onkaan.

Waris on romaanissaan pyyhkäissyt pölyjä erään tunnetun mytologian päältä ja päivittänyt sen omaan teokseensa sopivaksi. Ratkaisu on raikas ja toimiva, jumalolennot tuntuvat asettuvat tarinaan mutkattomasti ja muutkin mytologian osaset naksahtelevat nätisti paikalleen. Kaikesta tästä on myös leivottu hyvä seikkailutarina mainioilla kuolevaisilla henkilöhahmoilla höystettynä. Lif on mainio kertoja, samaistuttava ja epäileväisyydessään kiinnostava. Pidin kovasti myös siitä toisesta, pitkätukkaisesta, saatte tutustua häneen kuitenkin itse.

Kun aloitin kirjan lukemisen, mies totesi pian että taitaa olla aika koukuttava kirja. Olihan se. Wariksen kerronta vei mukanaan ensimmäisistä sivuista alkaen ja vaikka idea on periaatteessa niinkin simppeli kuin vuorelle kiipeäminen, saa tarina ympärilleen sopivasti täytettä. Teosta ei ole myöskään turhaan pitkitetty, reilun 300 sivun aikana tarina saadaan nätisti pakettiin. Toki jos kirjassa esitetty tarusto ei ole tuttu saattaa kaivata taustoitusta (ja jonkinlainen vinkkipaketti tai vastaava kirjan loppuun ei ehkä olisi ollut pahitteeksi), mutta itselleni aihe oli ainakin jossain määrin tuttu ja pääsin hymistelemään vastaan astuville henkilöhahmoille.

Vuori oli kokonaisuudessaan mukanaan vievä ja ilahduttava nuorten aikuisten romaani. Tällaisia teoksia lukee ilokseen ja huolisin kirjan mielelläni myös oman hyllyn täytteeksi.

Morren kehut johdattivat minut kirjan pariin, Norkku puolestaan vakuuttui Wariksen kirjailijantaidoista.

Helena Waris: Vuori
Otava,  2014. 320 s.
Kansi: Ea Söderberg