Kuva: Marko Mäkinen
He, jotka lähtevät
Jo väliajalla löydän itseni räpyttelemästä silmiäni. Olen juuri todennut esityksen olevan aivan helvetin hyvä ja saman tien silmiin tulvii kyyneliä. Hemmetti. Olen Teatteri Jurkan Noran ensi-illassa ja katsomossa istuessani minun tekee mieli itkeä vähän lisää. Esitys pureutuu naisen rooleihin ja rajoihin, ihmisyyteen ja kaipuuseen olla vapaa asetetuista oletuksista.
Kehikkona on Henrik Ibsenin Nukkekoti, jossa kolmen lapsen äiti ja vaimo Nora lopulta pakkaa tavaransa ja jättää perheensä. Lähteminen tuntuu hurjalta ratkaisulta, mutta Noraa voi myös ymmärtää. Miltä tuntuu, kun oma ihmisyys on yhtäkkiä toisarvoista ja itsensä pitäisi määritellä vain vaimona ja äitinä? Minne katoaa ihminen? Miksi aina pitää syödä marenkia? Ääneen päästetään myös muita "perheensä hylänneitä" naisia, joiden minuus ei ole mahtunut äitiyden ahtaisiin raameihin.
Rosanna Kemppi ja Kreeta Salminen, molemmat pienten lasten äitejä, sanovat ääneen asioita, joista puhumista yleensä vältellään. Tuntuu, että äitiyskuplassa pitäisi hehkua iloa ja autuutta, tehdä loputtomia hiekkakakkuja ja ylistää äitiyden riemua, mutta asia ei aina ole niin yksinkertainen. Aina ei jaksa ja vaikka lapsi olisi suunnattoman rakas ja toivottu, on oman elämän mullistus välillä lamauttava. Olenko enää mitään muuta kuin äiti? Onko väärin haluta tehdä töitä? Kuka minä olen? Mitä tehdä, kun jatkuvasti sisuskaluja jäytää pelko lapsen kuolemasta ja itse on vain lamaantunut?
Toisaalta esityksessä on myös voimaa. Maton alta voi löytää omat rajansa, seksuaalisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa, joskus alhaalta kuuluu sulkeutuvat ulko-oven ääni ja se on parempi niin. Alma Lehmuskallion ohjauksessa Kemppi ja Salminen saavat valua hikeä ja räkää, tanssia vapautuneesti, syödä ainakin kaksi rasiallista rusinoita kerralla ja olla myös pirun hauskoja. Huumori on itseironista, ilmavaa, vapauttavaa.
Nora on sirpaleinen ja poukkoileva, mutta se tekee esitykselle oikeastaan hyvää. Rauhallisemmat osiot antavat aikaa ajatella ja miettiä, välillä päästetään höyryjä ja huudetaan. Teki mieli huutaa itsekin että helvetti näitä yhteiskunnan asettamia odotuksia ja päänsisäisiä mörköjä tai ihan vaan huutaa sanoitta. Huutaa, huutaa ja huutaa.
Kiitos Noran työryhmä. Tämä oli hieno ja tärkeä. Junassa nieleskelin ja yritin olla parkumatta. Nyt itkettää, kun kirjoitan tätä ja samalla on hyvä, parempi olo. Kiitos, että sanoitte ääneen. Kiitos, että teitte.