Jokin heissä on sijoiltaan, ja juuri siihen minun on pakko saada tökätä sormeni, nuolaista haavan metallista makua, jotta voisin varmistua, että siellä tosiaan on jotain. Minua ei enää pidetä kädestä. Minä olen se, joka pitelee muita.
Kertojana toimii Varpu, kolmesta sisaresta nuorin, hoitaja. Hänen siskonsa, Virva posliiniotsa ja Inari kova luu, ovat koko ajan läsnä omine elämäntarinoineen, ongelmineen.
Heidän äitinsä Soile ei tiedä, miten olla äiti kun tyttäret ovat jo poissa kotoa ja isä on mennyt Kakkosen mukaan. Eikä hän myöskään osaa suhtautua nuorena perheensä jättäneeseen äitiinsä, Aila Ailahtelevaiseen, siihen joka ei halunnut tai osannut.
Perusajatuksena ainakin minulle jäi käsiin ajatus siitä, miten yhden kokoma rakkaudettomuus tai jopa pakotettu kovuus voi kulkea jopa neljään sukupolveen. Ja miten erilaisia vaikutuksia sillä voikaan olla.
Tammimaan teksti on niin paljon tunteesta lähtevää, että minun on vaikea kuvata juonta tässä enempää. Tunteet tulevat melkein liian lähelle; kyllä minä tiedän miltä tuntuu odottaa toista kotiin, vahtia ja huolehtia, yrittää pärjätä yksin. Enää en tosin halua olla siellä, niissä tunteissa.
Paljain käsin on niin paljon, että minä en oikein saa otetta siitä. On ilmahälytyksiä sota-ajan Helsingissä, kylmiä sillankaiteita, surullisia selkiä, puheiluita joihin ei haluta vastata, nyrjähtänyttä rakkautta, tahtoa pärjätä yksin vaikka väkisin.
Pohdin myös Tammimaan käyttämiä uudissanoja, niin kuin moni muukin bloggaaja. Uudissanoista keskusteltiin enemmänkin Susan Järjellä ja tunteella-blogissa. Voi tosin olla, että lohnokset ja täpittämiset iskivät minulla silmään entistä enemmän, koska olin lukenut niistä niin paljon. Osassa tekstiä sanat tuntuivat minusta melkein lyöntivirheisiltä, sillä yhtä kirjainta muuttamalla niistä olisi saanut ns. järkeviä. Parhaimmillaan sanat kuitenkin sopivat Varpun kieleen osuvasti, kun esimerkiksi kuuluu nauruntihitystä tai puhutaan punkeista sormista, jotka sojottavat toisistaan erillään timanttisormuksia esitelläkseen.
Ja kaikkien näiden uudissanojen seassa Tammimaan kieli on todella kaunista ja oivaltavaa. Mitä tuntuu istua muovituolin munakennossa tai miltä näyttää ihminen, joka on selvästi salaattilounaskastia? Lukiessa tuntui myös välillä siltä, kuin kuuntelisi haurasta folkmusiikkia:
Hän on mietteissään, hiusrepale juuri kaivoksi kolahtaneiden silmien edessä kuin tarkoituksella.
tai
Aila seuraa ikkunasta auringon laskeutumista, sen uuninpesänpunaista sydäntä, joka hitaasti valuu ikkunankarmin taakse ja lukee hänen päivänsä loppuun.
Ja ei. En minä osaa vielä tämänkään tekstin jälkeen sanoa, mitä mieltä me olemme tämän teoksen kanssa toisistamme. Luulen, että tarvitsimme vähän välimatkaa, että osaamme arvostaa toisiamme. Ja niin minä jään miettimään, pärjäävätkö Tammimaan naiset kuitenkaan yksin, vai luulevatko he vain niin?
Tammimaata on luettu ainakin seuraavien bloggaajien toimesta: Juuri tällaista/Ilse, Lumiomena/Katja, Booking it some more/Booksy, Sara/Järjellä ja tunteella ja Opusculo/Valkoinen kirahvi.
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Gummerus, 2011. 346 s.