David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Puolukkavalkosuklaakaakaota Kaakaopuussa.

David Foenkinoksen teos Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2012) päätyi käsiini vuoden 2011 kirjamessuilla, kun Gummerus jakoi teoksestaan ennakkokappaleita. Jostain syystä sen lukeminen lykkääntyi ja ennen sitä ehdin lukea Foenkinokselta aikaisemmin suomennetun Nainen, jonka nimi on Natalie (Gummerus, 2011). Se oli minulle varsin viihdyttävä lukukokemus.

Hänen koko olemassaolonsa huokui kiihkoa ja vimmaa moiseen elämään liittyvine puhtaan euforian ja äärimmäisen masennuksen kausineen. Hän ei muistanut ainuttakaan hetkeä, jolloin ei olisi keräillyt tai etsinyt jotain. Jokaisen uuden kokoelman myötä Hector ajatteli kuitenkin, että se olisi viimeinen. Mutta suuressa tyydytyksentarpeessaan hän löysi kuitenkin kerta toisensa jälkeen uuden tyydyttymättömyyden lähteen. Hän oli tavallaan tavaroiden Don Juan.

Hector kärsii pahasta keräilyvimmasta, niin pahasta että se on vähällä pilata hänen elämänsä. Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Hector päättää lopettaa keräilyn, tehdä elämällään jotain muuta - ja tapaa Brigitten. Ihanan Brigitten, johon hän rakastuu ja jonka kanssa hän haluaa naimisiin. Kaikki on hyvin, ennen kuin Hector huomaa eräänä päivänä keräilevänsä vaimoaan, tarkemmin sanottuna tiettyjä hetkiä hänen kanssaan. Hupsista.

Parasta antia kirjassa lienevät kuvaukset erilaisista kokoelmista, joita Hectorilla on: rintamerkeistä, cocktailtikuista. Tai niistä, joita hänen ystävillään on. Lisäksi Hectorin paniikki, kun addiktio iskee jälleen. Miten parisuhde kestää sen, että hän keräilee vaimoaan? Kiinnostavia ovat myös muut kirjan henkilöhahmot, vaikka tuntuukin että kaikki ovat jotenkin hieman omituisia.

Brigitte, se oli lupaavaa, aivan hitusen outoa, mutta miksipä ei? Valitettavasti emme voi koskaan valita kohtaamiemme ihmisten etunimiä. Brigitte oli niitä naisia, jotka saivat aikaan halun juoda teetä.

Pidän Foenkinoksen kirjoitustyylistä, jonkinlaisesta periranskalaisesta toteavasta kirjoitustavasta, samasta jota aistin Anna Gavaldan teoksissa ja Jean-Pierre Jeunetin elokuvissa. Jokin kuitenkin häiritsi lukemista sekä kirjan alussa että lopussa. Keskivaiheilla olin jo ehtinyt mukaan Hectorin ja Brigitten elämään, mutta viimeisillä sivuilla minut heitettiin ulos ikkunasta ja jätettiin tuijottelemaan lasin taakse.

Oli Vaimoni eroottinen potentiaali kuitenkin ihan viihdyttävä pieni ja nopealukuinen kirja, että plussan puolelle tässä jäätiin joka tapauksessa. Jos pidit Foenkinoksen edellisestä, pitänet myös tästä. Nathalie lieni kyllä minulle se omempi teos näistä kahdesta.

Hanna kaipaa Foenkinoksen sankarittariin enemmän tarttumapintaa, Marissa vertailee kivasti tätä ja Nathalieta, Riina puolestaan löysi tästä kultakimpaleen (ja ilahdutti minua tekstillään).

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)
Gummerus, 2012. 203 s.
Suomentanut: Pirjo Thorel
Kansi: Tuomo Parikka

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Natalie

David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie (Gummerus, 2011) päätyi minulla bussikirjojen epäkiitolliseen asemaan, se kun oli huomattavasti helpompi kuljetettava kuin tuo kotona silloin lukemani järkäle. Tämän kirjan kohdalla busseilu ei onneksi tuhonnut tunnetta, vaan kirja onnistui viihdyttämään suloisella, arkisella kepeydellään.

Nathalie on erikoinen nainen. Tai ei oikeastaan edes kovin erikoinen, mutta juuri sellainen johon kaikki miehet tuntuvat ihastuvan. Mieleeni tulee sana säpäkkä, sellainen liikkeissään tehokas ja jollain tavalla gasellimainen. Toisinaan kuitenkin myös ajatuksiinsa vaipuva ja silloin kuin Kaunottaren ja Hirviön Belle (se Disneyn). Nainen, jonka luulisi olevan töissä kulttuurialalla mutta onkin töissä ruotsalaisessa yrityksessä jossa syödään paljon Krisprollseja (jotka muuten olivat mielestäni siinä, hm, kolmasluokkalaisena suurinpiirtein parasta mahdollista välipalaruokaa).

Nathaliesta huokui liikuttava luonnollisuus, ja hänen sulokkaat liikkeensä saivat François's ajattelemaan: juuri sellainen nainen, jonka kanssa lähtisin mielelläni viikonloppulomalle Geneveen. Niinpä hän tarttui tilanteeseen kaksin käsin - neljäkin olisi kelvannut sillä hetkellä. Jo siksikin, että kerta oli hänelle ensimmäinen.

No, se siitä. Nathalie siis kohtaa miehen, aivan sattumalta, rakastuu ja menee naimisiin. Ei siinä vielä mitään, mutta mies kuolee ja nuori nainen päätyy surunmurtamaksi leskeksi. Nathalie ei kuitenkaan olisi Nathalie (vaikka Nathalie-nimisillä naisilla on usein selvä taipumus nostalgisuuteen) ellei tästä suosta jollain tavalla noustaisi. Yhtälöön liittyy viininjuontia, ruotsalaisia miehiä ja analyysiraportteja.

Foenkinoksen teos on jotenkin todella ranskalainen. Mieleen tästä tuli vahvimpana Jean-Pierre Jeunetin elokuva Amélie. Elokuvalla ja kirjalla on useampiakin yhtäläisyyksiä; sekä Nathalie ja Amélie ovat jollain tavalla poikkeuksellisia hahmoja ja molempien elämän kääntää päälaelleen onnettomuus. Molempiin teoksiin on ympätty paljon pieniä tuokiokuvia ja käytännössä merkityksettömiä, mutta yhtä kaikki kiinnostavia faktatietoja (esimerkkinä Améliessa kerrotaan kuinka monta kertaa kärpäsen siivet lyövät minuutissa, Nathaliessa kerrotaan esimerkkejä naurettavista puheenparsista, joita ihmiset toistelevat mielellään).

Kieli on, no, ei nyt varsinaisesti kaunista. Joudun taas turvautumaan sanaan ranskalainen (ja adjektiivina tämähän on minun käyttämänäni siis hyvin positiivinen). Foenkinoksen kieli ei varsinaisesti töksähtele, mutta etenee aivan omaan rytmiinsä ja sisältää lukuisia kiinnostavia kuvailuja. Siis sellaisia kuin puhua kuin amerikkalaiset naiset tai tilanne, jossa jokaisella ruuminjäsenellä on oma itsevaltainen sydämensä tai millaisia ovat anonymiteettihiukkaset.

Nathalie on kirjana suloinen myös ulkoisesti. Kansi on juuri niin herkkä ja ranskalainen kuin pitääkin. Sanna-Reeta Meilahti on tehnyt hyvää työtä kannen suunnittelussa.

Lyhyesti Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie on kuin pieni makea leivos, macaron. Näyttää suloiselta, maistuu makealta ja tuo hetkellisen mielihyvän.

Aprikoosimehua ovat tilanneet myös anni.M, Arja, Jum-Jum, Maria ja Minna vanhassa blogissaan.

Kiitos kirjasta Hannalle!

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (La Délicatesse, 2009)
Gummerus, 2011. 268 s.
Suomentanut: Pirjo Thorel.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti.


Pokkaan tällä myös toisen pisteen Ikkunat auki Eurooppaan: Länsi-Eurooppa -haasteeseen (Ranska).