Kerrottakoon tässä vielä, että ennen lukemisen aloittamista ehdin jo aiheuttaa pokkariparalle vesivahingon ja rutata sekä etu- että takakannen. Taipaleemme alkoi siis ryppyisissä merkeissä.
Irti päästäminen on tietenkin pelottavaa meille jotka uskomme, että maailma pyörii vain koska siinä on kahva, josta me sitä henkilökohtaisesti pyöritämme, ja että jos me päästäisimme irti siitä edes hetkeksi, niin no - siihenhän maailma sitten loppuisi.
Lyhyesti sanottuna Eat Pray Love on toimittaja Elizabeth Gilbertin vuoden kestoinen, avioeron jälkeinen matka kohti sisäistä tasapainoa. Vuosi vietetään Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa, jokaisessa maassa neljä kuukautta. Italiassa nautitaan, Intiassa etsitään sitä sisäistä rauhaa ja Indonesiassa pyritään löytämään se kuuluisa tasapaino. Kirjassa on 108 lukua, 36 kullekin maalle, intialaisen rukousnauhan japa malan mukaan, jossa on 108 helmeä.
Gilbert kirjoittaa keskustelevaan ja lempeään sävyyn, tuttavallisesti jopa. Siten, että kirjaa oli todella mukava lukea ja minäkin huomasin viskaavani ennakkoasenteeni romukoppaan lähes samantien. En lainkaan enää ihmettele, miksi tästä kirjasta tuli hitti sillä teksti on helppolukuista mutta ei silti mitään höttöä. Eat Pray Love mainittiin jopa rakkaassa nörtti-tv-sarjassani Big Bang Theoryssa (suom. Rillit huurussa)!
Täytyy myöntää, että aina välillä minä puhisin itsekseni; onko tämä ihminen todella tehnyt nämä kaikki asiat? Näin spontaanisti? Ja sitten tajusin, kuka Gilbertistä tuli mieleeni: oma äitini. Äitini, joka ravaa ihan ilokseen milloin milläkin kurssilla ja innostuu uusista asioista tuosta vain. Viime viikon hän vietti Kreikassa naiseustutkimuksen jumalatarkurssilla, ja palatessaan Suomeen suuntasi suurinpiirtein saman tien lähiruokamessuille Inkooseen. Gilbert tuntui siis minusta itse asiassa pian jo hyvin läheiseltä ihmiseltä, ja välillä tuntui kuin keskustelisin äitini kanssa kirjan lukemisen sijaan.
Oman onnensa toteutumiseen on osallistuttava lakkaamatta. Ja kun on saanut onnesta kiinni, ei pidä jäädä lepäämään laakereillaan, on ponnisteltava tosissaan uidakseen ikuisesti ylös onnen virtaa ja pysyäkseen pinnalla. Jollei sitä tee, päästää sisäsyntyisen onnensa käsistään.
Ja niin nololta kuin se minusta tuntuukin myöntää, minä otin Eat Pray Lovesta oppia. Eilen huomasin harrastavani balilaista meditaatiota Stockmannin Hullujen Päivien jonossa (minä siis inhoan Hulluja Päiviä), olen aloittanut joogan uudestaan ja mietin, pitäisikö minun ihan oikeasti alkaa hoitaa tätä ylenmääräistä stressaamistani meditaatiolla tai vastaavalla. Ehkä.
Eat Pray Love on suloinen kirja. Se on sekä äärimmäisen viihdyttävä matka kolmeen erilaiseen kulttuuriin, kaunis tarina sekä informatiivinen paketti. Veikkaan, että jään ikävöimään ihanaa teksasilaista Rikhardia, omaperäistä Ketut-poppamiestä ja monia muita. Ja toivon, että minuakin voisi kuvailla termillä magra-falsa. Ja aion ihan oikeasti aloittaa sen balilaisen hymymeditoinnin.
En tosin usko katsovani kirjan perusteelta tehtyä elokuvaa, vaikka siinä onkin pääosassa minun rakas Julia Robertsini. Tuntuu vähän siltä, että valkokankaalla tarinasta tulee liian siloiteltu, hömppää (vaikka hömpästä noin yleensä pidänkin). Mutta aion kyllä säästää tämän pahoinpidellyn ja nyt osittain hiirenkorville taitellun pokkarin itselläni. Ehkä minä vielä palaan Italiaan tai Intiaan Elizabethin kanssa.
ps. En suosittelisi tätä lomakirjaksi vaan ihan arkiseksi lukemiseksi. Pysäyttää, rauhoittaa, ilahduttaa. Lomalla voi pysähtyä, rauhoittua ja ilahtua usein muutenkin.
pps. Lahopää täällä hei. Pitipä vielä sanomani, että tästä tuli todella vahva Toscanan auringon alla - fiilis. Hyvällä tavalla.