Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kertoo Telemannien viisihenkisestä perheestä, jotka vuokraavat talon lomansa ajaksi Garmisch-Partenkirchenistä. Tai oikeastaan opus kertoo Bror Telemannista, perheen isästä, joka haluaa epätoivoisesti kirjoittaa näytelmän. Kaikki on teatteria, tai Telemann ainakin toivoisi kaiken olevan. Kirjoittaminen ei tosin oikein ota luonnistuakseen, sillä luomisen sijaan Telemann päätykin useimmiten haaveilemaan tv-kokki Nigella Lawsonista (ja hänen ohuesta sinisestä puserostaan).
Bror Telemann. 42 vuotta. Työskentelee dramaturgina kansallisteatterissa. Haaveilee omasta näytelmästä. Helvetin hienosta mestariteoksesta. Joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Näkö erinomainen. Ongelmia alkoholinkäytössä? Eeeei. Ei varsinaisesti.
Pääosa kirjan sisällöstä on dialogia Telemannin ja hänen vaimonsa Ninan välillä. Dialogimuotoinen teksti ei sinänsä häirinnyt, mutta se kyllä, että jouduin useamman kerran lukemaan keskustelunpätkiä uudelleen saadakseni pääteltyä kumpi puhuu. Teatteriteemaan olisi voinut sopia jopa se, että ns. repliikkien edessä olisi ollut puhujien nimi. Käsikirjoitusta tässä nimittäin tunsi yleensä lukevansa.
Loe on edustanut, ja edustaa edelleen minulle sellaista nokkelan mieskirjailijan lajityyppiä. Hiljaiset päivät sisältää potentiaalia olla hauska kirja, mutta minulle tuli enemmän ehkä vaivaantunut olo Telemannin ponnisteluja ja toisinaan hankalaa perhe-elämää seuratessani. (ehkä se oli tarkoituskin?) Huvittavinta antia opuksessa lienevät alussa olevat google translatorilla käännetyt sähköpostit talon omistavalta Baderin perheeltä ja Telemannin lähes täydellinen saksan osaamattomuus hänen käydessään kävelyllä herra Baderin kanssa.
Kaiken kaikkiaan Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa oli leppoisa välipalakirja. Naurahdin pari kertaa ja kirjan jaksoi lukea oikein hyvin, sillä se on todella väljästi taitettu vaikka sivuja onkin 203 kappaletta. Mutta ei tämä kyllä kivunnut minun Loe-suosikkieni joukkoon. Sellainen, sanoisinko keskinkertainen, ihan ok lukukokemus.
Mitä sinä sitten ajattelet?
En ole varma. Teatteria, ehkä.
Höpö höpö. Et sinä ajattele teatteria.
Ok.
Haluatko puhua siitä mitä ajattelet oikeasti?
En.
Et milloinkaan, niinkö?
En.
En siis suosittelisi tätä ensimmäiseksi Loeksi; aloittaa kannattaisi pikemmin monien ihailemasta sympaattisesta Supernaiivista tai omasta suosikistani, L:stä, joka on erikoinen kertomus miesjoukon matkasta autiosaarelle.
Luomisen tuskasta Telemannin kanssa ovat kärsineet ainakin Jori, Karoliina ja Mari A.
ps. Lahopää täällä taas täydentään tekstiään. Uskaltaisin suositella vielä Loen Kurt-sarjan lastenkirjoja, ainakin Kala oli muistaakseni aika symppis.