Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian vuonna 2019 saa...?

Kolmas vuosihan on jo perinne, eikö vain? Perinteikkäästi siis klikkailin itselleni kirjastosta varaukseen kaikki Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian -ehdokaskirjat ja yritin lukea ne ennen palkinnon virallista julkistusta. Verbistä voinee päätellä, että en aivan ehtinyt maaliviivalle tuulettamaan, mutta jokaista ehdin ainakin aloittaa.

Tämän vuoden raati on valinnut luettavaksi kiinnostavan kuusikon. Tunnelmoin tässä kirjoja lyhyesti siinä järjestyksessä, jossa ne ovat esiraadin perusteluissa esitelty.

***

Tomi Kontio & Elina Warsta: Koira nimeltä Kissa tapaa kissan (Teos)

Koira nimeltä Kissa ja puliukko Näätä kohtaavat kesäisenä päivänä satamassa kissan, jonka kanssa he tekevät lempeästi tuttavuutta. Kontion ja Warstan kuvakirjassa ystävyys on valttia ja painoarvoa ei anneta sille, mistä toiset ovat tulossa tai keitä he ovat.  Warstan pastellisävyinen kuvitus on ilmeikästä ja nähtävissä on paljon erinäköisiä ihmisiä, mikä on aina kiva asia.

Minimesenaatti myös kuunteli kirjan tyytyväisen oloisena iltasaduksi, siitä iso plussa.

Koira nimeltä Kissa tapaa kissan julkistettiin maanantaina lukijaäänestyksen voittajaksi.

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko (Tammi)

Laakson kirjoittama ja Rojolan kirjoittama teos on suunnattu noin yläkouluikäisille nimensä mukaisesti avuksi klassikkoteosten taltutuksen avuksi. Kirja lähestyy kotimaisen kirjallisuuden klassikoita rennolla, mutta kattavalla otteella. Itselleni "nuorten kielellä" kirjoitetut teokset ovat usein vähän haastavia ja tämänkin kanssa meinasin aluksi tuskastua, mutta löysinpä sitten kuitenkin itseni hihittelemästä kirjan jutuille. Kirja on minulla vielä kesken, mutta aion ehdottomasti lukea sen vielä loppuun. Tuleepahan freesattua oma klassikkotietämys samalla!

Erityismaininta siitä, että "aina mainittavien" Waltareiden, Lönnrotien ja Linnojen kaveriksi on otettu muun muassa Edith Södergrania ja Aino Kallasta.

Kaija Pannula & Netta Lehtola: Kettujuttuja - Kolme hännäkästä tarinaa (WSOY)

Tähän leppoisan ja kauniin oloiseen satukirjaan olisin kaivannut sisältövaroituksen, sillä kolmas kettutarina nosti palan kurkkuun. Onneksi kaksivuotias ei huomannut mitään, vaan osoitteli tyytyväisenä kuvien kettuja ja kukkia äidin nieleskellessä menemään. Pannulan tekstiä oli joka tapauksessa mukavaa lukea ja Lehtolan kuvitusjälki on kaunista.

Kolmessa tarinassa käsitellään muun muassa yksinoloa, ystävyyttä, hetkeen tarttumista ja elämän ohikiitävyyttä. Tärkeitä juttuja kaikkinensa, mutta kirja sai minut ennen kaikkea ajattelemaan sitä että nyt on alettava vähitellen esilukemaan lapselle valikoituja kirjoja, että ehtii varautua mahdollisiin yllätyksiin ja niiden mahdollisesti herättämiin keskusteluihin.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika (WSOY)

Mikaman teos oli jo omalla lukulistallani, joten siihen tuli tämän myötä onneksi viimein tartuttua. Vauhdikas steampunk-henkinen seikkailutarina on minulla vielä kesken, mutta olen jo nyt heikkona taikureihin, aikakausien sekoitteluun ja teoksen monitahoisiin hahmoihin ihmissuhteineen. Voisinpa nimittää teosta jopa lukusukkulaksi, sen verran ripeästi sen sivut ovat käsissä kääntyneet!

Lena Frölander-Ulf: Nelson Tigertass / Nelson Tiikeritassu (Förlaget / Teos, suomentanut Jaana Nikula)

Ihastuttava seikkailusatu! Nelson Tiikeritassu tuntui siltä, että sitä olisi mukava lukea ääneen ja toisaalta, että sitä uskaltaisi lukea myös itse. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti sitä, mikä toimintaamme vaikuttaa. Milloin on hyvä luottaa toisiin, milloin voisi olla sijaa terveelle epäluulolle? Teoksessa on sopivasti jännittävyyksiä, huumoria ja vauhtia minun makuuni. Lisäksi Jaana Nikulan suomennos on miellyttävä lukea.

Tämän kirjan ajattelin hankkia omaan hyllyyn.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli (WSOY)

Totean heti, että Auringon pimeä puoli oli minulle nautinnollinen lukukokemus. Rasi-Koskinen kirjoittaa kauniisti ja jotenkin kevyesti, vaikka kirjassa mennäänkin melkoisen synkissä tunnelmissa. Itse huomasin peilaavani teosta useasti moniin viimevuosina lukemiini nuorten aikuisten spefikirjoihin, sillä monet elementeistä tuntuivat tutuilta. Se ei kuitenkaan haittaa laisinkaan. Rasi-Koskisen rakentama juonikudelma on nimittäin sen verran päätähuimaava, että tutut maamerkit toimivat hyvinä tarttumakohtina vauhdin kiihtyessä. Mainio teos.

***

Jos minä saisin valita voittajan, antaisin palkinnon Lena Frölander-Ulfin Nelson Tiikeritassulle. Perusteluni voitte lukea yltä. Minun ei onneksi tarvitse sitä kuitenkaan oikeasti valita, vaan sen tekee muusikko Olavi Uusivirta myöhemmin tänään. Kisakatsomot siis pystyyn ja tsemppiä kaikille ehdokkaille!

Pikaista spekulointia Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnosta

Kuva: Kirjasäätiö

Finlandia-kiinnostukseni on vähitellen siirtynyt kaunokirjallisuuden palkinnosta erityisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaisiin. Viime vuonna luin kaikki ehdokkaat ennen palkinnon julkistusta ja tein voittajasta oman veikkaukseni. Tänä vuonna oli tarkoitus toteuttaa sama tempaus, mutta erinäisten seikkojen vuoksi luku-urakka jäi hieman kesken. Aion silti näillä vaillinaisillakin tiedoilla tehdä omat spekulointini.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian esiraati valitsi tänä vuonna ehdokkaiksi kuusi teosta ja Riku Rantala pääsee valitsemaan virallisen voittajan. Ehdokkaina on kaksi lasten kuvakirjaa, yksi lasten tietokirja ja kolme nuortenromaania. Raadin perustelut valinnoille voi kurkata täältä, seuraavassa omia mietteitäni teoksista aakkosjärjestyksessä.

***

Anttonen, Taru & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into)

Minua on ilahduttanut ajatuksena kovasti tosisatukirjojen ilmestyminen ja olen hankkinut meille kotiin sekä "sen alkuperäisen" Iltasatuja kapinallisille tytöille että tämän kotimaisen vastineen Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). En ehtinyt vielä lukea kirjaa kokonaisuudessaan, mutta olen lukenut sen tarinoita minimesenaatille. Sadut ovat hyvin kirjoitettuja ja mukavan kompakteja kahden sivun mitassaan. Useiden eri kuvittajien kuvitukset ovat näyttäviä ja kauniita. Kirjan kautta pääsee tutustumaan monenlaisiin rohkeiisin naisiin, moniin sellaisiinkin joista ei välttämättä ole aiemmin tiennyt. Minua kuitenkin häiritsee tässä kirjassa jokin, mutta en ole aivan saanut ajatuksesta vielä kiinni.

Enoranta, Siiri: Tuhatkuolevan kirous (WSOY)

Olen Tuhatkuolevan kirouksen kanssa vasta puolivälissä, mutta olen nauttinut sen lukemisesta kovasti. Enorannan tekstiä on miellyttävää lukea ja hänen rakentamansa maailma on kiinnostava. Raati toteaa perusteluissaan, että kirja on eheä ja varma lukuelämys ja se pitää varmasti paikkansa loppuun asti. Uskon, että laadukas, maagisia elementtejä sisältävä teos onnistuu säilyttämään lumonsa myös kirjan toisen puolikkaan ajan.

Hai, Magdalena: Kolmas sisar. Royamen aikakirjat 1 (Otava)

Odotin Kolmannen sisaren ilmestymistä kovasti, sillä rakastin Hain kirjoittamaa Gigi ja Henry -sarjaa. En joutunut onneksi pettymään, sillä teos on loistava. Pohdiskelin pitkään, mitä teoksen mangahenkisyydellä tarkoitetaan, mutta lukemisen jälkeen asia on selvä. Hain luomassa maailmassa tapahtuu ihmeellisiä ja kokoluokaltaan megalomaanisia asioita, jotka voisi hyvin kuvitella manga-sarjakuviin, mutta joihin en juuri muista törmänneeni tämänkaltaisina fantasiakirjallisuudessa. Kirjan henkilöt ovat monipuolisia, teoksessa käsitellään ihastuttavan luontevasti erilaisia rakkauden muotoja ja sen juoni ehti yllättää useaan otteeseen. Vaikka kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, on kirja kuitenkin oma kokonaisuutensa.

Hurme, Maija & Anssi: Skuggorna / Varjostajat (Schildts & Söderströms / S & S)

Maija Hurme on kirjoittanut ja kuvittanut Anssi Hurmeen tarinan pohjalta kauniin sadun kaipauksesta ja surun kanssa elämisestä. Lapsen elämään ilmestyvät varjostajat vaikuttavat ensin hieman pelottavilta, mutta paljastuvat vähitellen lempeiksi vaikkakin kovin tilaavieviksi. Tarina on hyvin rajattu ja kuvitus on onnistunut. Ilahduin myös siitä, että päähenkilölapsen sukupuolta ei ole määritelty, hän on yksinkertaisesti lapsi.

Mattila, Riina: Järistyksiä (WSOY)

Järistyksiä on kauniisti kirjoitettu tarina ensirakkaudesta ja rohkeudesta olla oma itsensä ulkopuolelta tulevien odotusten vastaisesti. Nuoren rakkauden ja ystävyyden kuvaus on käsinkosketeltavan tunnemyrskyistä, päähenkilön perheolosuhteet saavat minut surulliseksi. Loppu ei ole liian lässy. Rohkeuden löytäminen omana itsenään olemiseen on hyvä aihe tässä ja kaikissa muissakin ajoissa.

Vuori, Sanna Sofia ja Bondestam, Linda: Ägget / Muna (Förlaget / Teos)

Muna on huiman sympaattinen kuvakirja. Tarina pihalle yllättäen ilmestyvästä munasta ja lapsikatraan etsintäretkestä sen alkuperän selvittämiseksi on mainio eikä kirja paljasta kaikkia salaisuuksiaan yhdellä lukukerralla. Se on hilpeä etsivätarina ja samalla ilahduttava kertomus erilaisista perheistä, mutta ei yritä opettaa osoittelevasti vaan jättää seikat lukijan huomattaviksi.

***

Erinomainen kuusikko siis kyseessä! Itse antaisin palkinnon kuitenkin Hain Kolmannelle sisarelle. Se on lajissaan laadukas teos, jonka hahmot ovat monipuolisia, tarina ja maailma huolella rakennettuja ja omalaatuisuutensa vuoksi se toi aivan erityistä lukuiloa myös tällaiselle spekulatiivisen fiktion kenttään kuuluvien kirjojen suurkuluttajalle. Se ei tosin ole se helpoin luettava, sillä tarina on monisäikeinen, mutta hyvän tarinan parissa toisaalta keskittyy mielellään.
'
Odotan kiinnostuksella aivan pian julkistettavaa Riku Rantalan valintaa, onnea kaikille ehdokkaille!

Välipäivien erikoinen eli vuoden bloggaamatta jääneet

Kuvassa Pekka ja Teija Isorättyän teoksen Nature Morte heittämä varjo Kiasman seinällä.

Ärsyttää, ärsyttää ihan hirveästi että tämän vuoden bloginpito on ollut retuperäistä ja sekavaa. Todella monta hienoa kirjaa on jäänyt kunnolla ruotimatta. Toki niistä voisi vielä kirjoittaa omat postauksensa, mutta koska muistikapasiteettini on rajallinen, olisivat tekstit paljolti torsoja ja sisältäisivät lähinnä muminaa siitä että kirja oli hieno mutten muista siitä juuri mitään. Tähän postaukseen on nyt kerätty tänä vuonna luettuja teoksia, joita en saanut kivasti niputettua minkään teeman alle. Luvassa muistinvaraisia pika-arvioita, kirjat on esitelty lukujärjestyksessä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016. 215 s.

Helmikuussa luettu viime vuoden Finlandia-voittaja oli minulle surullinen kirja surullisesta miehestä. Harmaaseen helmikuuhun se sopi tunnelmaltaan hyvin. Lukemisen jälkeen yritin päästä aamulla ennen töitä katsomaan Tuomiokirkkoa, mutta aikaa oli liian vähän ja korkeat talot tiellä. Sääli. Tuulinen Helsinki oli tässä teoksessa minulle läheisin, se tuntui kauniilta ja tutulta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ehti julistaa tämän yhdeksi vuoden hienoimmista jo julkaisuvuoden helmikuussa.

James Frey ja Nils Johnson-Stelton: Endgame - Pelin säännöt (Rules of the Game)
WSOY, 2016. 355 s.

Endgame-trilogia tuli luettua päätökseen, kun viimeinen osa sattui sopivasti vastaan kirjastossa. Pidin siitä, että piinaavan yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa oli kakkososaa vähemmän ja inhimillisyyttä oli enemmän. Pää yritti kuitenkin koko ajan analysoida, että mitkä osat tästä teoksesta ovat niitä kulta-aarteen luo vieviä vihjeitä ja se oli aika raskasta. Tunnelmakin oli todella synkkä ja tätä ajatellessa on aika paha olo. En jää kaipaamaan, vaikka idea näissä olikin ihan vänkä.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta (The Nordic Theory of Everything: In Search of Better Life, 2016)
Tammi, 2017. 307 s.

Kiinnostava omakohtainen teos Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden valtiojärjestelyjen eroista. Pohjoismaiden osuudet tuntuivat kyllä paikoin turhan sliipatuilta ja Yhdysvaltojen lomake- ja säätöhelvetti vaikutti puolestaan ihan kamalalta, en ymmärrä miten tuollaista voi olla. Teksti on pääosin helppolukuista ja Partanen käsittelee aiheita laajasti vakuutuksista talouteen, sairaskorvauksiin ja niin edelleen. Jos jotain, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen olin todella, todella onnellinen siitä että sain synnyttää Suomessa ja saan olla tuetulla äitiysvapaalla. Suketus analysoi kirjaa bloggauksessaan oikein mainiosti, menkää sinne lukemaan.

Carrie Fisher: Delusions of Grandma
Simon & Schuster, 1999 (alkup. 1994). 256 s.

Rakastin tätä kirjaa. Enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen teos kertoo Hollywood-käsikirjoituksia korjaavasta Corasta, joka tulee yllättäen raskaaksi ja alkaa kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle lapselleen. Totta puhuen muistan tästä kirjasta todella vähän, luin tätä vähän sekavaan aikaan, mutta muistan sen tunteen siitä miten pidin Fisherin kirjoitustyylin haastavasta, mutta mukaansatempaavasta rytmistä.

J.K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
Pottermore Limited, 2016. 79 s.

Bussimatkalukemiseksi valittu Tylypahka-kirja tuli luettua käytännössä yhdeltä istumalta. Ihailen, kuinka Rowling on ympännyt maailmaansa niin paljon yksityiskohtia ja tuntuu osaavan vastata kaikkeen, mitä häneltä siihen liittyen voisi kysyä. Potter-fanille oivaa lisälukemistoa, sai kaipaamaan kirjasarjaan uudelleen tarttumista.

Ina Westman: Syliin
Kosmos, 2016. 250 s.

Syliin oli minulle alkuvuoden tärkeimpiä kirjoja toimien jonkinlaisena terapeuttisena luettavana. Luin tämän itse asiassa kahdesti, ensin e-kirjana ja sitten paperilta. Ensimmäinen lukukerta meni sumussa, toisella järjestelin tarinan palaset päässäni. Episodimainen romaani kertoo muun muassa äitiydestä, äidiksi tulemisen vaikeudesta ja toisille helppoudesta, heistäkin jotka eivät äideiksi edes halua. Hyvä mieli tästä ei tullut, mutta jollain tavalla se lohdutti. Helmet-haasteessa tämä oli minulle kohta kirjassa on monta kertojaa. Lumiomenan Katja kehuu, kuinka Westman onnistuu muun muassa kirjoittamaan yksityisestä yleistä.

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Blue Rider Press, 2016. 257 s.

Tämä teos vahvisti käsitystäni Fisherin oivallisista kirjoittajan kyvyistä. Fisher on analyyttinen, hauska, tuppaa harhautumaan sivupoluille ja jotenkin pysyy silti asiassa. Kokonaisuutena teos on hieman sekava ja se tuntuu enemmän Fisherin päänsisäiseltä, yksityiseltäkin pohdinnalta kuin yleisölle suunnatulta omaelämäkerralta. Kirjaan liitetyt päiväkirjakatkelmat Star Warsin kuvaamisen ajalta ovat helposti samaistuttavaa luettavaa, sillä samantapaisia asioita olen itsekin 19-vuotiaana omaan päiväkirjaani kirjoittanut (tosin en tietenkään ollut matkalla megatähdeksi, mutta silti). Surullinen ja jotenkin brutaali, mutta silti hauska omaelämäkerrallinen teos. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan elämäkerta tai muistelmateos.

Randall Munroe: What if?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions
John Murray, 2015 (alkup. 2014). 304 s.

Oivallinen populaaritieteellinen teos pienissä pätkissä luettavaksi, sopii esimerkiksi hammaspesun yhteyteen. Munroen vastaukset omituisiin tiedekysymyksiin ovat viihdyttäviä ja hyvin selitettyjä. Jos sinä tai joku läheisesi tuppaa kyselemään absurdeja tai vaikkei tuppaisikaan, kannattaa kirja lukea, koska hauskahan tämä on. Teos on myös suomennettu nimellä Entäs jos... (WSOY, 2015). Esimakua teoksesta voi fiilistellä Munroen pitämältä xkcd-verkkosarjakuvasivulta.

Kirjavinkkien Mari luki suomennoksen lähes yhdeltä istumalta, samaisen sivuston Hannu kehuu alkuperäisteosta julkaisuvuotensa parhaaksi tietokirjaksi.

Stina Niemi ja Aino Öhman: Elämäni - potilasrunoja
S & S, 2016. 90 s.

Symppiksiä palapelirunoja "leikkauspöydältä" eli lääkäreiden hullunkurisesti sanelemia juttuja runoiksi leikattuna ja liimattuna. Välipalana ihan leppoisa, mutta nopeasti unohtuva kokoelma.

Ralf Andtbacka: Vallarna
Förlaget, 2016. 106 s.

Päädyin lukemaan ruotsinkielistä nykyrunoutta Finlandssvensk läsutmaningenin myötä ja olipa se hyvä juttu. Andtbackan Vallarna-kokoelman valitsin kirjakaupasta selailun perusteella, jokin teoksessa kutsui. Pidinkin tästä kolmiosaisesta runoteoksesta ihan hirveästi, mutta sen lukeminen vaati keskittymistä. Proosaa luen jo ruotsiksi suhteellisen sujuvasti, mutta runoihin piti ihan oikeasti keskittyä. Kaikkea en ymmärtänyt, en lähellekään, mutta tuntui että tunne välittyi ja se lienee olennaisinta. Kokemuksen innoittamana hankin kirjamessuilta läjän ruotsinkielistä runoutta.

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma, 2016. 133 s.
Kansi: Magdalena Hai

Pännii ihan hirveästi, etten saanut kesällä kirjoitetuksi tästä sillä pidin tästä pienoisromaanista paljon. Espoolaispariskunnan elämä särkyy, kun heidän tyttärensä kuolee rattijuopon yliajamana. Puolisot yrittävät selvityä tilanteesta kumpikin tavallaan. Kesällä kirjoitin muistiin näin: Erinomainen romaani parisuhteesta, surusta ja siitä selviämisestä maltillisin kauhumaustein. Väkevästi kirjoitettu! Olen iloinen, että kirja löytyy kotihyllystä, sillä aion palata siihen vielä myöhemmin. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika summaa tämän kerralla ahmaistavaksi kamaksi, itsekin myönnän lukeneeni tämän käytännössä yhdeltä istumalta.

Laura Restrepo: Intohimon saari (La Isla de la Pasión, 1989)
Fabriikki, 2015. 315 s.
Suomentanut: Laura Vesanto

Myös tästä Restrepon tositapahtumiin perustuvasta romaanista minulla olisi ollut paljon sanottavaa, siis silloin kesäkuussa kun sen luin. Teos kertoo eristyneestä Clippertonin saaresta ja meksikolaisista, jotka muuttivat saarelle asumaan 1900-luvun alkupuolella. Hurja tarina sotilastukikohdan perustamisesta käsittämättömissä olosuhteissa, meren voimasta, perhesuhteista, inhimillisyydestä. Tämäkin on teos, joka jää pysyvästi omaan hyllyyn. Vastustamaton faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. Mitä luimme kerran -blogin Lauralta teos poisti lukujumin enkä itsekään tämän kanssa jumittelemaan joutunut.

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego, 1966)
Teos, 2015. 192 s.
Suomentanut: Anu Partanen

Cortázarin kertomuskokoelma oli kaikessa nyrjähtäneisyydessään makuuni. Mieleen palasi tätä lukiessa muun muassa ranskalainen Claire Castillon ja ei ehkä ihmekään, sillä Argentiinassa syntynyt Cortázar asui suuren osan elämästään Ranskassa. Hurmaavan omituisia kertomuksia. Mieleen palaa erityisesti kokoelman alkupuolella oleva novelli useita viikkoja kestävästä liikenneruuhkasta, jonka aikana ihmiset muodostavat jonkinlaisen pienoisyhteiskunnan.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (La septième fonction du langage, 2015)
Gummerus, 2017. 377 s.
Suomentanut: Lotta Toivonen

Tämä teos elää mielessäni aivan omaa elämäänsä, sillä voisin vaikka vannoa bloganneeni tästä. No, joka tapauksessa teos sekoittelee riemukkaasti filosofiaa, keskustelutaitoa, semiologiaa ja robertlangdonmaista toimintaa ja toi paikoin mieleen Douglas Adamsin Dirk Gently -kirjat. Intellektuellit viittaukset menivät varmasti paljolti ohi, mutta nautin herkullisen absurdista tunnelmasta. Haastava, muttei älyvaikea. Omppu kirjoittaa teoksesta blogissaan riemastuttavasti, kannattaa lukea bloggauksensa ja tarttua sitten tähän. Tai toisinpäin.

Clara Parkes: Knitlandia: A Knitter Sees the World
Harry N. Abrams, 2016. 160 s.

Luulin tätä kirjaa lainatessani saavani mukavan hupsuttelukirjan neulomisesta, mutta sainkin arvostetun ja tunnetun (niin, tässä se kai sitten nähdään tämä neulontaharrastukseni vakavuus) lanka-asiantuntija Parkesin matkakertomuksia. Ei siinä mitään, mukava kirja tämä oli näinkin ja olihan se leppoisaa matkustella Parkesin siivillä ympäri Yhdysvaltoja, Islantia ja Pariisia erilaisissa käsityötapahtumissa, kahviloissa, tehtaissa ja vaikka missä. Osaisinpa langoista niin paljon kuin Parkes, olen aina hukassa jos pitäisi valita työhön jokin muu lanka kuin ohjeessa ilmoitettu.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, vaikka Parkesille neulonta onkin pikemminkin henki ja elämä kuin harrastus.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena, 2016. 344 s.

Lifländer kirjoittaa hengästyttävän kaunista kieltä ja jättää tarinan vähän jalkoihinsa. Itse teos herätti paljon ajatuksia salaisuuksista, valinnoista ja rakkaudesta, mutta jäi hieman viimeistelemättömän oloisiksi. Olisin kaivannut Tonin hahmolle lisää perusteluja, hän tuntui irtonaiselta juonteelta. Helmistä ja Kertusta, vanhenevista naisista salaisuuksineen ja muistoineen, ja erityisesti heidän ystävyytensä kuvauksesta pidin kuitenkin paljon. Leena Lumi kehuu Lifländerin tekstiä töydelliseksi.

Helmet-haasteesta kuittaus kohtaan kirja kertoo vanhenemisesta.

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017. 117 s.

Haurun teos on ensimmäinen lukemani teos tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, tarkoituksena on lukea ne kaikki. Jääkansi on taidokkaasti kirjoitettu teos 1950-luvun tienoilta, sodan lopusta, kertomus tytöstä jonka maailma murtuu ja jonka kasvaminen naiseksi on kipua täynnä. Tämä oli minulle ihan kauhean vaikea luettava. Ihailin kieltä, mutta tarina ahdisti minua niin hirveästi että tuntui kuin iholle jäisi limainen kerros, josta en pääse eroon. Ristiriitainen kokemus siis, mutta ihan hirveän hieno kirja. Kannattaisiko kokeilla vielä Haurulta jotain muuta, suositelkaa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee tätä joka tapauksessa ilmaisuvoimaisen, tiiviin tekstin ystäville.

Raksin tällä kuitenkin Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Richard McGuire: Here
Hamish Hamilton, 2014. 304 s.

Here on kauneimpia lukemiani sarjakuvaromaaneja, vaikka sarjakuvaksi kutsuminen voikin olla hieman harhaanjohtavaa. Teoksessa seurataan erään huoneen nurkkaa läpi vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen ja -tuhansien. Samalla aukeamalla voi olla kurkistus niin esihistoriaan, 50-luvulle kuin tähän päivään. Ensimmäisillä sivuilla tarinan seuraaminen tuntuu hieman sekavalta, mutta rytmiin pääsee pian ja alkaa nauttia aikojen välillä vellovasta, pettävän yksinkertaisesta kerronnasta. Todella upea teos.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A: Slumdog Millionaire, 2005)
WSOY, 2013. 335 s.
Suomentanut: Pirkko Biström

Nyt välipäivinä olen kirinyt läpi Helmet-haasteesta puuttuvia teoksia, Slummien miljonääriä suositeltiin minulle Intiasta kertovaksi kirjaksi. Tunnetuksi Hollywood-elokuvaksikin kuvattu teos kertoo 18-vuotiaasta Ram Mohammad Thomasista, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla voittamaan tv-tietokilpailussa miljardi rupiaa. Thomasia syytetään vilpistä ja tässä teoksessa hän yrittää kohta kohdalta perustella, miten oikein tiesi vastaukset kysymyksiin. Olen nähnyt elokuvasta aikoinaan sen lopun, mutta selvästikään en muistanut sitä kunnolla, sillä teos oli yllätyksiä täynnä. Ideana tämä palapelimäinen romaani on kiinnostava, lukiessa olin välillä malttamaton pääsemään tarinassa eteenpäin, Thomas nimittäin kertoo tarinansa hyvin, hyvin polveilevasti. Kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen katsoa myös elokuva tällä kertaa kokonaan.

Huh. Tuntuipa puhdistavalta saada nämä kirjat tänne. Harmittaa silti vähän, monia näistä teoksista olisin halunnut nostaa esiin ihan erikseen, mutta tällä mennään ja ensi vuonna uudelleen. Muutamia postauksia on tulossa vielä tämän vuoden kirjoista, ne olen kirjoittanut aika päiviä sitten mutta jostain syystä ne ovat jääneet vielä julkaisematta.

Jälkikirjoitus tammikuussa

Jostain syystä olin unohtanut merkitä Goodreadsiinkin, että luin viime vuonna myös Neil Gaimanin Norse Mythologyn. Oletettavasti lukuaika on ollut joskus keväällä, en muista enkä löydä tästä mitään merkintää mistään kanavastani. Kirja oli niin sanotusti ihan kiva, ajattelin että Gaiman olisi kehitellyt teeman ympärille jotain omaa mutta kirjassa olikin "vain" myyttikertomuksia uudelleenkirjoitettuna. Mukava niitäkin oli lukea, mutta en nyt mitenkään ihmeellisesti innostunut. Thor oli aika pöljä ja symppis.

Lisäksi luin myös Rachel Brathenin Yoga Girlin. Se oli kiva joogakirja, vaikken siihen aikaan kyllä pystynytkään joogaamaan. Kirjassa oli myös reseptejä, niitä otin muutaman talteen. Kerronnassa oli ehkä vähän liikaa aforistisuutta mutta oli se sellainen opus, jonka voisin lainata vaikka uudestaan.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Olen yrittänyt miettiä huhtikuusta asti mitä kirjoittaisin Pirkko Saision Punaisesta erokirjasta. Lähimmät ajatukseni mukailevat tätä jokin aika sitten internetissä näkemääni tekstisikermää:

Lähinnä tekisi siis mieli vain sanoa fhipewhfuowhouawegfiywlfgyif lukekaa tämä kirja, se on hieno.

Sanottakoon sen lisäksi, että Saisio kirjoittaa hurjan hienosti rakkaudesta ja rakastumisesta ja kaikesta siitä tahmasta ja vaikeasta ja ihanasta mitä siihen liittyy. Samaistuttavaa on paljon, vaikka ei olisi elänyt 70-luvun poliittisessa kiihkossa tai pyörinyt intensiivisesti teatteripiireissä.

Tämä on myös niitä harvoja lukemiani Finlandia-voittajia, joka on saanut minut todella pyörryksiin. Upea. Ja sopii siis myös Pride-viikon teemoihin, mikä on sekin hieno homma.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja 

WSOY, 2003. 297 s.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron (Teos, 2015) oli useiden huulilla viimeistään kirjan pokatessa viime vuoden Finlandia-palkinnon ja löytyi varmasti myös monen joululahjapaketista. Itse ajattelin ensin odottaa, lainasin kirjan sitten bestseller-lainana ja laina-ajan nolosti loppuessa sain kirjan lainaan Suketukselta, onneksi on tällaisia kirjallisia tukiverkkoja.

Oneironissa mennään pää edellen tuonpuoleiseen tai ainakin valkoisuuteen, jossa seitsemän eri maista kotoisin olevaa naista kohtaavat. Aikaa ei ole saati muita kiintopisteitä kuin naiset itse ja heidän päällänsä olevat vaatteet. Kyky tuntea katoaa vähitellen ja on epäselvää, miten välitilasta pääsisi eteenpäin. Naiset alkavat kertoa toisilleen tarinoita itsestään, elämästään, kuolemasta ja hetki hetkeltä päästään lähemmäs totuutta, siirtymää ja jonkinlaista havahtumista.

Kukin naisista pääsee kertomaan tarinaansa vuorotellen ja Lindstedt on antanut kaikille omanlaisensa tavat puhua ja kertoa. Itselleni jäivät erityisesti mieleen tunteellinen ja puhelias brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, katkera ja mykkä kurkkusyöpää sairastava Wlbgis ja mallintöistä ja paremmasta elämästä haaveleiva senegalilainen Maimuna. Eniten sivutilaa tuntuu saavan newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, jonka kanssa minulla oli vaikea lukijasuhde. Miten suhtautua kirjan sivuilta hyökkäävältä tuntuvaan taiteilijaan, jonka jonkinlaisesta ylemmyydestä ei vain saa otetta? Moskovalaisesta lukemisesta pitävästä Polinasta olisin lukenut mielelläni enemmän, nyt alkoholiin turvautuvasta kirjanpitäjästä sai vain huteran otteen. Marseillelainen kaksosia odottava Ninakin jäi jotenkin ohimeneväksi johtuen toisaalta ehkä siitä, että tämän olennaisin osuus teoksessa oli eräänlaisen listan muodossa. Itävaltalaiseen teinityttöön Ulrikeen, jonka seurassa tarina aloitetaan, jäi myös hämmentävä suhde kun yritti päästä hahmon kanssa samaan aikaan selville siitä, mitä tälle oikein on tapahtunut.

Lukemiseni vanusi aluksi tavattomasti, en päässyt mukaan kerrontaan ja unohtelin tapahtumia ja sekoitin niitä toisiinsa. Runsas erilaisten tekstityylien käyttö ja kerronnan monipuolisuus myös pyörryttivät, vaikka pidinkin sitä kiinnostavana. Vasta romaanin toisessa osassa pääsin kunnolla mukaan, selasin sivuja eteenpäin hurjaa vauhtia ja olin mukana tapahtumissa. Ehkä oli odotettava, että itsekin pääsi jonkinlaiseen välitilaan.

En varsinaisesti ihmettele, että Oneiron on saanut niin paljon kehuja. Se on kerrontaratkaisuiltaan omaperäinen, monipuolisuudessaan kiinnostava ja aiheeltaan omaperäinen. Minua teos piti kuitenkin käsivarren mitan päässä, ei ottanut täysin mukaansa mutta antoi kuitenkin olla ihmettelemässä jossain rajalinjoilla. Tajunnanräjäyttävään lukukokemukseen en siis päässyt, mutta mieltä kutkuttaa ajatus tämän lukukokemuksen uusimisesta jonain rauhallisempana hetkenä.

Laura Linstedt: Oneiron
Teos, 2015. 439 s.
Kansi: Jussi Karjalainen/Aki-Pekka Sinikoski

Irja Rane: Naurava neitsyt

Prahassa neitsyt oli vakavampi.

Irja Ranen Finlandia-palkittu Naurava neitsyt (WSOY, 1996) päätyi luettavien listalle lukuvalmentajan suosituksesta. Lukupinossa kirja ehti muhia sitten pitempään, mutta kaipasin vaihtelua nuortenromaanien rinnalle joten nappasin Ranen sitten mukaani.

Ja minä pyydän, että te korkea-arvoiset tässä kohden avaisitte sydämenne ja teroittaisitte korvanne vaatimattoman vaimon puheeseen, sillä minkä nyt kerron, ei ole maailmasta eikä ihmisistä, vaan Taivaan Armosta ja Pyhän Äidin laupeudesta lähtöisin.

Naurava neitsyt koostuu kolmesta osasta, jotka kaikki sijoittuvat Saksaan tai sen lähistölle. Ääneen pääsevät 1300-luvulla nahkurinleski Lydia ja sihteeri Bartolomeus, vuoden 1930 tienoilla puolestaan rehtori Klein. Lydian tarina kuullaan todistuksena oikeuden edessä, Bartolomeus kirjoittaa päiväkirjaa ja Klein kirjeitä pojalleen. Kaikki hahmot tuntuvat onnettomilta, omaa elämäänsä pohtivilta ja surullisilta.

Itse kirjan tapahtumat jäivät kuitenkin etäisiksi. Kaikki tuntuu pyörivän Lakson Pyhän neitsyen kappelin ja sinne tehdyn alttaritaulun ympärillä, mutta seuraussuhteet jäävät etäisiksi. Käsittääkseni Nauravan neitsyen ei ole tarkoituskaan olla juonellinen ja selkeästi etenevä, mutta itse koin ymmärtämättömyyteni etäännyttäväksi tekijäksi. Kaiken kolmen kertomuksen lukeminenkaan ei vetänyt nauhoja yhteen ja käsiin tuntui jäävän vain häilyvä käsitys siitä mitä tapahtui.

Sen kuitenkin myönnän, että Ranen kieli on kaunista ja mukaansavievää ja siksi kirjan luinkin loppuun. Jossain vaiheessa taisin jopa päättää, että ei sillä ymmärryksellä niin väliä. Hyvä päätös, muuten olisi turhauttanut enemmän. Vaikea tästä kirjasta kuitenkaan on sanoa muuta, kuin että se oli kaunis mutta hämmentävä.

Lyhyestä virsi kaunis, luulisin. Kirja ei auennut minulle ja toisinaan se tuskastutti tavattomasti, mutta jotain sellaista siinä oli josta pidin kovasti. En tiedä löysinkö sitä takakannessa mainittua vimmaa ja ironiaa, enemmän ehkä surullisia ja yksinäisiä hahmoja, mutta niin, jotain tässä oli.

Morre avaa kirjan aikakautta tarkemmin vaikkei tarinasta niin syttynytkään.

Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY, 1996. 406 s.
Kansi: ?

Ulla-Lena Lundberg: Is

Vielä hallitsevasta talvesta huolimatta kaipaan jo vapaita vesiä.

Ulla-Lena Lundbergin uusimmasta romaanista Is (Schildts & Söderströms, 2012; suomennettu Jää) kuuli viime vuonna paljon hyvää. Ensin se viehätti blogeissa, sitten se palkittiin Finlandialla ja lopuksi vielä sai toisen sijan Blogistanian Finlandia 2012 -äänestyksessä. Olihan se siis luettava ja koska olin sitkeästi lukenut ihanat Bargumitkin ruotsiksi päätin yrittää myös tämän kanssa.

Prästen har stått ute ete bra tag fast prästfrun här ryckt honom ett par gånger och sagt att han förkyler sig. Men han står kvar, och när han ser sin kyrka klättra upp på berget och signalera med sitt röda tak blir han högtidlig och samtidigt stort leende, och när vi kommer in i viken ser han så glad ut att alla tänker att set här kommer att gå bra. Han vinkar på långt håll och de vinkar och ropar välkommen. Han ropar tack och här är vi, och snälla människor, ni har stigit upp mitt i natten för att ta emot!

Nuori pastori Petter Kummel saapuu vaimoineen ja tyttärineen eristyneeseen saaristoon. Tänne hän haluaa jäädä, saada oman seurakunnan sitkeistä saaristolaisista, jakaa heille uskoa ja lohtua. Perhe alkaa tehdä pappilasta omaansa. Petter tutustuu seurakuntalaisiinsa ja viehättää heitä vilpittömyydellään ja innollaan. Mona puolestaan on rautainen työntekijä, joka haluaa välttämättä hoitaa omat lehmänsä, hoitaa heinäpeltonsa ja valmistaa siinä sivussa kasoittain voileipiä pappilan lukuisille vieraille.

Lundberg kuvaa elämää saaristossa kauniisti, mutta ei liikoja runoillen. Jäät tulevat, merituuli pyörii nurkissa, vuodenajat vaihtuvat. Pappilassa toivotaan paljon tulevaisuudelta, uskotaan siihen että kaikki sujuu. Pariskunnnan lapset kasvavat vanhempiensa erilaisten luonteiden, isän iloisuuden ja äidin napakan käytännöllisyyden, koulimina. Jokaisella persoonalla on paikkansa. Persoonia kirjasta löytyykin: itse olisin lukenut mielelläni enemmän postilaivaa ajavasta Antonista sekä lääkäri Gyllenistä.

Ruotsin kielen taitoni ei ole päätähuimaava, mutta koin sen riittävän kirjan lukemiseen. Sanakirjaa en jaksanut käyttää kertaakaan. Vaikka osa merenkulkuun ja kirkkoon liittyvistä sanoista oli vieraita, välittyi tarinan tunnelma silti ja joidenkin sanojen merkitys valkeni lukiessa.

Ute mot det öppna havet ligger stråk av svart och grönt och violett som dras ihop och expanderar medan istäcket går i vågor och knakar och jämrar sig, brister och ryter. Längre ut hörs dånet av stora havet sor frigör sig. Vid synraden ligger det ett guldstråk efter dagens solsken, men den djupnande skymningen låter landen svartna. Silvrig och vit törnar isen mot svärtan. Fader Leonard har tårar i ögonen. Petter står andäktig.

Jää on kirjassa monessa osassa. Saaristossa se yhdistää ihmisiä tehden kulun saarien välillä helpommaksi, mutta toisaalta jäähän ei myöskään tule suhtautua leikiten. Kirkas jää voi milloin tahansa pettää varomattoman kulkijan alla ja vaatia omansa.

Keskustelin Lundbergin teoksesta eilen kollegan kanssa. Hän puhui siitä, kuinka tarina on sellainen että ei ole aivan varma pitääkö siitä vai ei. Olen samaa mieltä. En vieläkään ole varma, olenko enemmän viehättynyt vai suhtaudunko teokseen neutraalimmin.

Toisaalta tarinan lukeminen tuntui hieman kuin kävelisi meren jäällä. Se on nautittavaa, mutta samalla täytyy kuitenkin olla varovainen ja hereillä, kuunnella päästääkö jää ääniä askelten alla. Täytyy pitää itsensä valppaana, vaikka nauttiikin hetkestä.

Haasteet: Kolmas uusi kotimainen kirjailija koettu.

Ulla-Lena Lundberg : Is
Schildts & Söderströms, 2012.
Kansi : Helena Kajander