Haruki Murakami: Norwegian Wood

En tiedä olinko alitajuisesti säästellyt Haruki Murakamin Norwegian Woodia (Vintage, 2010; alkup. 1987) marraskuuta varten. Ehkä näin. Sen kuitenkin tiedän, että eräänä päivänä kävelin tihkusateessa juna-asemalta kotiin ja luin kävellessäni kirjan viimeiset sivut sillä en halunnut jättää niitä myöhemmäksi.

The more the memories of Naoko inside me fade, the more deeply I am able to understand her. I know, too, why she asked me not to forget her. Naoko herself knew, of course. She knew that my memories of her would fade. Which is precisely why se begged me never to forget her, to remember that she had existed. 
The thought fills me with an almost unbearable sorrow. Because Naoko never loved me.

Toru kuulee lentokoneessa Beatlesin Norwegian Wood -kappaleen ja joutuu surun valtaan. Mieleen nousee elävästi kävelyretki puistossa nuoren naisen, Naokon, kanssa, vaikka aikaa on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Muuta keinoa tilanteesta selviytymiseen ei ole kuin kirjoittaa ja niin Toru matkaa omaan menneisyyteensä ja yrittää saada selkoa rakkaudestaan ja menetyksistään. Naokon lisäksi elämän lankoihin kiinnittyy myös muita naisia, kuten persoonallinen Midori ja kitaraa soittava Reiko.

Vaikka Norwegian Woodista puuttuukin se maailman nyrjähtäneisyys, joka lukemissani Kafkassa rannalla ja ihanassa 1Q84:ssä oli, on se silti omalla tavallaan taianomainen. Kaikki tapahtumat ovat pääosin arkisia, elämä jatkaa radallaan, ja silti kaiken yllä leijuu jokin, josta ei aivan saa kiinni, mutta joka saa uskomaan siihen että elämä ei ole niin harmaata kuin se joskus antaa ymmärtää. Murakamilla on myös taito saada minut uskomaan, että paljon asioita tapahtuu, vaikka ulkoisesti aika näyttää lähes pysähtyneen. Tavallaan Norwegian Wood toi mieleeni Richard Linklaterin elokuvan Rakkautta ennen aamua (1995). Myös siinä rakastutaan, kävellään ja puhutaan tuhottoman paljon, mutta loppujen lopuksi varsinaisia tapahtumia on käsittämättömän vähän.

Norwegian Wood on surullinen ja kaunis kirja. Siinä on paljon häikäisevää upeutta ja toisaalta pieneksi kääriytynyttä mutta silti rikkirepivää melankolisuutta. Se on hieno. Ja vaikka Murakami kuinka kuuleman mukaan ahdistuikin siitä, että NW lopulta toi hänet suuren yleisön tietoisuuteen, olen siitä erittäin iloinen.

Kirsi piti kirjan alakuloisesta tunnelmasta, Maria kuvaa sitä haikeankirpeäksi.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori, 1987)
Vintage, 2010. 389 s.
Kääntänyt: Jay Rubin
Kansi: Markus Klinko & Ruth Rowland

Haruki Murakami: 1Q84

Murakamin 1Q84:n kolmososa hyppi ensin silmilleni Omenan kirjastossa ja kun Norkku vielä luki ja arvioi opuksen kaikki kolme osaa, oli tähän tartuttava. Kyseessä on siis Haruki Murakamin trilogia 1Q84 (Book One and Two 2009, Book Three 2010, translated in 2011).

And after you do something like that, the everyday look of things might seem to change a little. Things may look different to you than they did before. I've had that experience myself. But don't let appearances fool you. There's always only one reality.


Yritin jo kerran selittää kirjan juonta miehelle. En onnistunut. Voin siis melkoisen varmasti luvata, että en tule paljastaneeksi juonen kulusta käytännössä mitään.

Tarinaa kertovat Tengo ja Aomame. Tengo on matematiikkaa opettava kirjailija, joka päätyy mutkan kautta kirjoittamaan uudelleen tarinaa nimeltä Air Chrysalis joka kertoo taianomaisen tarinan pikkuihmisistä (Little People) ja siitä, miten ne maailmaamme vaikuttavat. Aomame on viralliselta ammatiltaan liikunnanohjaaja, mutta pinnan alla on muutakin: Aomame on salamurhaaja, mutta ei mikään perinteinen ostettavissa oleva sellainen vaan kohteena ovat väkivaltaiset miehet.

Kertojista kumpikin päätyy valintojensa vuoksi rinnakkaismaailmaan 1Q84, jossa säännöt ovat erilaiset. Vaikka outo maailma tuo yksinäisyyden tunteen, löytyy Aomamen ja Tengon väliltä yhteys joka juontuu 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hetkeen.

Like it or not, I'm here now in the year, 1Q84. The 1984 that I knew no longer exists. It's 1Q84 now. The air has changed, the scene has changed. I have to adapt to this world-with-a-question-mark as soon as I can. Like an animal released into a new forest. In order to protect myself and survive. I have to learn the rules of this place and adapt myself to them.

Kaksi ensimmäistä kirjaa keskittyvät esittelemään sekä olennaisia henkilöhahmoja että avaamaan pikkuihmisten ja Air Chrysaliksen merkitystä. Murakami ei päästä lukijaa helpolla, sillä tekstiä on paljon ja se on intensiivistä. Kaikkeen kuvailuun tunnutaan suhtautuvan yhtä suurella hartaudella; ruoanlaittoa kuvaillaan yhtä pikkutarkasti kuin olennaisimpia tapahtumaketjuja. Välillä mietin, onko osasyy pikkutarkkaan ja säännölliseen kerrontaan käännöksessä, että mahtaako japanin kieli soljua eri tavalla kuin englanti. En tiedä.

En saanut 1-2-osia kulkemaan julkisissa mukana, joten se oli pelkästään kotikirjana. Pääasiallisena huomiona kuitenkin se, että kiire Murakamilla ei ole. Ja ehkä se on hyväkin; mielestäni Tengo ja Aomame ansaitsevat että heidän tarinansa kerrotaan huolella ja toisaalta Murakami myös osasi pitää minulle jännitystä yllä.

Kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen osa jäi mutta kertojien joukkoon on nyt liittynyt myös Ushikawa, omituisen näköinen mies joka tekee töitä Aomamen ja Tengon vastapuolelle jonkinlaisen yksityisetsivän tehtävissä. Kolmannen kertojan mukaanottaminen hidastaa tarinan kulkua ja sotkee välillä myös ajantajun kun kaikki henkilöt pyritään yksi kerrallaan saattamaan samaan pisteeseen ajassa. Välillä tämä turhautti, etenkin heti toisen osan lukemisen jälkeen, sillä jotenkin kaipasin päästä ja loppuun, saada tietää.

Tämä on toinen Murakamini, ensimmäinen oli Kafka rannalla. Molemmissa oli useita seksikohtauksia, mutta Murakami suhtautuu kohtauksiin pääosin hyvin kliinisesti eli mitään eroottista kirjallisuutta tämä ei tosiaan ole. Seksi on Murakamille lähinnä väline, jota välillä tarvitaan tarinan eteenpäin kuljettamiseen tai henkilöhahmojen kehittämiseen ja se kuvataan samalla pikkutarkalla ja objektiivisella otteella kuin kaikki muukin. (Huvittava tieto: 1Q84 oli lähellä voittaa Literary Review'n Bad Sex in Literature - palkinnon, en kyllä tavallaan ihmettele..)

1Q84 muistutti minua taas siitä, miksi pidän maagisesta realismista kirjallisuuden lajina. Arkisen ympäristön muuttaminen mystiseksi ja jopa pelottavaksi kiehtoo minua jostain syystä loputtomasti. Siinä mielessä tämä on poikkeuksellista, että yleensä en perusta mistään pelottavasta, en elokuvista tai kirjoista. Maagista realismia en kuitenkaan osaa olla lukematta. Murakami, Jonathan Carroll ja Pasi Ilmari Jääskeläinen edustavat minulle tällä hetkellä niitä kirjailjoita, jotka onnistuvat tuomaan minulle näitä kammottavan kiehtovia pelkokicksejä. Toisaalta lukemisen jälkeen on myös rauhallinen olo, tuntemus siitä että on hetken ollut osa jotain ihmeellisempää maailmaa.

Lyhyesti 1Q84 on tarina yksinäisyydestä, rakkaudesta, ja salaisuuksista. Murakami ei kerro kaikkea, mutta antaa lukijalle paljon työstettävää. Logiikkaa ei aina ole, mutta toisaalta, onko sitä jatkuvasti tässä meidänkään maailmassamme?

Suosittelen luettavana syksyisenä tai talvisena iltana viltin alla tahi villasukat jalassa. Juomaksi teetä.

Rinnakkaismaailmoissa on seikkaillut myös Norkku (1&2 ja 3).

Haruki Murakami: 1Q84 Books One and Two
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Jay Rubin. 623 s.

Haruki Murakami: 1Q84 Book Three
Random House. 2011. Kääntänyt japanista Philip Gabriel. s.364

Kannet: Suzanne Dean

ps. Tätä ei ollut mitenkään helppo kirjoittaa, sillä laajan rinnakkaismaailman avaaminen muutamassa lauseessa tuntui käytännössä mahdottomalta. Jos pidit Kafkasta rannalla, uskaltaisin ehdottaa että pitäisit myös tästä.

pps. Hymisytti myös kun tässä luettiin Kadonnutta aikaa etsimässä. 
"Have you read it?"
"No, I've never been in jail, or had to hide out for a long time. Someone once said unless you have those kind of opportunities, you can't read the whole of Proust."

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Olin viime perjantaista eilisiltaan hyvin läheisissä suhteissa Haruki Murakamin teoksen Kafka rannalla (Tammi, 2009; Umibe no Kafuka 2002, suomennettu englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore 2005) kanssa. Maagista ja lumoavaa 639 sivuista tiiliskiveä ei ihan noin vain jätettykään kesken.

Kafka istuu rantatuolissaan,
miettii mikä panee maailman liikkumaan.
Kun sydämesi sulkeutuu,
sfinksi liikkumaton
uniasi puhkoo veitsivarjollaan.


Kafka rannalla on nuoren pojan, maailman kovimman 15-vuotiaan, Kafka Tamuran tarina. Kafka karkaa kotoa ja lähtee Takamatsuun, Shikokuun, tietämättä aivan varmasti miksi. Kafkan tarinaan limittyy vanha herra Nakata, mies, joka ei ole ihan viisas. Mies, joka kantaa mukanaan sateenvarjoa ja puhuu kissoille. Se, miten kahden henkilön matkat limittyvät toisiinsa, jääköön Murakamin kerrottavaksi, koska tässä tarinassa kyse on hyvin paljon löytämisestä.

Kafka rannalla on enemmän kuin tarina. Se on matka ja maalaus. Ajatus. Murakamin maailmassa on jotain kiehtovalla tavalla kammottavaa. Kuin silkkinen musta variksen sulka, herätessä unohtunut uni, hiljainen varjo. Kammottavuutta, joka saa niskakarvat pystyyn ja kaikki vastaanottimet auki; mitä seuraavaksi tapahtuu ja haluanko minä edes tietää sitä?


Jos pystyisinkin nyt heti pyyhkäisemään olemattomiin tämän, joka on minä. Pohdin asiaa aivan vakavissani. Jos minä nyt tämän paksun puiden seinämän sisällä tällä poluttomalla polulla lakkaisin hengittämästä, tietoisuuteni hautautuisi hiljaa pimeyteen, viimeinenkin synkän ja väkivaltaisen vereni pisara valuisi ulos ja DNA:ni maatuisi heinikkoon. Silloin taisteluni olisi ohi.


Kafka rannalla oli kummallinen ja hämmentävä lukukokemus ja tuntuu vähän hassulta kirjoittaa tekstiä kirjasta, jota ei taida vielä itsekään ymmärtää. Luulen, että tulen vielä lukemaan tämän uudestaan joskus, sitten kun se on saanut hautua. Ehkä ymmärrän sitten enemmän. Ymmärrän enemmän taivaalta satavia kaloja, kynnyskivistä, pitkän matkan rekkoja, vanhoja vinyylejä ja pelottavia metsiä.

Murakami kirjoittaa eteenpäinvievästi ja älykkäästi. Tarinan lomaan on nivottu viittauksia niin kirjallisuuteen, antiikin taruihin kuin populaarikulttuuriinkin. Kafkan tarina ei ole pelkkä matka kasvamiseen, se on myös matka omaan identiteetiin. Ja se on matka myös monelle muulle tarinan henkilölle. On kuolematonta rakkautta, surua, iloa, löytämistä ja kadottamista.

Minä mietin, onko tässä kirjassa tapahtunut lost in translationia. Ei siis sillä, kirja on käännetty mielestäni todella hyvin, mutta se on kuitenkin käännetty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisestä tekstistä. Mietin vain.

Joka tapauksessa Kafka rannalla on ehdottoman vaikuttava lukukokemus ja varmasti yksi tämän vuoden mieleenpainuvimmista minulle. Hämmentävä ja kaunis. Pelottava ja palkitseva. Ehdottoman suositeltava, jos etsii suurta ja kuitenkin pientä maagista tarinaa höystettynä salaisuuksilla ja niin kovin erilaisilla kohtaloilla.

Kafkan kanssa rannalle päädyin Katjan arvion perusteella ja ovat tästä kirjoittaneet myös ainakin Jenni ja Zephyr.