Hannu Rajaniemi: The Causal Angel

Olen odottanut Hannu Rajaniemen The Causal Angelia (Gollancz, 2014) viime vuoden tammikuusta asti. Silloin luin varas Jean le Flambeurista kertovan sarjan toisen osan, The Fractal Princen, tai oikeammin luin sen silloin samaan syssyyn kahdesti. Odotukset kolmatta osaa kohtaan olivat siis korkealla.

Perhonen was right when she told me I'm a good liar. But the best lies I save for myself: they are perfectly crafted, indestructible and glittering, like zoku jewels.

Juoniselostus The Causal Angelin tapauksessa olisi hieman hupsua, sillä samaan syssyyn pitäisi varmaan selostaa myös kaksi ensimmäistä osaa. Todettakoon kuitenkin, että Jean le Flambeur on edelleen Kaminari-kiven perässä, Mieli on edelleen seikkailussa mukana ja pellegrini Joséphine häärii taustalla. Päähahmojen lisäksi seurataan muun muassa Sobornostin valtataistelua ja zoku-ryhmittymän erikoista pelaamiseen perustuvaa maailmaa. Joka tapauksessa teos siis jatkaa, luonnollisesti, siitä mihin edellinen jäi.

Ja miten se sitä jatkaakaan. Fanitytön varmuudella olin jo etukäteen varma siitä, että Causal Angelin on oltava erinomainen, mutta silti jossain taustalla heilui epävarmuus. Onneksi sen häiveen sai pian heittää romukoppaan, sillä tarina imaisi taas mukaansa ja trilogia sai tosiaan arvoisensa päätöksen. Loppu osasi yllättää, se ei sortunut ennalta-arvattavuuteen ja se oli jollain tavalla äärimmäisen tyydyttävä.

Olin kirjan luettuani, jälleen kerran, täysin puulla päähän lyöty. Tiedätte varmaan sen tunteen, kun on odottanut jotain todella paljon ja sitten se täyttää odotukset ja vielä enemmän? Tämä on juuri se tunne ja enpä nyt sitten pysty hirveän järkevästi kirjoittamaan. Joten mennään sitten fanityttömeiningillä ja todetaan vain, että ihastun siihen mitä tämä kirja tekee aivoilleni.

Koko Jean le Flambeur -trilogia on ollut sellaista terminologiavyörytystä, että heikompaa hirvittää. Avaruudessa liikkuu raioneita, gogoleita luodaan mennen tullen, vastaan tulee Planckin lukkoja ja jos jonkinlaisia tieteellisiä termejä joista ei välttämättä ole mitään hajua. Toisaalta samalla huomaa naurahtavansa zokuryhmittymälle nimeltä Gringotts-zoku ja ilahtuu törmätessään yllättäen James Bondiin. Kun kaiken alla kulkee vielä huima universuminkokoinen tarina, en osaa olla kuin ihastunut.

Sanottakoon vielä, että en hetkeen ole ollut mistään kirjasta näin tohkeissani. Hyviä kirjoja olen lukenut toki paljon, mutta jotenkin tämä aivojavääntävä ja tapahtumantäyteinen avaruusseikkailu iskee minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toivon todella, että Rajaniemi jatkaa vielä kirjoittamista.

***

The Causal Angel ilmestyy lokakuussa suomeksi Gummeruksen julkaisemana nimellä Kausaalienkeli. Itse aion hankkia tämän kauniskantisen kirjan omaan hyllyyn kahden aikaisemman osan seuraksi ja lukea ne sitten vaikka joululomalla vielä kerran yhteen menoon. Antti Aution uskon selviytyvän suomennostyöstä taas mallikkaasti.

Hannu Rajaniemi: The Causal Angel (Jean le Flambeur #3)
Gollancz, 2014. 336 s.
Kansi: Chris Moore & Sue Michniewicz

Käpälästä lähti, messuilla

Ehdin tänään juoksennella töiden jälkeen Kirjamessuille. Totesin varustautuneeni luokattoman huonosti. Meinasin unohtaa ottaa mukaan juomista (tämä korjaantui kun ratikan lähtöön olikin 10 minuuttia ja kauppa vieressä), takki ei mahtunut narikkaan (joten kannoin sitä hankalasti muovikassissa) ja muutenkin unohdin ottaa mukaan kangaskasseja joita ostoksia olisi ollut mukavampi kantaa. Ja kaiken lisäksi kamera jäi kotiin, joten otin huonoja kuvia kännykällä. Selvisin kuitenkin.

Näin ensinnäkin homma lähti melkoisen lapasesta. Minun ei ollut tarkoitus ostaa juuri mitään, miehelle piti yhtä kirjaa etsiä divariosastolta. No, toisin kävi. Mukaan tarttui tuo yläkuvassa näkynyt kirjapino ja rahaa paloi mutta kerrankos sitä ja minulla on muutenkin kohta synttärit. Ja kaikkiin hankintoihin olen tyytyväinen.

Ensimmäisenä, tosi fiksusti, nappasin mukaani Craig Thompsonin Habibin (Like, 2012) jota myytiin Otavan pisteellä vaivaiseen kympin hintaan. Järkäleen roudaaminen alkoi hieman tuntua, etenkin kun tungin sen takin samaan kassiin, mutta uskon sen kannattaneen.

Kahden maissa eksyin Mika Waltari -lavalle kuuntelemaan Hannu Rajaniemeä, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt kovasti (olen tällä hetkellä viehättynyt näemmä kirjoihin, joista tajuan vain vähän). Mike Pohjola kyseli mukavia ja lavalla juteltiin muun muassa kirjojen suhteesta mestarivaras Arsene Lupiniin ja tarinoista tarinoiden sisällä. Molempien opusten hankinta on ollut listalla jo pitkään, joten pingoin haastattelun jälkeen Gummeruksen pisteelle ja ostin molemmat, kerrankos sitä. Kävin myös vähän fanityttöilemässä, sain omistuksen Fraktaaliruhtinaaseen. Että kiitoksia vain herra kirjailijalle!

Poukkoilin vielä ympäriinsä pitkin messuhallia, kaivelin antikvariaattipuolta (en oikein etsinyt mitään, joten mitään ei juuri löytynytkään) ja lopulta päädyin Ylen lavan eteen kuuntelemaan Hannan ja Katjan haastattelua kirjablogeista ja Rivien välissä -kirjasta. Fiksuja puhuivat, nuo kollegat, ja haastattelusta jäi kiva fiilis.

Viimeisenä ponnistuksena kävin hankkimassa Osuuskummalta (jotka muuten hengailevat Robustoksen pisteellä!) tuoreehkon Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologian. Juuri sain luettua sen edellisen, mainio oli, ja nälkä kasvoi syödessä. 

Ovella vielä ennen lähtöä piipahdin uudelleen Otavan pisteelle, sorruin pienen harkinnan jälkeen hankkimaan haaveilemani Lasse J. Laineen Suomen luonto - tunnistusoppaan (Otava, 2013) ja bongasin viime hetkellä nuorten hyllystä Siri Kolun Pelko ihmisessä -nuortenkirjan (Otava, 2013) josta kiinnostuin Finnconissa. 

Että huhhuh ja kiitoksia. Lauantaina palaan vielä messuhalliin, mutta en kyllä osta mitään. Tai ehkä divariosastolta. Ei, en osta. No, katsotaan. Mukavia messupäiviä kaikille!

Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince (suom. Fraktaaliruhtinas)

Hannu Rajaniemen The Fractal Prince (Gollancz, 2012) oli sen verran kiinnostava tapaus, että se oli luettava välittömästi kahteen kertaan. Opus jatkaa suoraan siitä mihin edeltäjänsä, The Quantum Thief eli Kvanttivaras, jäi.

'Here's how it goes,' he says. 'On the day the Hunter came for me, I was killing ghost cats from the Schrödinger Box.'
All around them the dream vir begins to paint the thief's words with the sunset, sand and sea.

Mestarivaras Jean le Flambeur on selvinnyt vaikeuksista Marsissa ja matkaa nyt Mielen ja Perhonen-aluksen kanssa kohti Maata etsimään kadonnutta gogolia. Tehtävä ei ole millään muotoa yksinkertainen, sillä Maa ei ole enää entisensä eivätkä hommaa helpota lainkaan Jeanin ja Mielen palkkaajan Joséphinen vaatimukset. Lisäksi perässä suhaa vaarallinen The Hunter, jonka kohteena Jean on.

Tawaddud asuu Maan viimeisessä ihmisten asuttamassa kaupungissa, Sirrissä, joka muistuttaa paljon Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemaa. Kaupunkia asuttavat ihmisten kanssa jinnit, henget. Vapauksia ei kaupunkilaisilla juurikaan ole jinn-palvelijoista huolimatta, sillä kaupunkia ympäröi ns. villikoodin tartuttama aavikko. Villikoodin vaikutuksilta ei hengissä selviä ilman erityisiä suojia.

Stories always lie.
This one is a true story, I promise.
What is it about?
It's a love story.
I like love stories.
Good, Tawaddud says and begins.
Once upon a time, there was a girl who loved only monsters.

Luonnollisesti tässä voidaan sitten arvata, että Jeanin ja Tawaddudin tiet kohtaavat ja niin tietysti käykin, mutta Rajaniemen tapaan homma ei ole millään tavalla yksiselitteinen. Tarina kieppuu itsensä ympärillä ja jos ei osaa katsoa oikeaan suuntaan, ei fraktaalista saa mitään selvää. Lisäksi fyysikkotaustainen Rajaniemi heittelee tekstinsä sekaan mieluusti viittauksia niin fysiikan merkkihenkilöihin ja heidän teorioihinsa kuin myös populaarikulttuuriin.

The Fractal Prince on hengästyttävä matka läpi ajan, avaruuden ja tarinoiden ja se jatkaa hienosti Kvanttivarkaan aloittamaa tietä. Edelleen moni kysymys jää vaille vastausta ja voi vain toivoa, että Rajaniemi palaa niihin kolmiosaiseksi ajatellun sarjansa viimeisessä osassa. Tämänkin teoksen luin, kuten alussa mainitsin, heti kahteen kertaan ja vasta toisella kerralla sain (tietääkseni) yhdistettyä tarinan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja pystyin kunnolla arvostamaan kerronnan hienouksia.

Rajaniemen kirjoitustyyli on mainiota ja mukaansatempaavaa. Ymmärrettävämpää tämä olisi ehkä suomeksi (Antti Autio teki ainakin Kvanttivarkaassa mainiota työtä), teknologiaa ja termistöä kun on niin paljon ja kirjan lopussa voisi mielestäni ihan hyvin olla jonkinlainen sanasto. Taustatyö on nimittäin tehty huolella ja sanojen etymologiaa on hauska tutkia. Viittauksia löytyy fysiikan ja populaarikulttuurin lisäksi niin uskontoihin kuin kirjallisuuteenkin ja varmasti moneen muuhunkin suuntaan jos osaa yhdistellä vihjeitä oikein.

Kvanttivarkaan luettuani lupailin varovasti lukevani myös toisen osan, nyt odotan kolmatta kuin kuuta nousevaa. Aamuvirkku yksisarvinen suosittelee tätä kaikille, jotka haluavat tietää miltä tuntuu lukea asioista, joita ei heti osaa edes kuvitella.

Teoksen suomennos, Fraktaaliruhtinas, ilmestyi vastikään Gummerukselta (ja sen kansi on mielestäni hienompi kuin brittiversion).

Hannu Rajaniemi: The Fractal Prince
Gollancz, 2012. 320 s.
Kannen kuva: Chris Moore / Artist Partners

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Kvanttivaras (Gummerus, 2011) eksyi lukupinooni vahingossa, sillä sain työtehtäväksi kirjoittaa siitä arvostelun nuorten tiedeverkkolehti Luovaan. Kvanttivarasta on nyt viime aikoina hehkutettu mediassa, onhan se suomalaisen kirjailijan alunperin englanniksi kirjoitettu teos. Kirjan on suomentanut Antti Autio. Kvanttivaras on kaavaillun trilogian ensimmäinen osa.

Tarina alkaa, kun varas Jean le Flambeur on vankina dilemmavankilassa, josta hänet yllättäen pelastetaan. Pelastava enkeli, nainen nimeltä Mieli, ei kuitenkaan ole hommissa pelkkää hyväntahtoisuuttaan, vaan hänen omalla pomollaan on varkaalle tehtävä, joka pitäisi vastapalveluksena suorittaa. Tästä päästäänkin sitten sekä suorittamaan rikosta että selvittämään varkaan hieman kadoksissa olevaa identiteettiä.

"On minulla nimikin, nuori neito." Ojennan kättäni oksiston takaa. "Jos vain sallitte." Nainen tarttuu empivästi käteeni ja puristaa sitä. Rutistan takaisin niin lujaa kuin kykenen, mutta naisen ilme ei värähdäkään. "Jean le Flambeur palveluksessanne. Tosin minun on myönnettävä, että olitte äskenkin oikeassa", jatkan ja avaan toisen käteni. Jalokivikoristeinen nilkkaketju kiemurtelee kämmenelläni kuin säihkyvä käärme. "Olen todellakin varas."

Pääosin tarina sijoittuu Oubliette-nimiseen liikkuvaan kaupunkiin, joka sijaitsee Marsissa, ja on ilmeisesti Jean le Flambeurin entinen kotikaupunki. Oubliettessa tapaamme myös yhden päähenkilön lisää, Isidore Beautrelet, joka toimii etsivän ammatissa. Isidore oli henkilöistä suosikkini; arkkitehtuuria opiskeleva etsijänplanttu oli perinteisesti fiksu, mutta ihmissuhteissaan hieman tumpelo, suoraan sanoen hurmaava tyyppi. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Perhonen, Mielen luoma avaruusalus jolla on niin ikään oma persoonansa, Herrasmies-niminen tzaddik (jonkinlaisia paikallisia yksityisiä lainvartijoita) ja Pixil, zoku-rotuinen nainen ja Isidoren tyttöystävä.

Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottautuessa kaupungin virrasta ja liittyessään siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaista. Siellä on ovia, jotka näyttäytyvät vain, jos tietää oikean tunnussanan tai on syönyt edellisenä päivänä tiettyä ruokaa tai on rakastunut.

Kyse on siis, luonnollisesti, sci-fi-romaanista ja täytyy myöntää, että minussa asuva pieni nörtti nautti tämän lukemisesta suunnattomasti. On kvanttipisteaseita, arkontteja, robotteja, neutriinoja ja vaikka mitä toisinaan käsittämättömiä tieteellisiä termejä. Kirjan lukemiseen vaaditaan myös suhteelliseen hyvää tai jopa laajempaa yleistietoa tiedeasioissa, sillä paljon puhutaan myös peliteoriasta, eschermaisista kuvioista sun muista. Sci-fiin liittyvät populaarikulttuurin tunteminenkaan ei liene pahitteeksi.

Kiinnostavinta kirjassa olivat varmaankin kaikki jännittävät keksinnöt, joita sen maailmasta löytyi. Esimerkiksi Oubliettessa kaikkia ihmisiä suojaa gevulot, eräänlainen aura. Ihmiset voivat päättää, kuinka paljon jakavat gevulotistaan ollessaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa; sen suojiin voi piiloutua tehden itsensä lähes näkymättömäksi, jakaa vain vähän tietoja ja saada jopa keskustelukumppanin unohtamaan koko käydyn keskustelun. Oubliettessa on myös käytössä yhteismuisti, josta voi hakea erilaista tietoa. Viestejä voidaan lähettää joku gevulotien kautta tai kuptaamalla (tämä oli sitten zokujen tyyli). Esineitä ja myös ruokia ja juomia pystyi tuottamaan valmistimien avulla, joita löytyi vähän joka paikasta. Jännittävä oli myös tässä kaupungissa käytetty elämisjärjestelmä; jokainen saa tietyn aikamäärän, joka näkyy kaikilla olevasta kellosta. Aikaa käytetään maksamiseen; esimerkiksi hämähäkkitaksikyydin voi maksaa tietyllä määrällä sekunteja. Kun henkilön aika on kulunut, siirretään hänen ruumiinsa säilytykseen ja hänen sielunsa, gevulotinsa, siirretään tietyksi aikaa Hiljaisen ruumiiseen. Hiljaiset ovat koneita, jotka tekevät kaupungin toimintaa hyödyttäviä tehtäviä, eli esim. rakentavat, hoitavat puutarhoja tai sotivat. Palvelusajan päätyttyä päästään taas omaan kehoon asumaan.

Kvanttivaras oli aikamoista tulitusta alusta loppuun. Tällainen herrasmiesvaras-asetelma on mielestäni aina kiehtova, ja siksi kirja osittain varmaan pitikin otteessaan. Toisaalta välillä tarina oli jopa naurettava, kun väliin oli ympätty turhankin paljon eroottisia kohtauksia ja kummallisia repliikkejä. Normaalien lukujen väliin oli myös ympätty Välinäytöksiä, katsauksia menneeseen, joista suurimman osan tarkoitusta kirjan juonen kannalta en oikeastaan ymmärtänyt. Myös informaatiovirta ja kuvailun määrä tuottivat toisinaan lievää infoähkyä.

Kvanttivaras oli reippaasta 400 sivustaan huolimatta varsin nopealukuinen ja kahlasinkin sen läpi parissa päivässä. En nyt listaisi tätä minnekään suosikkikirjojeni joukkoon, mutta luonnehtisin lukukokemusta huvittavaksi. Tarkoittaen siis enemmän englanninkielistä lausahdusta it amused me. Ei huono veto ensimmäiseksi sci-fi-tekeleeksi ja lopussa heitetyt pari koukkua saavat minut varmaan lukemaan seuraavatkin osat kun ne julkaistaan.

***

Tästä höpöttelystä käytän viralliseen arvioon varmaan sitten vain osan. Sitä en kuitenkaan jaksaa enää tänään viilata, vaan nyt menen kököttämään olohuoneen nurkkaan lajittelemaan kirjoja ja järjestelemään niitä hyllyyn kun kaikki rakkaat kirjani (tai ainakin ne, jotka pääsevät hyllyyn) muuttivat tänään uuteen kotiinsa!

Onnistuin myös vihdoin aloittamaan kohkatun yrttiprojektini. Basilika on jo lähtenyt itämään, samoin ruohosipuli. Rosmariini selvästi ujostelee vielä.

Huomenna, jos vain ehdin lähtöä Tampereelle, riipustelen seuraavan osan tuohon 30 days of books-haasteeseen. Ihanaista viikonloppua kaikille teille!