Massimiano Bucchi: Newtonin kana

Ei Newtonin vaan miehen valmistama kana.

Ruoka, tiede ja niiden yhdistyminen molekyyligastronomiassa ovat itselleni läheisiä aiheita, olihan gradunikin perusidea siellä. Näin ollen syksyllä suomeksi julkaistu Massimiano Bucchin Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014) tuli pyydettyä ihan arvostelukappaleena luettavaksi.

Bucchi kertoo teoksessaan ruoanlaiton noususta tieteen pariin valottaen sitä historiallisesta näkökulmasta. Newtonin kanassa viljellään kiinnostavia ja hauskoja anekdootteja kuuluisista luonnontieteilijöistä ja heidän tavalla tai toisella ruokaa koskevista tutkimuksistaan sekä pyrkimyksestä saada gastronomia luonnontieteeksi esimerkiksi fysiikan ja kemian rinnalle.

Kana nousee esiin muuten muissakin kuin Newtonista kertovissa anekdooteissa, muun muassa Baconilla oli oma kanansa. Ruoka-aineet tuntuvat myös liikkuvan tiedepiireissä tiiviisti mukana niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta tuttujen aineiden avulla on helppo tuoda tiede lähelle suurta yleisöä, toisaalta kollegoiden halveksuttuja tutkimuksia verrataan keittiössä puuhasteluun.

Leppoisaan lukemiseen Newtonin kana on kuitenkin hieman raskas. Lähdeviittaukset on jätetty tekstin sisään, joten sulkumerkkien seassa luoviminen hidastaa lukemista ja tuo kaiken lisäksi mieleen sen jo taakse jätetyn gradun. Lisäksi usein turvaudutaan pitkiin lainauksiin, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta muuttivat lukemisen luonnetta. Muutoin teksti on kyllä varsin sujuvaa vaikkei mitenkään kovin leikilliseksi missään vaiheessa ryhdy. Rakenteellisesti kirja on joka tapauksessa hauska, se on nimittäin jaettu lukuihin alkupaloista digestiiviin.

Erityisesti pidin lopun molekyyligastronomia-osuudesta, jossa kerrotaan varsin kattavasti tästä nuoresta tieteenalasta ja jätetään hienosteleva molekyylikokkaus nestemäisine salaatteineen sun muineen täysin huomiotta. Mieleen jäivät myös kiistat kaakaon terveyshaitoista, Pasteurin tutkimukset mikro-organismeista ja Robert Hooken tieteelliset kokeet Caffé Garrawayssa.

Newtonin kana oli alkukankeuden jälkeen varsin mielenkiintoista lukemista. Teksti pysyy ymmärrettävällä tasolla, mutta toisaalta lisälähteitä halajavalle on tarjolla kattava luettelo artikkeleita ja kirjoja, joihin tutustua. Ruoan ja tieteen ystävälle tämä ei ole lainkaan hassumpi valittava luettavaksi, eli suosittelen tätä kyllä jos aihe nappaa vähänkään.

Kiitokset Gaudeamukselle arvostelukappaleesta.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana - tiede keittiössä (Il pollo di Newton. La scienza in cucina, 2013)
Gaudeamus, 2014. 216 s.
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Kansi: Heikki Rönkkö

Ilkka Hanski, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta

Elävä fossiili tässä moi.

Ilkka Hanskin, Ilkka Niiniluodon ja Ilari Hetemäen toimittama Kaikki evoluutiosta (Gaudeamus, 2009) tarttui kirjastosta vaihteeksi mukaan satunnaisotannalla. Teos on julkaistu vuonna 2009 evoluutio-teemaisten Tieteen päivien yhteydessä ja siinä on koottu yhteen kymmenien kirjoittajien tekstejä. Biologinen evoluutio on kirjassa vain yhdessä osassa, sillä käsittelyyn päätyvät myös Ihminen ja kulttuurin evoluutio sekä Tulevaisuus.

Aivoja verrataan liian usein tietokoneeseen, jossa johdot ja piirit pysyvät samanlaisina ja vain ohjelmistot muuttuvat. Auvotietokoneessa muokkautuu kuitenkin myös kovalevyn rauta. Ihminen voi muuttaa aivojensa piirejä toimimalla, aistimalla ja ajattelemalla. (Riitta Hari: Muuttuuko mieli, muovautuvatko aivot?)

Kirjan ensimmäinen osio, Evoluutio luonnossa, jaksoi kiinnostaa ja ilahduttaa eniten, sillä töissä opetan tällä hetkellä lukion biologian ensimmäistä kurssia jossa asiaa käsitellään. Muiden tekstien kohdalla huomasin sitten hieman väsyväni, sillä tekstin kiitettävästä helppotajuisuudesta esimerkiksi oikeuden evoluutio tai globalisaatio ei jaksanut kiinnostaa niin paljon. Harmi. Tapahtui sitä innostumista silti niissä muissakin osissa. Esimerkiksi kielen evoluutio oli kiinnostavaa, samoin aivojen muotoutuminen teknologian kehittyessä.

Luonnonvalinta etsii tehokkaita ratkaisuja eliöiden kohtaamiin ongelmiin, eikä älykkyys suinkaan ole aina paras ratkaisu, aivotoiminta kun kuluttaa runsaasti energiaa. Niinpä älykkyyttä, kuten muitakin ominaisuuksia, puretaan tarpeen tullen pois: tiaisten hippokampuksen on osoitettu pienenevän aina pesinnän alkaessa, kun talvisia ruokakätköjä ei enää tarvitse muistaa. (Hanna Kokko: Mitä jokaisen tulisi tietää evoluutiosta?)

Kirjoittajia täytyy joka tapauksessa kiitellä siitä, että vaikka tekstissä pomppii HOX-geenejä ja muita jännittävyyksiä, on juttu silti mielestäni luettavaa. Toki katselen kirjaa humanistiluonnontieteilijän lasien läpi, mutta sanottakoon nyt vaikka niin että voisi siinä tieteen popularisoinnissa onnistua paljon huonomminkin.

Tulevaisuudessa talouden perustana voivat olla ajattelu ja haaveilu. Myös silloin on kuitenkin pidettävä huolta siitä, että talouden mekanismit eivät tuota eriarvoisuutta, aiheuta konflikteja tai latista elämää. (Juha Sihvola: Tulevaisuuden evoluutio)

Kaikki evoluutiosta on joka tapauksessa laadukas tietoteos, jonka kieli tuntui ymmärrettävältä ja asia relevantilta. Evoluutiota käsitellään monipuolisesti eri näkökannoilta ja täten houkuttaa lukijoiksi ehkä muitakin kuin tietojaan päivitteleviä luonnontieteilijöitä. Jos haluaa kuitenkin päivittää tietoaan evoluutioteoriasta, suosittelen lämpimästi tutustumaan ainakin kirjan ensimmäiseen osioon.

Ja oppi tässä uuttakin. Tai ehkä asia on jossain vaiheessa opintoja tullut ilmi, mutta nyt vasta tajusin että kaikki nisäkkäät ihmistä lukuunottamatta voivat hengittää niellessään. Aikamoista.

Ilkka Hansi, Ilkka Niiniluoto ja Ilari Hetemäki (toim.): Kaikki evoluutiosta
Gaudeamus, 2009. 259 s.
Kansi: Jukka Aalto / Armadillo Graphics

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa

En löytänyt kouluun liittyviä kuvia, joten tässä teille kilejä.

Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun yhdessä kynäilemä Apina pulpetissa - Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus, 2013) osui silmään jo viime vuonna katalogeja selaillessani. Kaksi "tutkijasetää" (käytän tässä setä-ilmaisua, koska myös Hoikkala ja Paju sitä itsestään käyttävät) päättivät sukeltaa toden teolla yläkouluikäisten pariin ja viettivät lähes kokonaisen lukuvuoden eteläsuomalaisen ysiluokan kanssa. Härkälän 9C-luokan arki tuli tutkijoille tutuksi ja tuloksena oli muun muassa Pajun väitöskirjan lisäksi tämä varsin populaaristi kirjoitettu tietoteos koulumaailmasta.

Luokassa tehdyn työn määrä oli vakio, sitä tehtiin paljon, mutta tehdyn työn jakautuminen koulun pedagogiikan ja nuorten kasvun identiteettityön välillä vaihteli ja eri oppilailla ne painottuivat eri tavoin. Nämä eivät toki ole joko/tai-vaihtoehdot, sillä samaan aikaan voi laittaa hiuksia ja kuunella opetusta, kuten monet kerrat havainnoimme. 

Lempinimet Lintsari (Hoikkala) ja Hikari sekä Angst B (Paju) ansainneet tutkijat seikkailivat oppilaiden kanssa oppitunneilla, kävivät kokeissa, lauloivat Lucia-juhlassa ja kävivät toisinaan ruokatunnilla syömässä kepsua eli kebabia. Samalla tutkijat kirjoittavat havaintojaan ylös, kuvaavat ja haastattelevat oppilaita, opettajia ja vanhempia. Vähitellen muodostuu kuva luokasta, jossa sosiaaliset prosessit ajavat kovaa ohi koulun virallisesta sisällöstä.

Mikä toki on siinä iässä ihan luonnollista ja sen toteavat myös Hoikkala ja Paju. Toki koulussa myös opiskellaan, mutta suurimmalle osalle tärkeintä on se, mihin ryhmään luetaan kuuluvaksi ja mitä muut ajattelevat. Kouluun tullaan tapaamaan kavereita. Hoikkala ja Paju ovatkin kiinnittäneet erityistä huomiota ryhmiin, kuka hengaa kenenkin kanssa ja miksi ja miten luokka tuntuu jopa hieman kliseisesti jakautuvan "hikkeihin" ja "koviksiin".

Populaarista lähestymistavasta ja varsin lyhyestä pituudesta huolimatta kirjan lukemiseen kuluu aikaa. Asioiden sisäistämisessä kestää, puhekieliset pätkät katkovat tekstin rytmiä. Ei sillä että se haittaisi. Informaatiota kirjassa on paljon ja ainakin näin opettajan ammatissa toimivalle sisällöllä on paljon sanottavaa. Oli esimerkiksi ihan hyvä muistuttaa itseään jälleen kerran siitä, että vaikka kuinka toivoisin oppilaiden pitävän minun aineistani, tapahtuu siellä koulussa niin paljon muutakin. Ja se on ihan hyvä, että tapahtuu.

Toisaalta tapahtuu myös ikäviä. Hoikkala ja Paju nostavat esiin myös kiusaamisen, syrjimisen, toisen maahantallomisen. Ryhmissä toimiminen ei ole pelkästään positiivista, sillä käytännössä aina joku jää ryhmän ulkopuolelle vasten tahtoaan. Eikä sitä ole välttämättä aina helppo esimerkiksi opettajan havaita, sillä pienin elein, ilmein ja viattomalta kuulostavien sanojen takana voi piillä vaikka mitä.

Toisin kuin opettajapersoonaa painottavassa ajattelussa olettaan, koululuokka ei ole vakio. Päivä ja viikko eivät ole vakioita, oppilaiden ja opettajien mielentilat eivät ole vakioita eivätkä pedagogisten kehien sykkeet ole vakiot. Opettajan persoonallisuuden lisäksi on pitkä lista asioita, jotka vaikuttavat työrauhaan. Samaa virhepäätelmien listaa voidaan jatkaa: opettaja edustaa vain itseään. Hän on pedagoginen persoona, ammatin ja roolin ottanut hahmo, sukupuoleton, iätön, väsymätön tasainen pedagoginen kone, minkä tahansa aineen opettaja.

Pseudonyymein suojattu Härkälän koulun 9C vaikuttaa tekstin perusteella melkoisen tavalliselta ysiluokalta. Toki puuhakkaalta ja puheliaalta sellaiselta, mutta kuitenkin. Tutkijasedät tuntuvat sulautuvan tutkimuskohteidensa päivittäiseen rytmiin melko sulavasti. Alussa varmaan takapenkissä istuvat miehet tuntuivat kummilta, mutta Angst B:n päiväkirjaotteiden perusteella luokka tuntui pääosin toimivan melkoisen normaalisti.

Ja toisaalta kirja herättää myös helpotuksen tunteen, että onneksi ei koskaan enää ikinä tarvitse itse olla yläkouluikäinen. Toki oppilaiden kanssa (toivottavasti) saa olla tekemisissä monia vuosia työn puolesta, mutta itse en ainakaan enää jaksaisi sitä emotionaalista ryöpytystä. Onneksi aika kultaa muistot, ainakin jossain määrin, ja yläkoulun muistot ovat mössöytyneet epämääräiseksi osioksi elämänhistoriaa.

Apina pulpetissa on oiva katsaus yläkoulun maailmaan, vaikka tietyllä tavalla se on jo hieman vanhentunut. Nuorten maailmassa pari vuotta on iso harppaus ja facebook on vuodesta 2010 vaihtunut jo whatsuppiin sun muihin. Joka tapauksessa äärimmäisen suositeltava kirja yläkouluelämästä kiinnostuneille tai niille, jotka siitä ajattelevat tietävänsä paljon.

Suketus siteeraa omassa tekstissään oivaa "ihanneopettaja-kohtaa" ja suosittelee kirjaa niin opettajille kuin koulumaailmaa muuten kommentoivillekin.

Tommi Hoikkala & Petri Paju: Apina pulpetissa - ysiluokan yhteisöllisyys
Gaudeamus, 2013. 246 s.
Kansi: Satu Kontinen