Lavalta: Cthulhun kutsu (Tikkurilan teatteri)

Kuva: Leena Tiuri

Kiireinen viikonloppu reissussa takana ja kotiin olisi voinut jo mennä, mutta universumi oli ilmeisesti päättänyt että minun on nähtävä Tikkurilan Teatterin näytelmä Cthulhun kutsu. Olin siis viime vuoden puolella jo kahdesti varannut esitykseen liput, unohtanut lunastaa ne, sitten esitykset olivat loppuunmyytyjä ja lopulta kuin ihmeen kaupalla minulle kilahti viesti että sunnuntaille olisi liput varattuna. Eihän siitä voinut kieltäytyä. Kahvia siis naamariin ja portaita ylös pieneen Vernissan huoneteatteriin.

Tarina alkaa, kun toimittaja Frances Thurston alkaa tutkia setänsä professori George Angellin vähintäänkin epäilyttävään kuolemaan liittyviä seikkoja. Setänsä arkistolaatikoista Frances löytää lukuisia muistiinpanoja ja kirjoituksia, jotka johdattavat Francesin yhä vain syvemmälle kammottavan mysteerin saloihin. Johtolangat vievät häntä ympäri maailmaa jahtaamaan niin eläviä kuin kuolleita eikä ole lainkaan varmaa kestääkö Francesin mielenterveys mysteerin selvittämistä.

Esitys perustuu H.P. Lovecraftin samannimiseen novelliin ja on ohjaaja Aarne Lindenin itsensä dramatisoima. Alkuteksti ei ole minulle tuttu, totta puhuen käytännössä ainoa kosketukseni Cthulhu Mythokseen on vuonna 2013 samaisessa teatteritilassa nähty esitys Charles Dexter Wardin tapaus eikä seurana ollut siippakaan ole kovin sivistyneempi tällä saralla. Tietämättömyys ei kuitenkaan haitannut esityksen seuraamista lainkaan. Todettakoon silti myös, että asiasta enemmän tietäviltä kuului myös kiittäviä kommentteja eli ilmeisesti toteutus on siinäkin mielessä onnistunut.

Kyseessä on siis kosminen kauhunäytelmä, mutta ilahduttavasti kauhua ei haeta tälläkään kertaa säikyttelystä vaan ihmismielen syövereistä ja meren alta nousevista kauhukuvista. Paljon pelottavuuksista tapahtuu katsojan mielessä valo- ja ääniefektien luotsaamana. Meikäläiselle tällainen on juuri sopivaa ja muutamaa säpsähdystä lukuunottamatta selvisin esityksen kiltisti paikallani istuen.

Tässä kohtauksessa meikäläisellä sukat vähän tutisivat. Kuva: Leena Tiuri

Viisihenkinen näyttelijäkaarti selviää rooleistaan oivasti. Francesia esittävä Riina Nieminen on vakuuttava mielenterveydeltään järkkyvänä mutta päättäväisenä naisena ja hänellä on tarvittaessa myös tavattoman uskottava hullun maaninen katse. Jukka Hurjanen on ihastuttavan hillitty professori Angellina ja Linus Tuomenvirta esittää mainiosti muun muassa hurjia unia näkevää taiteilijaa. Marko Löllö on oivasti roolitettu muun muassa kultteja tutkivaksi poliisiksi ja Joona Tuoriniemi saa enemmän lava-aikaa näytelmän loppupuolella esittäessään tuntemattomille vesille joutunutta merimiestä. Kaiken kaikkiaan näyttelijät esittävät useampia rooleja jokainen. Kiitosta ansaitsevat samalla myös hienot puvustus ja lavastus. Pienessä huoneteatterissa massiivisille lavaste-elementeille ei ole sijaa, mutta tilaa on käytetty hyvin hyödyksi ja pienillä jutuilla on saatu 1900-luvun alkupuoli tuotua lavalle.

Hieman yli tunnin pituinen esitys ei vanu turhan pitkäksi ja pitää tarinan hyvin kasassa. Itse huomasin yllätyksekseni kaipaavani jopa piinaavaampaa jännitystä esitykseen, mutta toisaalta oli mukavaa ettei tarvinnut pitää silmiä kiinni. Voisin ottaa nyt tämän vuoden tavoitteeksi lukea Lovecraftilta edes jotain, jotta osaisin mahdollisella seuraavalla kerralla fiilistellä vielä enemmän.

Esityksiä on vielä helmikuussa, mutta ne ovat kaikki loppuunmyytyjä. Lipputilanteen mahdollisista muutoksista tullee ilmoituksia tapahtuman facebook-eventiin.

Jos näytelmän taustaprosessi kiinnostaa, kannattaa lukea esimerkiksi Nörttitytöt-blogissa julkaistu Lindenin haastettelu ja samaan syssyyn sitä seuraava arvio esityksestä.

Lavalta: Charles Dexter Wardin tapaus (Tikkurilan teatteri)

Kuva: Leena Tiuri / Tikkurilan teatteri

Tikkurilan teatterissa on pyörinyt huhtikuun alusta asti Charles Dexter Wardin tapaus, joka perustuu samannimiseen H.P. Lovecraftin romaaniin. Lovecraft on minulle tuttu ainoastaan nimeltä, vaikka useamman henkilön toimesta hänen tarinoitaan onkin minulle kehuttu. Ajattelin kuitenkin, että on tästä esityksestä pakko saada jotain irti vaikkei Cthulhusta muuta tietäisikään kuin Iä! Iä!n ja lonkerot.

Lyhykäisyydessään näytelmä kertoo nuoresta miehestä, Charles Wardista, ja tarinaa kertoo hänen perhelääkärinsä Marius Willett. Charles on varsin utelias, joskin ehkä hieman sairaalloinen nuorukainen, joka on kiinnostunut muinaistutkimuksesta ja alkaa selvittää sukujuuriaan. Arkistoja kaivellessaan hän törmää Joseph Curweniin, jonka vaikutus suvun historiaan on haluttu häivyttää ennakkoluulojen vuoksi. Ennakkoluuloissa vaikuttaa kuitenkin olevan yllättävän paljon perää ja vähitellen Charles sotkeutuu yhä pahemmin tutkimaan Curwenin salakirjoituksella tehtyjä muistiinpanoja ja kokeilemaan mystisiä rituaaleja. Willett yrittää pysytellä sivustakatsojana, mutta joutuu lopulta myös itse osaksi tapahtumaketjua ja sen synkkää päätöstä.

Paljastan tässä vaiheessa, että tunnen molemmat lavalla olevat näyttelijät eli Charlesia esittävän Risto Uusikosken ja Willettiä näyttelevän Aki Järvi-Eskolan. Tästä huolimatta (ja koska minulla ei ole tapana vääristellä arvioitani) näytelmään oli helppo uppoutua; lavalla eivät suinkaan olleet minulle tutut ihmiset vaan olin siirtynyt 1800-luvun Providenceen.

Koska kyseessä on psykologinen kauhunäytelmä olin hieman jännittynyt, olen nimittäin melkoisen säikky ja päädyin kaiken lisäksi istumaan eturiviin. Näytelmässä ei kuitenkaan ilokseni käytetty säikyttelyä, vaan kammottavuus hiipi esiin Charlesin hitaasta vajoamisesta hulluuteen ja taitavasta valojen ja äänien käytöstä.

Esityksen dramatisoinnin on tehnyt Sami Keski-Vähälä ja sen on ohjannut Aarne Lindén. Mielestäni esityksessä oli keksitty hienoja tehostekikkoja ja esimerkiksi piirtoheittimiä ja diaprojektoria hyödynnettiin varsin kekseliäästi. Ulkonäytelmällisistä seikoista on mainittava, että vaikka tila oli tupaten täynnä katsojia ei siitä silti tullut tunkkainen tai tukahduttavan kuuma.

Kestoa esityksellä oli 1 h 15 min ja se olikin tälle varsin mainio pituus. Koska kyseessä on pääosin puheesta koostuva näytelmä, alkaisi pitempi esitys lähes väistämättä alkaa puuduttaa. Tämänpituisen pätkän myös jaksaa istua mainiosti ilman väliaikaa, joten esityksen illuusio säilyi rikkumattomana.

Charles Dexter Wardin tapaus toimi minulle kiinnostavana ensikosketuksena Lovecraftin maailmaan ja viihdyin esityksessä varsin mainiosti (vaikka vähän pelottikin). Oikein imponeeraavaa, kiitos!

Viimeiset esitykset ensi viikonloppuna 26.-27.4. Vernissan yläsalissa ja ne ovat tällä hetkellä loppuunvarattuja. Esityksen on kuitenkin lupailtu jatkuvan syksyn ohjelmistossa, joten olkaapa silmät auki jos tämä kiinnostaa.

Otan myös mielelläni suosituksia vastaan että mistä (ei ihan hirveän jännästä) Lovecraftin tarinakokoelmasta tai vastaavasta kannattaisi aloittaa.