Donna Tartt: The Goldfinch

Ajattelin olla ovela. Nappasin Donna Tarttin uusimman järkäleen The Goldfinchin (2013) itselleni Audiblesta äänikirjana, päälle 30-tuntisen kirjan kuuntelisi varmaan kätevästi autolla ajaessa eikä tarvitsisi käyttää varsinaista kirjojen lukuaikaa tähän. Teos kun kuitenkin kiinnosti, pidin kovasti Jumalat juhlivat öisin -kirjasta ja kehujakin oli tästä kaiken lisäksi kuulunut.

Theodore matkaa äitinsä kanssa museoon katsomaan Carel Fabretiuksen mestariteosta, Tikliä (The Goldfinch). Taidematka päättyy onnettomasti, sillä Theon äiti kuolee tapaturmaisesti. Theo kuitenkin selviytyy hengissä ja mukaan päätyy sattumien kautta myös kuuluisia Fabritiuksen maalaus. Kirja seuraa Theodoren elämää seuraavat 14 vuotta, kun hän opettelee elämään äidittömänä Las Vegasissa epävakaan isän ja tämän uuden naisystävän kanssa sekä oppii vähitellen antiikkikaupan salat hurmaavan Hobien johdolla. Paljon muutakin tapahtuu, hyvin paljon, ja jätän juonen tiivistämisen kirjan paremmin lukeneille.

Takaisin asiaan, ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan tämä. Heinäkuussa aloitin kuuntelun, lokakuussa sain sen vihdoin ja viimein loppuun. Kuuntelin kyllä kirjaa autossa ja välillä muulloinkin, mutta tarina ei varsinaisesti kutsunut takaisin seuraansa. Juoni tuntui rönsyävän niin tuhottoman moneen suuntaan, että punainen lanka katosi hetkittäin ja kuuntelu oli oikeastaan välillä aika puuduttavaa. Paluu tarinan pariin oli loppujen lopuksi suhteellisen helppoa kunhan sen sai aikaiseksi, eteneminen kun oli melko hidasta, mutta henkilöhahmoihin kiintyminen jäi väliin.

Onneksi kirjassa oli sentään todella mainio lukija David Pittu. Ääninäyttely onnistui luontevasti ja kerronta oli selkeää, joten siinä mielessä tässä pysyi hyvin kärryillä. Ääni myös oli kovin miellyttävä. ja erilaiset murteet ja korostukset, esimerkiksi Boriksen itäeurooppalainen aksentti, onnistuivat ainakin omaan korvaani hyvin. Jos lukija olisi ollut huono, olisi tämä teos jäänyt ehkä kesken.

Voi kyllä hyvinkin olla, ja varmaan onkin, että formaatti vaikutti tällä kertaa elämykseen aika paljon. Jos tämän olisi lukenut vaikka nojatuolissa istuskellen, olisi kokemus ollut erilainen. Tuulilasinpyyhkijöiden ja moottoriteiden kuvittama kuuntelumaisema luo oman tunnelmansa ja osa kirjan kohdista meni varmaan ohikin, kun keskittyi etsimään sitä omaa liittymäänsä tai yrittäessä liittyä muun liikenteen sekaan.

Ei siis tullut suosikkia tässä Tarttin uutukaisesta, mutta ei se susihuonokaan ollut. Taulun ympärille kasvava juoni ja antiikkibisneksen kuvailu oli sellaista, josta pidin kovasti. Huumemeininki sun muu puolestaan ei iskenyt yhtään ja niistä osan olisi mielestäni voinut editoida pois. Jos Tarttin seuraava kirja on vähän lyhyempi, saatan antaa sille mahdollisuuden.

Kirsi analysoi kirjaa tarkasti ja hienosti, Ilselän Minna puolestaan uppoutui kirjaan täysin.

Donna Tartt: The Goldfinch
Hachette Audio, 2013. 32 h 29 min.
Lukija: David Pittu

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Pantheon, kaikkien jumalten temppeli Roomassa.

Ensimmäinen muistikuvani Donna Tarttin esikoisteoksesta Jumalat juhlivat öisin (WSOY, 1993; The Secret History 1992) on yläasteelta: joku oli nimennyt sen silloiseen ystäväkirjaani lempikirjakseen. Uudestaan teos tuli vastaan tänä syksynä Luetut, lukemattomat -blogissa. Ja kun vielä nyt So American -haasteen loppumetreillä alkoi tulla kiire naiskirjailijalistan kanssa, oli päätyminen Tarttin kirjaan lähes väistämätöntä.

Kai minulla jossain elämäni vaiheessa olisi ollut vaikka kuinka paljon tarinoita, mutta nyt minulla ei ole mitään muuta. Tämä on ainoa tarina, jonka koskaan pystyn kertomaan.

Kalifornialainen Richard Papen ei pahemmin viihdy perheensä parissa ja kaipaa opiskelemaan jonnekin muualle. Kuin ihmeen kautta hän onnistuu saamaan apurahan vermontilaiseen Hampden Collegeen, jossa Richard vielä kaiken lisäksi pääsee opiskelemaan klassisia kieliä. Ryhmän viisi muuta jäsentä sekä opettaja ovat varsin omalaatuisia persoonia ja Richard kokee päässeensä etuoikeutettuun joukkoon.

Opiskeluidylli ei kuitenkaan kestä kauan, sillä pian Richard saa kuulla rikoksesta, johon hänen opiskelijaryhmänsä muut jäsenet ovat osallisia. Verkko alkaa kiristyä, ystävyyssuhteita koetellaan eikä tilanteeseen vaikuta olevan helppoa ratkaisua. Ässät vedetään esiin heti prologissa: rikos paljastetaan, tilanne kuvataan ja sitten hypätään välittömästi ajassa taaksepäin, alkuun.

Muistojen kronologinen setviminen on mielenkiintoista puuhaa. Muistoni tuosta syksystä ennen tätä ensimmäistä maalla vietettyä viikonloppua ovat etäisiä ja epäselviä; siitä eteenpäin ne piirtyvät ilahduttavan terävinä. Juuri tuolloin siihen asti tuntemani jäykät nuket alkavat haukotella ja venytellä ja herätä eloon. Kesti kuukausia ennen kuin uutuuden hohto ja salaperäisyys, joka esti minua näkemästä heitä kovin objektiivisesti, haihtui kokonaan - vaikka todellisuus olikin paljon mielenkiintoisempi kuin mikään idealisoitu versio - mutta juuri tässä kohtaa he muistoissani lakkaavat olemasta täysin vieraita ja alkavat ensimmäistä kertaa esiintyä hahmossa joka jo muistuttaa paljon heidän todellista minäänsä.

Kuvaukseni kirjan juonesta on tässä hyvin pintapuolinen, eikä tee kirjalle lainkaan oikeutta. Jumalat juhlivat öisin on murhamysteeri, mutta se on myös tyyliltään hurmaavan akateeminen. Pääosassa ei ole itse rikos tai sen selvittäminen, vaan siihen johtaneet tapahtumat ja ihmismielen toiminta.

Tarttin esikoisen kohdalla joudun turvautumaan ylisanoihin: kirja on likimain täydellinen. Se on kiinnostava, henkilöissä on outoa tarttumapintaa, tarina on uskomaton mutta silti uskottava. Kieli, ainakin suomennoksessa, on akateemista, hillittyä, ja silti rivien välistä löytyy kuohuvaa tunnetta.

Lyhyesti sanottuna Jumalat juhlivat öisin on jännittävä, kammottava ja sydämeenkäypä teos ystävyydestä, rakkaudesta, luottamuksesta ja syyllisyydestä.

Muualla tämän on lukenut esimerkiksi Jokke (joka ei pitänyt kirjan alusta ja lopusta, mutta muuten kyllä) ja Satu (joka piti kirjan jälkimausta).

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992)
WSOY, 1993. 555 s.
Suomentanut: Eva Siikarla
Päällys: Tuula Mäkiä