Lavalta: Voi Luoja! (Espoon kaupunginteatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Juusto Westerlund

Alkusanat

Näin Voi Luoja!:n viime vuoden helmikuussa hieman ennen kuin teatterit sulkivat ovensa. Sulkujen jatkuessa bloggauskin jäi sitten julkaisematta. Eilen (12.3.) esityksestä nähtiin livestream, ja koska tallenne on katsottavissa vielä seitsemän päivän ajan, totesin julkaisemisen olevan jopa ajankohtaista. Koska kyseessä on perinteisehkö puheteatterikappale, uskoisin sen toimivan myös striimattuna esityksen.

Jumalallinen väliintulo Espoossa

Terapian tarpeessa on yksi jos toinenkin, ja israelilaisen Anat Govin näytelmässä Voi Luoja! tarvetta kokee myös Jumala. Jumala ja psykoterapeutti asettuvat esityksen mittaisen istuntonsa aikana monessakin kohtaa napit vastakkain, mutta ratkaisun on löydyttävä, ettei kaikkivoipa päädy äärimmäisiin ratkaisuihin. Espoon kaupunginteatterin lavalla nähtävä Taru Mäkelän ohjaus Govin komediasta on hauska, älykäs ja luonnollisesti täynnä viittauksia Raamatun kertomuksiin. Kuuleeko Jumala ihmisten pyyntöjä? Kuka loppujen lopuksi kaipaa armoa ja lempeää katsetta?

Jumala on ymmärrettävästi valinnut psykoterapeutikseen juutalaisen, onhan heillä niin sanotusti pitkä yhteinen historia. Terapeutti Ella on tosin uskossaane päileväinen, ja myös tämä puoltaa Jumalan valintaa, sillä eihän terapeutin tulisi olla potilastaan kohtaan liian helläkätinen. Joka tapauksessa tämä eittämättä perusteltu elementti teki esityksestä itselleni myös hieman vieraan. Luterilaisen uskonnon lävistämässä maailmassani muun muassa purkaus sianlihaa popsivasta juutalaisesta ei iske tarkoitetulla tehollaan, kun viittaus on tuttu lähinnä opitun kautta eikä merkitys ole omassa arjessani niin painokas. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että esitystä olisi pitänyt jotenkin muuttaa, vaan että se näyttäytyy ihmisille varmasti erilaisin painokkuuksin. 

Esitys nojaa vahvasti näyttelijöiden taitoihin, sillä suurin osa tapahtumista läpikäydään paikallaan istuen. Jännite kuitenkin säilyy, sillä istuvathan lavalla Sanna-Kaisa Palo ja Martti Suosalo. Kaksikon kemia toimii, ja konkarinäyttelijöinä he osaavat pitää katsojien kiinnostusta yllä.

Hattua täytyy nostaa myös terapeutin autistista poikaa esittävälle Ari Kauppilalle. Hänen pääasiallinen lavaolemisensa koostuu itsenäisestä puuhailusta, joka on kuitenkin olennainen osa lavan tapahtumia. Kauppila onnistuu sulkeutuu omaan maailmaansa ja tekemään hahmosta kiinnostavan.

Lavastus on pelkistetty, vaikka sitä elävöitetäänkin aika ajoin projisoinneilla ja tunnelmaa luodaan äänimaiseman avulla. Kokonaisuus toimii, vaikka itse olisin oletettavasti katsellut tyytyväisenä myös vieläkin riisutumpaa esitystä. Aivan esityksen lopussa muutamat ääneen liittyvät valinnat tuntuivat jopa hieman liiankin alleviivaavilta, mutta tulipahan asia selväksi.

Voi Luoja! oli oivallista puheteatteria, jonka sisältö on oletettavasti myös napakoitunut ensi-illan jälkeen. Esitys tarjoaa kiinnostavaa pureksittavaa uskosta, uskonnosta ja hyvyydestä samalla, kun saa seurata upeiden näyttelijöiden työskentelyä. Ei lainkaan hassumpi valinta siis, jos kaipaa katsottavaksi perinteisempää teatteritaidetta.

Teatteria kotisohville - miltä se tuntuu?

Tuntuu oudolta, kun kalenterissa ei lue mitään eikä jääkaapin ovessa tai sähköpostissa ole lippuja. Ei ole sovittu lapsenvahtia tai omaa vapaailtaa. Teatteria on kuitenkin, minnekäs se menisi näinäkään aikoina.

Olen ehtinyt nyt kahden esityslähetyksen pariin.

Espoon Kaupunginteatteri lähetti Maailman teatteripäivänä tallenteen Teatteri Metamorfoosin Lehman-trilogian pääharjoituksesta. Varsinainen ensi-ilta siirtyi elokuulle, mutta esitys tarjottiin katsottavaksi maaliskuisen perjantai-illan aikana.

Esitys oli hyvä ja eittämättä myös ajankohtainen finanssikriiseineen. Näyttelijät olivat upeita ja jo tästä pääharjoituksen tallenteesta näkee, että esitys tulee olemaan elokuussa oikein hieno. Hieno se oli makuuhuoneen hämärässäkin katsottuna, vaikka koko viikon ruudun tuijotuksen jälkeen kolmituntinen esitys otti myös voimille. Esityksen toisen osion aikana neuloin sukkaa, koska väsytti niin paljon. Teatterissa muiden ihmisten läsnäolo ja kollektiivinen kokemus olisi auttanut pitämään hereillä, väitän.

Väliajatkin pidettiin, sillä katsoimme esityksen ystäväni Heidin kanssa. Soitimme videopuhelut ja skoolasimme. Se oli mukavaa, mutta myös haikeaa. Tuntuu muutenkin hankalalta kirjoittaa esityksestä minkäänlaista arviota, sillä kokemus on niin erilainen yksin koettuna.

Tällä viikolla toimintansa aloitti myös näyttelijä Tatu Mönttisen pystyyn laittama Karanteeniteatteri. Sen ensimmäisenä esityksenä nähtiin Mönttisen Matti Nykäsestä kertova monologi Hyppy sumuun. Dokumentaarinen esitys käsittelee Nykäsen elämää monin sävyin mutta ei mässäillen tai sääliä kerjäten. Kokemus oli ristiriitainen ja kiinnostava.

Ja se on oikeastaan mukavaa, että nyt tulee katsottua myös vähän erilaisia esityksiä ehkä kuin normaalisti. Olin ajatellut, että Mönttisen monologi ei kiinnosta minua, mutta itse asiassa esitys oli oikein hyvä ja tunne välittyi ruudunkin kautta. Ehkä siksikin, että kyseessä oli oikeasti livelähetys. Olen iloinen, että katsoin.

Minusta on ihanaa, että teatteri hengittää tänäkin aikana. Minusta on ihanaa, että minun on mahdollisuus mennä teatteriin edes tällä tavalla.

Myönnettävä on, että haasteita on silti. Teatteriolosuhteiden järjestäminen kotiin on vielä hakusessa. Yleensä pakenen makuuhuoneeseen, jossa yritän etsiä mukavaa katseluasentoa. Alkuillasta alkavien live-esitysten kanssa on tehtävä valinta ja sovittava puolison kanssa, josko hän voisi hoitaa lapsen iltatoimet sinä päivänä. Mietin, pitäisikö puhelin laittaa lentotilaan. Jokin pikaviestin jää vähintään näytöllä päälle ja kilkuttaa huomiota saadakseen. Yksin katsoessa olen levoton.

Kaipaan pastilliaskien rahinaa ja kanssakatsojia, niitäkin joiden pään takaa en toisinaan näe mitään. Kaipaan himmeneviä valoja. Kaipaan sitä, että voin katsoa esiintyjän kasvoja, enkä ruutua, jota tuijotan töitä tehdessä muutenkin puolet päivästä. Sitä, etteivät huolella suunnitellut valot näytä ylivalottuneilta kuvassa.

Vaikka oma seikkailuni striimatun teatterin parissa on siis vielä alkutekijöissään ja hapuileva, olen iloinen vaihtoehtoisista muodoista ja kokeiluista. Olen myös iloinen siitä, että moni toimija on mahdollistanut lippujen oston näihin esityksiinsä. Killingit kolisisivat normaalitilassa muutenkin kulttuurin pariin, joten on mukava laittaa niitä sinne nyt sen verran kuin kykenee.

Seuraavaksi katsontalistallani on Karanteeniteatterin kautta huomenna esitettävä Pinja Hahtolan monologi Eino Leinon eksät. Lisäksi listalla on myös muun muassa Teatteri Toivon Hän joka kiinnostui ötököistä -esityksen ensimmäinen osa, joka löytyy edelleen teatterin Youtube-kanavalta.

Minua kiinnostaa myös hyppäys kansainväliselle puolelle, sillä Lontoon National Theatre avaa nyt joka viikon torstai katsottavaksi jonkin esitystallenteen. Ensimmäisenä katsottavissa on One Man, Two Guvnors, josta James Corden on saanut Tonyn.

Lisää vinkkejä katsottavista löytyy Paljon melua teatterista -blogin Katrin jatkuvasti päivittyvästä listasta ja esimerkiksi Karanteeniteatterin sivuilta.

Lavalta: Esitystalous 3 - Radio (Espoon Kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Muutosta ei tule, jos kukaan ei ota vastuuta

Kahdeksan vuoden jälkeen Juha Jokelan Esitystalous-trilogia saa päätöksensä Espoon Kaupunginteatterissa esityksessä Esitystalous 3 - Radio. Fokus on vaihtunut edellisten esitysten Espoo-keskeisyydestä laajempiin piireihin, vaikka saman kaupungin kamaralla tässä kykitään edelleen. Pituudeltaan hieman liian massiivisiin mittoihin venyvä esitys tarjoilee katsottavaksi nautinnollista näyttelijäntyötä ja on lopulta varsin terävä kommentti tämän ajan muutosvastarintaisuuteen.

Päätarinassa pienimuotoinen radiokanava Radio Stage on pärjännyt päävisionäärinsä Jamin (aina mainio Martti Suosalo) luotsauksessa kohtalaisesti, mutta nyt mainostulot ovat päässeet tipahtamaan. Konserni lähettää paikalle Marikan (jämäkkä Vera Kiiskinen) päivittämään tekemistä dynaamisempaan suuntaan työntekijätiimin siitä suuresti innostumatta. Muutos ei tapahdu hetkessä, etenkään jos kukaan ei halua ottaa siitä vastuuta.

Tekijätiimi on pysynyt koko trilogian ajan lähes samana ja sehän ei haittaa, sillä puikoissa on sen verran taitavaa porukkaa. Esityksen hahmot ovat ensivilkaisulla karikatyyrimäisiä eivätkä kovinkaan syviä, mutta tuntuu että tässä ei nyt olla oltu luomassa niinkään henkilöitä kuin symboleita. Oli niin tai näin, näyttelijäkaarti hoitaa hommansa ammattitaidolla ja rennosti. Mainittakoon tässä erikseen, että Raimo Grönbergin miellyttävän matalaa radioääntä kuuntelisi lisääkin (podcastia vain tulille).

Visuaalisesti esitys on miellyttävän selkeä. Radiostudio on rakennettu Teppo Järvisen suunnittelemille liikkuville korokkeille, joita tarpeen tullen kiinnitellään yhteen. Pehmeästi liikkuvat korokkeet tuovat esitykseen miellyttävää liikkeen tuntua, studiossa kun pääasiallisesti kuitenkin istutaan. Heikki Örnin tarkat valot ja Timo Teräväisen eläväinen, mutta selkeä videosuunnittelu tuovat omalta osaltaan rytmiä esitykseen.

Toisella puoliajalla esitys tuntuu hajoavan vähitellen atomeiksi, ajan rakenne muuttuu ja tuntuu, että tämä näytelmä ei kertonut ainakaan radiosta. Hyppäys tuntuu ensin hämmentävältä ja jopa vähän kiusalliselta. Sulattelun jälkeen esityksen transformaatio pienen radiokanavan ahdingosta maailmankuvan kokonaisvaltaiseen kommentointiin tuntuu kuitenkin loogiselta ja oikeastaan aika hyvältä. Vähemmän minäminää ja enemmän asioiden silmiin katsomista, kiitos.

Esitystalous 3 - Radio jatkaa ohjelmistossa 9.2.2019 asti.

Lavalta: Äidinmaa (Espoon kaupunginteatteri)

Nuorta rakkautta kesällä 1939. / Kuva: Andreas Janett

Äidinmaa on tarina rakastetuksi tulemisen vaikeudesta

Espoon kaupunginteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa isosti rummutettu uutuusmusikaali Äidinmaa. Kahdessa aikatasossa liikkuva musikaali nostaa näkyville suomalaisten naisten tarinoita rakkauksineen ja uhrauksineen. Monisukupolvinen naiskertomus on ollut varsin yleinen viime vuosien kaunokirjoissa, mutta samantyyppisen tarinan katsoi ilolla vielä teatterin lavaltakin. Äitien päätökset vaikuttavat tyttäriin ja rakkaudettomuuden tunteen ketju jatkuu, kunnes se uskalletaan katkaista.

Anni on palannut vanhoilla päivillään kotikyläänsä tyttärentyttärensä Lauran kanssa katsastamaan äidin perintöään. Tutut maisemat innoittavat Annin kertomaan Lauralle nuoruudestaan ja kesäiltana syttyneestä rakkaudesta Helsingistä saapuneeseen Olaviin. Kylän tunnelma ei ole kuitenkaan lämmin: juopunut tehtailija pitää nyrkkinsä alla niin lapsiaan Sofiaa ja Veikkoa kuin kyläläisiäkin. Annin äiti Vieno yrittää selvitä vaikeista ajoista opportunistisella otteella ja nimismies yrittää höykyttää rikoksentekijöitä pysytellen samalla tehtailijan hyvissä kirjoissa. Sota laittaa ihmissuhteet viimeistään täysin sekaisin ja saa ihmiset tekemään vaikeita valintoja, joilla on kauskantoisia seurauksia.

Esityksen vahvuus on sen näyttelijöissä. Laulu sujuu jokaiselta viimeisen päälle ja isot kappaleet kuulostavat hienoilta. Jennie Von Storbacka ja Pirkko Mannola hoitavat ihailtavasti roolinsa molempien aikojen Anneina vahvatahtoisina mutta herkkinä naisina. Mikael Saari ja Peter Nyberg ovat viehättäviä nuoria, kirkasotsaisia miehiä. Kirkkaana mieleen jäi myös esimerkiksi Vilma Kinnunen säpäkkänä tehtailijan tytär Sofiana. Ihailen sitä, että työryhmällä on ollut uskallusta laulaa myös rumasti, siis ääni väristen ja sortuen, silloin kun tunnelma sitä vaatii.

Erikseen voisi mainita synkkäsävyisen hääkohtauksen. En tiedä, liukastuiko Saari oikeasti vaeltaessaan näyn läpi, mutta laulu ei katkennut traagisessa kohtauksessa hetkeksikään. Muutenkin hääkohtaus jäi mieleen vahvan tunteellisena, siinä hahmojen perusluonteet nousivat komeasti esiin.

Nykyisyyden ja menneisyyden Annit laulavat dueton. / Kuva: Andreas Janett

Tarina puolestaan tuntuu tutulta, jopa arvattavalta. Se ei ole huono, mutta ei toisaalta yllätyksellinenkään. Ensimmäinen puoliaika tuntuu myös tasapainoisemmalta kuin toinen, toisen puoliskon lopussa ratkaisuja kiirehditään turhankin paljon ja juonenkäänteet tuntuvat paikoin suoraksivedetyiltä. Pidin joka tapauksessa siitä, että keskiössä kerronnassa olivat nimenomaan naiset.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty, mikä sopii sen tunnelmaan. Lavalle tarvitaan vain tuolit, jotka muuttuvat tarpeen mukaan vaikka autoksi, ja pöytä, joka toimii muun muassa kaupan tiskinä ja pianona. Lavan sivuilla ja taustoilla on myös sermejä, joille aika ajoin heijastetaan lyhyitä, lähikuvista koostuvia videopätkiä. Pidin kovasti paperisermeistä ja tarvittaessa valaistuista ja tummennetuista väliseinistä, mutta videoista en pääasiallisesti niin välittänyt. Niiden hektinen, särisevä tunnelma tuntui olevan kuin toisesta maailmasta suhteessa esitykseen.

Kokonaisuutena Äidinmaa on hieno musikaali. On ilo nähdä huolella tehty uusi kotimainen musikaali, jossa Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin säveltämät ja Annina Enckellin ja Sinikka Svärdin sanoittamat laulut soivat kauniisti. Tarinallisesti yllätyksiä ei juuri tarjoilla, mutta työryhmä on sanalla sanoen hieno ja Maria Sid on tehnyt ohjauksessa nähdäkseni hyviä ratkaisuja suhteessa tekstin haasteisiin. Suosittelen, jos kotimainen voimannäyte kiinnostaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Espoon kaupunginteatterille.

Lavalta: Koska olet minun (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Catrin Svenfors

Itsepäisen rakkauden merkitsemät naiset

Edith Södergran on minulle, kuten varmasti myös monelle muulle, rakas runoilija. Hän oli jonkinlainen oman aikansa outolintu, runouden uudistaja ja erikoinen persoona. Espoon kaupunginteatterissa tällä viikolla kantaesityksensä saanut Virpi Haataisen näytelmä Koska olet minun ei kuitenkaan jää pelkäksi elämäkertamaiseksi kertomukseksi, vaan keskittyy Södergranin ja kulttuuritoimittaja Hagar Olssonin myrskyisään suhteeseen. Vahvojen naisten mittely on komeaa ja koskettavaa katsottavaa.

Tarina nähdään välähdyksinä Hagarin (Ella Pyhältö) näkökulmasta. Edith (Helena Kallio) on kuollut ja Hagar matkustaa tapaamaan tämän äitiä (Lena Labart) materiaalin toivossa. Jotain pitäisi ystävästä ja kilpakumppanista, joka oli ehkä vielä jotain muutakin, kirjoittaa. Tuttu paikka saa kaikki kipeät, hauskat, ohikiitävät ja suuren merkityksen saaneet muistot palaamaan.

Södergranin oikeasti omaa ääntä kuullaan vasta lopun runossa Landet som icke är. Muuten hänet nähdään paljolti juuri muiden silmien kautta: suurena taiteilijana, rakkaana mutta hauraana tyttärenä, ehkä rakastettunakin. Vain paikoin nähdään todella se vimmainen nainen, vahvatahtoinen oman tiensä kulkija. Toisaalta vahvatahtoisia ovat Hagar ja Helena-äitikin, itsepäisiä omien tunteidensa ja rajoitteidensa kanssa.

Ensi-illassa esitystä oli jouduttu muuttamaan Helena Kallion jalkavamman vuoksi. Ei sitä tosin olisi välttämättä huomannut, mitä nyt kiinnitti muutamassa kohdassa huomiota siirtymiseen tarvittaviin kainalosauvoihin. Ei tunnu siltä, että lavalla olisi jouduttu tekemään kompromisseja, sillä tarina ja näyttelijät kantavat sitä kevyen oloisesti. Lopussa tarvittavaa Sofian roolia tuuraava Outi Vuoriranta hoitaa myös osansa hienosti.

Toisaalta vahvan lavailmaisun kanssa paikoin töksähtelevästi vaihtuvat valot ja äänet tuntuvat turhan pisteliäiltä, ehkä jopa nykyaikaisilta. Niihin kiinnittää liikaa huomiota, keskittyminen itse näytelmään häiriintyy. Toisen puoliajan valokuvakohtaus biletunnelmineen tuntuu irtonaiselta. Kohtausten pehmeistä valoista kylläkin pidin, siitä kuinka ne loivat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa pelkistetysti lavalle tuodussa eristyneessä talossa Karjalassa.

Kokonaisuutena Koska olet minun on kiinnostava, sirpaleinen näytelmä. Tapahtumat näyttäytyvät kuin Edithin vimmalla repimät paperit, jotain puuttuu hetkien välistä, ehkä hetkistä itsestäänkin. Naisten keskinäistä dynamiikkaa seuraa kuitenkin ilokseen, kaikki ovat omalla tavallaan rikkinäisyydessään niin kovin inhimillisiä ja tosia.

Lavalta: Breaking the Waves (Turun kaupunginteatteri / Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Perjantai-iltaa ajattelee usein kevyemmän viihteen iltana, mutta välillä voi tehdä toisinkin. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden yhteisproduktio, Lars von Trierin elokuvaan perustuva Breaking the Waves on mainostekstien mukaan julma draama ja lupaus pitää. Itse en ole tosin elokuvaa nähnyt, mutta von Trierin muita töitä tuntevana osasin odottaa ahdistavaakin esitystä.

Tarina sijoittuu pieneen, tiukasti uskonnolliseen kylään 1970-luvun Skotlannissa. Bess (Helmi-Leena Nummela), tunteellinen, naiivi ja Jumalan kanssa yksityisiä keskusteluja käyvä nuori tyttö rakastuu öljynporauslautalla työskentelevään Janiin (Taneli Mäkelä) ja saa poikkeuksellisen luvan kirkon miehiltä mennä naimisiin. Pariskunnan rakkaus on intohimoista, mutta myös haastavaa kun Jan joutuu työskentelemään pitkiä aikoja poissa Bessin luota. Tilanne muuttuu, kun Jan loukkaantuu lautalla vakavasti ja Bess tekee kaikkensa, jotta hänen rakastamansa mies pysyisi hengissä ja onnellisena.

Tiedätkö sen Lars von Trierin elokuvan, jossa nuori nainen joutuu yhteisönsä hyljeksimäksi ja jolle käy paljon kaikkea kamalaa? Näin muun muassa keskustelimme miehen kanssa väliajalla ja siinä vaiheessa tilanne oli toiseen puoliaikaan nähden vielä melko seesteinen. Toisaalta tämä oli odotettavissakin. Näytelmä on rankka, teemoiltaan raastava ja näyttelijät tekevät vakuuttavaa työtä lavalla. Esityksen loppuessa olo on ravisteltu.

Nummela ja Mäkelä tekevät hienoa työtä esityksen pääparina. Dynamiikkaa on ja kumpikin tekee tavattoman raskaan roolin, Nummela tunteiden vietävänä olevana Bessinä ja Mäkelä vakavasti sairastuneena Janina. Länsiväylän haastattelussa Mäkelä kertoi tämän olevan yksi uransa raskaimmista rooleista enkä ihmettele yhtään. Myös muu roolitus, joka koostuu Turun kaupunginteatterin näyttelijöistä, on onnistunut. Erityisesti Dorothyn roolissa nähtävä Minna Hämäläinen on ehdottoman vakuuttava ja jämpti.

Esityksen lavastus on varmaa Markus Tsokkisen käsialaa. Kuulas kalliomaisema muuntuu tarvittaessa kirkoksi, sairaalaksi ja ruokailutilaksi. Tuulen ja viileän sään voi kuvitella, etenkin kun salissa oli esitysiltana hieman tavallista viileämpää rikkoutuneen lämpöputken vuoksi. Taustalla nähtävät Salla Malkavaaran projisoinnit tuovat öljynporauslautan ja myrskyävän meren tilaan. Visuaalisesti esitys on tavattoman hieno, myös niinä rumina hetkinään.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kotimatkalla käymme pitkän keskustelun lavaraiskauksista ja muidenkin graafisten asioiden näyttämisestä lavalla. Mietimme muun muassa olivatko kaikki pitkään ja hartaasti näytetyt kauheudet täysin välttämättömiä esityksen vaikuttavuudeksi. Paha sanoa, mutta itse olisin selvinnyt myös viitteellisemmällä käsittelyllä, vaikka ymmärrän että alkuperäisessä elokuvassa käsittely on varmaankin ollut samankaltaista ellei jopa graafisempaa.

Yön nukuttua esityksestä voi jo vähän etääntyä. Olen vaikuttunut, surullinen ja vähän jopa väsynyt. Toisaalta tarinassa on jotain tavattoman lohdullista ja kaunista. Rakkaus on joskus rumaa, mutta se on voimakas tunne. Lopusta olin jopa iloinen, se toi minulle tarpeellisen valon tähän tarinaan, muuten olisin varmaan edelleen tavattoman ahdistunut. Kiitos.

Breaking the Wavesin ehtii nähdä Espoon Revontulihallissa vielä marraskuussa ja Turun Logomossa on muutama esitys sekä marras- että joulukuussa.

Lavalta: Lokki (Red Nose Company / Espoon kaupunginteatteri)

Nina (Niina Sillanpää) ja lokki. Kuva: Tero Ahonen

Espoon kaupunginteatterin ohjelmiston vahvuuksia omat omien tuotantojen lisäksi ehdottomasti myös lukuisat vierailut. Oma ennakkosuosikkini syksyn esityksistä oli Red Nose Companyn Lokki, joka tuo lavalle Tšehovin klassikkonäytelmän Suomessa ennennäkemättömänä, pidennettynä versiona. Päivitetyn tekstin lisäksi näytelmä on viety klovnerian maailmaan ohjaaja Philip Boulayn havainnon kautta, jossa hahmot ovat kuin klovneja vaikkei punaisia neniä ja maskeja kasvoilla olekaan.

Yhdentoista näyttelijän voimin lavalle nousee maaseutukartano saleineen ja pihalle kyhättyine teattereineen. Konstantin (Jari Virman) tahtoisi olla vakavasti otettava kirjailija ja kirjoittaa rakastamalleen Ninalle (Niina Sillanpää), rikkaan tilanomistajan tyttärelle. Poikaansa pompottaa hänen äitinsä, näyttelijätär Arkadina (Minna Puolanto), joka tuo mukanaan kuuluisan kirjailijan Trigorinin (Eero Järvinen). Maaseudun rauhasta ei puolestaan nauti Arkadinan veli Pjotr (Jouko Puolanto) ja omat ongelmansa on tilanhoitajapariskunnallakin (Riku Korhonen ja Nora Raikamo). Heidän tyttärensä Maša (Amira Khalifa) haikailee Konstantinin perään ja Mašaa haikailee syliinsä puolestaan opettaja Semjon Semjonovitš (Oskari Perkki). Pakkaa sekoittaa vielä lääkäri Dorn (Tatu Siivonen) ja koko ajan taustalla tuntuu hiippailevan työmies Jakov (Teemu Aromaa), ainut joka kaartista on saanut kasvoilleen perinteisen klovnin maskin ja nenän.

Reilu kolmituntinen esitys ei ole lähtökohtaisesti helpointa katsottavaa, etenkään Louhisalin penkeillä jotka pitävät puolensa lyhyemmissä esityksissä mutta alkavat parin tunnin jälkeen puuduttaa. Onneksi lavalla nähtävä näyttelijöiden (vai klovnien) joukko on niin taitava, että työtä katsoo mielellään. Tunnelma vaihtuu vakavasta herkkään ja ennen kaikkea traagisesta koomiseen. Rakkaudesta puhutaan paljon, mutta monella kohde ei vastaa tunteisiin ja on usein myös rakastunut toiseen. Myös teatteri, kirjoittaminen ja kuuluisuus saavat paljon tilaa. Millaista on olla kuuluisa kirjailija, mitä menestys maksaa.

Roolitus on onnistunut ja näyttelijät tavattoman taitavia. Veikkaan, että jos erilaisten klovnityyppien tuntemus ja niiden välinen hierarkia olisi ollut tutumpaa, olisi esityksestä saanut vielä enemmän irti. Hahmojen klovnimaisuuden kykeni joka tapauksessa havaitsemaan. En osaa tässä nostaa esille erityisesti ketään, sillä parasta oli mielestäni hahmojen yhteispeli lavalla. Hatunnosto toki myös laajan tekstimassan omaksumisesta.

Arkadina (Minna Puolanto), Dorn (Tatu Siivonen) ja Maša (Amira Khalifa). Kuva: Tero Ahonen

Tässä nyt huikeat kaksi kertaa Tšehovia nähneenä voinen todeta, että hänen näytelmänsä sekä pitkästyttävät kauheasti että ovat samalla tavattoman viihdyttäviä. Nytkin huomasin välillä olevani katsomossa lähes puoliunessa, mutta silti hereillä ja kiinnostuneena. Jotain viehättävää siinä pysähtyneessä pitkäveteisyydessä siis on. Mieskin totesi, että ensimmäisen puoliskon puolessavälissä näytelmä tuntui jaanaavalta, mutta näytelmän päättyessä totesi olevansa onnellinen sen nähtyään.

Kiitos Red Nose Company jälleen hienosta teatterielämyksestä, tammikuun ensi-iltaa Punaista viivaa odotamme jo kiinnostuksella.

Jäikö Lokki näkemättä Espoossa? Ei hätää, marras- ja joulukuussa järjestetään vielä useita esityksiä Blue Media -studiolla Viikissä, kurkkaa lisätietoa täältä.

Lavalta: Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Yehia Eweis

Aloin odottaa Espoon kaupunginteatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia? -näytelmää heti kun syksyllä näin siitä ensimmäiset mainokset. Ensinnäkin vaikutuin tekstistä paljon sen luettuani ja roolitus houkutti myös, Satu Silvon ja Antti Virmavirran voisi odottaa tekevän hienot roolit eivätkä Minka Kuustonen ja Markus Järvenpää varmaankaan jäisi jälkeen.

Edward Albeen kehuttu, vuonna 1962 julkaistu näytelmä sijoittuu yliopiston juhlia seuraaville yön pikkutunneille. Martha ja George saapuvat aikamoisessa hutikassa kotiin ja Martha ilmoittaa kutsuneensa nuoren pariskunnan, Nickin ja Honeyn, vielä vieraisille. Vieraat saapuvatkin, mutta ennen sitä Martha ja George ovat jo aloittaneet toistensa solvaamisen ja tunnelma on kireä. Nuoripari vedetään mukaan vanhemman pariskunnan keskinäisiin sanallisiin säilänheilutteluihin ja yön aikana riivitään rikki elämän kulisseja, paljastetaan salaisuuksia ja avataan parisuhteen koossa pitävät solmut. Koko kolmituntisen näytelmän aikana katsoja saa olla tarkkana pysyäkseen perässä terävässä sanailussa ja saadakseen kiinni ilmaan heitetyistä vihjeistä asioiden todellisesta luonteesta.

Näyttelijäsuorituksia kelpasi tosiaan odottaa, sillä koko nelikko on lavalla suorastaan erinomainen. On lumoavaa katsoa näin hyvää puheteatteria, jossa näyttelijät mittelevät vertaistensa kanssa ja tahditus pysyy kunnossa. Aihehan tekstissä on melkoisen kamala ja kaikki henkilöhahmot paljastetaan kaikkine heikkouksineen, mutta raskaalta poljennolta vältytään. Jopa ensimmäinen kahden tunnin puoliaika sujuu jouhevasti, ajan kulu tuntuu lähinnä istumalihaksissa.

Näyttelijöiden lisäksi kiitoksia voisi siis varmasti lähettää myös ohjaaja Pasi Lampelalle ja muulle työryhmälle. Lavasteet ovat massiviiset ja komeat, yliopistopariskunnan kodin raskaat kalusteet ja hämärä valaistus tuovat oman tunnelmansa teokseen. Tunnelma on luotu harkiten.

Kuva: Yehia Eweis

Edellytykset tavattoman hienolle teatterielämykselle olivat siis olemassa. Harmiksemme jouduimme kuitenkin poistumaan katsomosta pettyneinä, muttemme suinkaan esityksen vaan kanssakatsojien suhteen. Molemmilla puoliajoilla katsomossa saatiin kuunnella erästä versiota Nokia tunesta ja molemmilla puolillamme istuvat katsojat esittivät kommenttejaan esityksen aikana turhan kovaan ääneen huomautuksista huolimatta. Erityisesti korpeamaan jäi se aivan loppumetreillä, tunnelman ollessa intensiivisimmillään soinut puhelin, etenkin kun niistä kännyköistä oli huomautettu useampaan kertaan. Niin sitä toivoisi esitykseen tulijoilta kunnioitusta toisten teatterinautintoa ja toisekseen näyttelijöiden roolisuorituksia kohtaan, mutta tällä kertaa kävi näin.

Tästä huolimatta suosittelen tätä esitystä erityisen paljon. Lavalla nähdään upeita näyttelijöitä ja tekstin haastavuudesta huolimatta se on tuotu näyttämölle komeasti. Kiitos tekijätiimille, olitte ne useat takaisinkutsut lavalle ansainneet!

Kiitos myös Espoon kaupunginteatterille, joka tehokkaasti ja ystävällisesti sai lippumme vaihdettua kun alkuperäisenä katsomispäivänä onnistuimme sairastumaan.

Lavalta: Kojoottikuu (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Musiikki loppuu, valot syttyvät. Aplodien aika, silmiin kihoaa ihan vahingossa kyyneleitä. Espoon kaupunginteatterin Kojoottikuu onnistui vetämään jalat alta rehellisellä ja tarkalla otteellaan.

Gabriela (Iina Kuustonen) on kotona ja odottaa miestään Benitoa (Mikko Leppilampi) palaavaksi armeijan työtehtävistä. Aavikolla hiekka päätyy joka paikkaan ja ääninä kuullaan vain kojoottien ulvontaa, seurana on vain lemmikkikissa (Hanna Raiskinmäki). Naapurin poika Martín (Olli Rahkonen) yrittää saada Gabrielaa kiinnostumaan itsestään, mutta heikoin tuloksin. Paremmin onnistuu taivaalla loistava kuu (Niklas Häggblom), joka soittaa Gabrielalle serenadeja ja tanssittaa, eikä huonosti pärjää Kissaa vikittelevä Kojoottikaan (Janne Marja-aho). Ulkopuolisuuden ja rakkauden kaipuu koskettaa kuitenkin kaikkia.

Jussi Tuurna kertoi ennen esitystä teosesittelyssään, kuinka idea Kojoottikuusta on kytenyt jo noin vuosikymmenen hänen ja ohjaaja Johanna Freundlichin mielissä. Kypsymisaika ei selvästikään ole huono asia, sillä Kojoottikuu tuntuu eheältä ja jollain tavalta vaivattomalta esitykseltä. Puhenäytelmä on kääntynyt läpilauletuksi musikaaliksi upeasti ja kohtaukset virtaavat toistensa lomaan kuun paistaessa taivaalta.

Täytyy aivan ensimmäiseksi todeta, että roolitus on oivallinen. Pääparina nähtävät Kuustonen ja Leppilampi tekevät vahvaa työtä toisistaan vieraantuneina aviopuolisoina, eikä uskottavuutta vähennä lainkaan se että näyttelijät on viimeksi nähnyt komediasarjan hahmoina televisiossa. Raiskinmäki ja Marja-aho ovat dynaaminen pari Kissana ja Kojoottina, alkuvoimaisia ja kaunisliikkeisiä, ulvonnassaan aitoja. Rahkonen puolestaan on hellyyttävä innokkaana nuorukaisena, rakkaudenkipeänä ja itsestään niin kovin varmana mutta silti haavoittuvana. Eikä viimeiseksi tässä mainittava Häggblom jää vähäisimmäksi, sillä muotoaan muuttava Kuu hurmaa sekä viiksekkäänä dalimaisena hahmona kuin glitteriin pukeutuneena tähtenä. Kaiken lisäksi Kuu vielä soittaa niin montaa soitinta, että ei voinut kuin ihailla.

Kuva: Stefan Bremer

Hienon roolituksen lisäksi lavalla nähdään orkesteri, jota johtaa Jussi Tuurna ja soittajina kuullaan Esko Grundströmiä, Topi Korhosta ja Sara Puljulaa. Massa on pieni, mutta tehovoima sitäkin parempi. Virtaava musiikki kuljettaa näytelmän kohtauksesta toiseen, leikittelee, luo tunnelmaa. Musiikin tavallaan jopa unohtaa, niin luontevasti se on osa esitystä. Täytyy myös nostaa hattua niin orkesterille kuin näyttelijöillekin, sillä läpilauletussa esityksessä työssä saa olla koko ajan eikä tunnin käytännössä tauoton musisointi voi olla mikään läpihuutojuttu.

Ihailtava on myös näyttämöä, jonka lavastuksesta vastasi Mark Väisänen. Aavikko tulee todeksi, vaikka oikeaa hiekkaa ei juuri näykään. Illuusio kuumasta ja kuivasta, tähtitaivaan valaisemasta aavikosta on hieno. Revontulihallin vahvuuksia esitystilana on selvästi sen muunneltavuus ja Espoon kaupunginteatterissa tunnutaan myös osaavan tämä erilaisten elementtien tuominen lavalle.

Ei tämän kaiken jälkeen toisaalta pitäisi olla yllätys, että esitys viehätti juuri minua. Kyseessä on kuitenkin musikaali, joka liikkuu täysin vaivattomasti minulle tärkeän maagisen realismin kuvastossa. Kuinka monelle kissat puhuvat, kysyy Gabriela, mutta ei jää sitä sen kummemmin pohtimaan. José Riveran näytelmä on vain yksinkertaisesti hieno, hyvin rytmitetty, kauniisti esitetty ja kaiken lisäksi täydellisesti lopetettu.

References to Kojoottikuu Make Me Hot, kiitos työryhmä ja Espoon kaupunginteatteri!

Lavalta: Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa (Espoon Kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Vuonna 2010 Espoon kaupunginteatterin esitystä Esitystalous käytiin katsomassa sankoin joukoin. Olin myös itse tässä joukossa ja pidin esityksestä kovasti. Erityisesti ihailin monipuolista videoiden käyttöä ja monipuolista kohtausvalikoimaa. Kun sitten ilmoitettiin, että lavalle saapuu syksyllä Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa oli valinta selvä, tuonne mennään.

Esitystalous 2 pyörii Espoon brändiryhmän toiminnan ympärillä. Minä-kertoja (Ylermi Rajamaa) palkataan hulvattomalla summalla tuomaan ryhmään boheemiutta ja kirjoittamaan Espoon tarina näytelmäksi. Palkkauksen hoitavat hieman pihallaolevan oloinen kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) sekä hänen tehokas ja ylimaallisen asiallinen sihteerinsä Ilona Koski (Henna Hakkarainen).

Brändiryhmän toiminta tökkii eikä konsensusta mihinkään tunnu löytyvän, Espoon tarinakin pakoilee. Näytelmäkirjailija yrittää saada ryhmän heittäytymään ja onnistuukin aikaansaamaan kavalkadin lauluesityksiä, jotka johdattavat asioita sivuraiteille. Itseäni viehätti ryhmäläisistä eniten Keijo Sevón, Aalto-yliopiston puurakentamisen professori (mainio Raimo Grönberg), joka yrittää tuoda ryhmään konkretiaa päätyen kuitenkin fraktaaleihin. Ria Kataja ja Tommi Korpela ovat dynaaminen taistelupari, joiden välillä leiskuvat niin argumentit kuin viehätyskin, Petri Huhtala puolestaan liputtaa kaikkien Blues-fanien puolesta it-yrittäjänä ja paantumattomana urheilumiehenä.

Näytelmän puolesta on heti sanottava, että se osaa nauraa Espoolle ja ilmeisesti myös espoolaiset itselleen. Tai ainakin oletan yleisön joukossa olleen paljon paikallisia. Itse kuulun poismuuttajiin, mutta löysin kyllä sisältäni pienen ylpeän espoolaisen (niin että anteeksi vain, ei se Matinkylä ole niin rupuinen kuin ymmärtää annettiin). Huumori syntyy vakavuudesta, täysin asialleen omistautuneista poliitikoista, joiden ilmekään ei värähdä kun suu suoltaa käsittämätöntä poliittista jargonia metrikaupalla.

Eniten kiitosta minulta saa hieno lavaratkaisu. Katsomo ympäröi näyttämöä ja näyttelijät sukkuloivat hienosti esittäen tasapuolisesti molemmille puolille ilman että se näyttää hassulta pyörimiseltä. Lava itsessään muuntuu jos jonkinlaiseksi asetelmaksi pyörällisten pöytien ja tuolien avulla, mukana rullailee myös henkilöluettelossa mainittu Robo, 3D-mallinnettu puurakenne joka esittää itseään.

Kuva: Stefan Bremer

Brändiryhmän toimintaa, tai toimimattomuutta, on ilo seurata, mutta välillä olo on hieman hämmentynyt. Lavalla tapahtuu jos jotakin, mutta harva asia johtaa mihinkään. Ehkä se on tarkoituskin. Ehkä on tarkoitus, että katsoja löytää itsestään ja ympäristöstään espoolaisen identiteetin, Espoon tarinan. Lopetus oli kyllä hieno, että kiitos ja kumarrus siitä.

Esitys on varsin pitkä, väliaikoineen noin 3 tuntia 15 minuuttia, joten istumalihaksia tarvitaan. Näytelmä kyllä jaksaa kannatella, mutta se vaatii keskittymistä ja jos takana on liian vähän nukuttuja yötä tuppaa loppuvaiheessa keskittyminen herpaantumaan. Onneksi lavalla tapahtuu koko ajan eikä staattisia hetkiä ole. Näyttelijät hoitavat roolinsa rautaisella ammattitaidolla ja suorituksille ei voi kuin aplodeerata.
Esitystalous 2 ei ehkä viehättänyt yhtä paljon kuin edeltäjänsä, mutta rullasi kuitenkin mainiosti. Lavan käyttö oli monipuolista ja näyttelijät mainioita, yleisön osallistaminen gallup-lapuilla hauska idea.

Kurkkaa myös Teatterikärpäsen puraisuja -blogin teksti, jossa annettiin esitykselle täydet viisi tähteä.

Miksi mennä teatteriin ja syksyn tärpit

Väliajalla voi hyvällä omallatunnolla ottaa lasin kuohuviiniä. Tai pullaa (Ryhmiksessä ja Q:ssa ainakin on hyvät leipomustuotteet).

Olin perjantaina kolmatta kertaa tänä kesänä katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä. Sen lisäksi Hanna listasi omia kirjallisia teatteritärppejään ensi syksylle. Nämä yhdessä saivat minut miettimään, miksi ihmeessä käyn mielelläni teatterissa.

Olen innostunut teatterissa käymisestä tosissani viimeisen kuuden vuoden aikana. Tein laskeskeluja blogimerkintöjen perusteella. Vuonna 2011 kävin teatterissa 14 kertaa ja 2012 16 kertaa. Tämän vuoden saldo on 14 kertaa ja toivon luvun nousevan yli kahdenkymmenen. Aikaisemmin viehätys perustui paljolti omaan näyttelemisinnostukseen, tämä johtikin Korkeasaaren teatteriin liittymiseen vuonna 2009. Nyttemmin, vaikka näyttelemisestä pidänkin, huomaan yhä enemmän nauttivani katsojan osasta. Siitä, että minut lumotaan, saadaan nauramaan ja pelkäämään, uppoutumaan tarinaan. Se on aika siisti tunne.

Minusta on myös mukava pukeutua teatteriin. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi pönöttää ja kärsiä epämukavista ja kiristävistä vaatteista koko esityksen ajan. Vaatteet voivat olla mukavat, mutta silti siistit. Omasta mielestäni se on kunnionosoitus teatterin tekijöille, että vaivautuu hieman katsomaan mitä päällensä laittaa. Ulkoilmateatterit toki sitten vielä erikseen, sinne riittävän lämmintä päälle ja tarvittaessa huopa mukaan.

Kannattaa myös jättää hajusteet kotiin ja jos vain mahdollista vetää ne viimeiset sauhut reippaasti ennen esityksen alkua. Yleisössä nimittäin istuu aina hajuherkkiä, joilta teatterinautinto saattaa mennä ihan pilalle. Jos kuulut hajuherkkiin kannattaa muutenkin lukea esitysten tuoteselosteet tarkkaan, usein teatterisavun, -tupakan tai muiden hajusteiden käytöstä varoitetaan etukäteen.

Ja jos nautit: anna esityksestä palautetta. Useiden teattereiden nettisivuilla on palautelomakkeita tai sitten voi lähestyä myös sähköpostilla. Itse ainakin tekijänä arvostaisin positiivista, vilpitöntä palautetta.

Anna siis teatterin viedä mukanaan. Valitse omat suosikkisi ja mene myös mukavuusalueesi ulkopuolelle.

Lopuksi vielä omat teatteritärppini syksylle, näitä tulikin aika paljon. Kiitos Hanna ideasta!

Päivitys 20.10. Linkitän vinkkien perään myös omat tekstini esityksistä kun olen ne ehtinyt käydä katsomassa.

Appelsiinitemppu / Kulttuuritalo Stoa
Tämä on ihan ehdoton valinta! Näin esityksen keväällä Korjaamolla, marraskuussa on kaksi esitystä Stoassa. Appelsiinitemppu oli huimaava, ovela ja kipeän kaunis näyttäessään katsojalle illuusioita ja paljastaen henkilöhahmojen salaisuuksia.

Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri
Esitystalouden ensimmäinen osa oli aivan hulvaton, joten tämä on ehdottomasti nähtävä myös. Lisäksi lavalla on yksi suosikkinäyttelijöistäni eli Martti Suosalo. Liput kannattaa varata ajoissa, edellinen esitys oli pian melko loppuunmyyty tai varattu. -- Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa 30.10.

Charles Dexter Wardin tapaus / Tikkurilan teatteri
Kävin itse katsomassa tämän H.P.Lovecraftin pienoisromaanin perustuvan näytelmän keväällä ja pidin siitä kovasti. Kahden miehen näytelmä on intensiivinen ja sopivasti pelottava. Näytelmästä voi myös nauttia ilman Lovecraft-tietämystä, sillä itselleni kirjailija ei ole juuri nimentuntemusta tutumpi. Esityksiä on vain viisi marras-joulukuussa, joten ole tarkkana.

Hämeenlinna / Q-teatteri
Q-teatteri tekee oman mielikuvani mukaan siistejä ja uskaltavia ratkaisuja, jotka onnistuvat joko täysiä tai sitten eivät. 2/3 edellisistä käynneistäni sanovat, että onnistuvat. Juha Itkosen Hämeenlinna on siis nähtävä. -- Hämeenlinna 21.11.

Jäniksen vuosi / Ryhmäteatteri
Paasilinnan klassikkoteos on lukematta ja nimi tuo mieleen vain Samuli Putron biisin. Oli miten oli, Ryhmikseltä uskallan mennä katsomaan käytännössä mitä vaan. Aina olen yllättynyt, joskus hämmentynyt, ei ole harmittanut. (ja sitten esityksessä on Juha Pulli, jota pääsin kättelemään viime Robbarin väliajalla, kui siistiä!) -- Jäniksen vuosi 12.10.

Kiviä taskussa / HKT
Tiedetään, Kiviä taskussa on pyörinyt jo ties kuinka monta vuotta. Mutta se on vaan niin hyvä, itse olen nähnyt sen kolmesti. Ja nyt haluaisin nähdä vielä neljännen kerran. Liput tuntuvat taas olevan loppuunmyydyt, mutta peruustuspaikkoja kannattaa aina yrittää (ja suoraan HKT:n lipputoimistosta sitten). Paljon rakkautta Suosalolle ja Nuojualle siitä, että ovat jaksaneet tätä niin monta vuotta. -- varasin liput helmikuuksi, hiphei!

Lavaklubi / Kansallisteatteri

Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Lavaklubin (yllä) tarjontaan. Vinkeiden keikkojen lisäksi siellä järjestetään paljon teatterin tekijähaastatteluita ja syksyllä alkaa myös Yllätysklubi (ensimmäisen kerran 14.9., itse en pääse, menkää te!). Muista myös Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubi!

Lähes onnellinen mies / Ryhmäteatteri
Keväällä Ryhmis käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa Huorasadun kautta. Nyt on miesten vuoro kertoa, avata ikkuna miesten pahoinvointiin ja ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ainakin tekijätiimin perusteella vaikuttaa oikein lupaavalta. -- Lähes onnellinen mies 5.10.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri
Kun asuu samassa taloudessa musiikkimiehen kanssa herättää KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast mielenkiintoni. Näytelmä kertoo hääkeikoilla tienaavasta bändistä, jonka riveissä nahistellaan ja juonitellaan. Kuulostaa lupaavalta. -- Orkesteri 19.11.

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri
Ranskalaisen Sébastien Thiéryn komedia kertoo siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun rahaa alkaa ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä. Mitä rahalla pitäisi tehdä, saako sitä käyttää, onko kyseessä rikos? Asetelma vaikuttaa herkulliselta. Näin mainoksen rautatieaseman tunnelissa, kiinnostuin. -- Ovista ja ikkunoista 5.12.

Pop Slut / Kokoteatteri
Mainospuhe lupaa uudenlaista musiikkiteatteria, spektaakkeleita ja sukupuoli-identiteetin käsittelyä. Kokossa tuppaa näkemään kaikkea jännää myös, toivottavasti ehdin katsomaan tätä. -- Pop Slut 26.11.

Pysy hengissä vielä tämä päivä / Kansallisteatteri
Kansiksen Omapohjan ohjelmistoa kannattaa seurata, siellä pyörii tuon tuostakin vaikka mitä kiinnostavaa. Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoo mielenterveyspalvelujen alasajon seurauksista. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen ja vaikka esitys on todennäköisesti absurdista huumorista huolimatta rankka on tämä nähtävä. -- Pysy hengissä vielä tämä päivä 19.10.

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri
Tämä on ehdottomasti nähtävä! Rocky Horror Show on upealla tavalla vinksahtanut musikaali ja tilaisuutta nähdä se livenä ei voi ohittaa. Esityksessä on myös katsojien mahdollista osallistua esityksen kulkuun, alkuperäisen esitysasun mukaisesti. Mutta ei hätää, osallistuminen on vapaaehtoista. -- The Rocky Horror Show 7.12.

Ja on niitä muitakin. Tutki nettisivuja, selaile lehtiä ja älä jätä viime tinkaan, parhaisiin liput viedään käsistä ennen kuin huomaatkaan.

Lavalta: Déjà-vu? (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Max Messer

Kannatti luottaa aavistukseen. Bongasimme Espoon kaupunginteatterin ohjelmistolehdestä, että maaliskuussa teatterin vieraaksi saapuu kolmen esityksen verran Bodecker & Neander -teatterin Déjà-vu? joka sattumoisin on mimiikkaesitys. Neljääkymppiä käyvät Bodecker ja Neander ovat kuuluisan miimikon Marcel Marceaun (okei, en itsekään tiennyt ennen tätä) oppipoikia ja ovat koonneet esitykseensä parhaita numeroitaan mestarinsa oppien mukaisesti.

Ja kuten jo sanoin: kannatti.

Ranskalais-saksalainen mieskaksikko veti nimittäin upean vajaan kahden tunnin show'n, jossa sai sekä nauraa, vähän pelätä, tuntea myötätuntoa ja nauraa vähän lisää. Esitykseen kuului kymmenen numeroa, sekä yksi ylimääräinen numero aplodien jälkeen. Omat suosikkini olivat The four seasons of Antonio, The Sorcerer's Apprentice (upea taikashow!) sekä The pickpocket. Miimisen ilmaisun lisäksi esityksen pääosassa olivat erilaiset orkestroidut (klassiset) kappaleet (mm. Vivaldin Neljä vuodenaikaa).

Jos joskus tulisi vastaan tilaisuus päästä kunnolliselle mimiikkakurssille, juoksisin pää kolmantena jalkana (ei yhtään huvittaisi mennä näiden herrojen workshoppiin elokuussa mutta kun se on Saksassa). Tällainen fyysinen teatteri kun vaan, parhaimmillaan, on aivan upeaa. Suomalaisista näyttelijöistä muun muassa Martti Suosalo on mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten kehoa käytetään lavalla hyvin.

Vaikka nämä mimiikkaesitykset nyt jo loppuivatkin, voi hienon trailerin käydä katsomassa täältä.

Lisää tällaista kiitos!

Lavalta: Sarasvatin hiekkaa (Espoon kaupunginteatteri)

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Huhhuh. Huhhuhhuh.

Tänään 15.2. Espoon Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saa Risto Isomäen romaanin Sarasvatin hiekkaa pohjalta dramatisoitu samanniminen näytelmä. Minä kävin katsomassa näytelmän ennakkoesityksen ystävänpäivänä.

Sarasvatin hiekkaa sijoittuu vuoteen 2021, eli ei kovin kauas tulevaisuuteen. Insinööri Sergei (Antti Virmavirta) on kehittänyt uudenlaisen sukellusveneen, jota tarvitaan Intiassa. Cambaynlahden pohjasta on vuonna 2001 löytynyt kaupungin rauniot ja meriarkeologi Amrita (Miina Turunen) on vihdoin saanut rahoituksen sen tutkimiseen.

Samaan aikaan Grönlannissa toimittaja Pierre Chamberlain (Markus Riuttu) on tullut tukemaan toivoa nostattavaa dokumenttia jäätiköiden sulamisesta. Tutkija Susan Holm (Leena Pöysti) ei vain suostu antamaan Pierren kaipaamaa lausuntoa, sillä ei tässä mitenkään hyvin ole käymässä. On jäätikköjärviä ja huolestuttavia tapahtumia, IPCC:n arviot liian optimistisia. Satu Silvo puolestaan esittää ympäristöministeriä, jolla on hyvinkin realistiset näkökannat siihen, mitä tällä pallolla tapahtuu.

Voiko jäätiköitä enää pelastaa? Tai, pikemminkin, voiko ihmiskuntaa enää pelastaa?

Maria Kilpi on mielestäni tehnyt hyvää työtä dramatisoinnin kanssa. Toisinaan henkilöiden väliset suhteet saavat väistyä sen kaiken informaation tieltä ja se on tässä näytelmässä hyvä. Siis kyllä sitä on, henkilöhahmoja ja juonta, paljonkin ja toimivasti, mutta ei niin paljon ja perinteisesti kuin traditionaalisemmassa teatterikappaleessa. Kirjan juonta (jonka muistin harmittavan huonosti) on jonkin verran muunneltu, henkilöitä poistettu ja tapahtumia sen mukaan muokattu.

Kuva: Stefan Bremer / Espoon Kaupunginteatteri

Aika harva menisi tunkkaiseen luentosaliin vapaaehtoisesti kuuntelemaan kahden tunnin esitelmää siitä, mitä maapallolle ja meille voi tapahtua jos ilmaston lämpeneminen jatkuu. Sen sijaan toivottavasti useampi voisi mennä katsomaan näytelmää, jossa Antti Virmavirta, Miina Turunen ja muut näyttelijät kertovat nämä ihan samat asiat mutta roolihahmojensa kautta.

Yksi nykytanssimainen kohtaus hetken kummastutti, erosi (mielestäni) näytelmän muusta poljennosta. Toisaalta, kohtaus oli myös pysäyttävä ja hieno.

Erityiskiitokset menevät täältä nyt lavastuksella ja tekniikkapuolelle. Oli hiilarijäätä, hiekkaa lavalla ja yksinkertaiset mutta vaikuttavat lavasteet. Loppurytinässä kaatui seinää ja vilkkui valoja, tuli kylmät väreet (ja tulee edelleen, kun sitä ajattelee).

Mies on tässä jo monesti sanonut, että kyllähän se maapallo pärjää, ei sitä tartte pelastaa, mutta me ollaankin sitten vähän eri juttu.

Kiitos Espoon kaupunginteatterille tämän tekemisestä. Menkää katsomaan tämä. Lipputiedot, esitysajat yms. täältä.

Mahtaa huomenna harmittaa.


Sarasvatin hiekkaa on aiemmin taipunut näytelmäksi Rospuutto-ryhmän (esitetään edelleen, kiertueella!) ja Rovaniemen kaupunginteatterin käsissä (teoksen kantaesitys).


(Niin ja siis tämä Risto Isomäen samanniminen kirja (Tammi, 2005) on siis myös tosi hyvä, että jos Espoo on liian kaukana tai teatteri ei muuten iske niin lukekaa. Tai se sarjakuva. Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jokke ja LukeVille ja sarjakuvasta Kirjava kukko. On pakko varmaan lukea itsekin. Ja Litium 6 (Tammi, 2007) ja Con Rit (Tammi, 2011) myös.)