Maailma toi Turun taas luokseni eli Oh My Puppets! 2019

Näin esitykset kutsuvieraslipuilla.

Huhtikuu on siitä ihana, että silloin turkulainen nukketeatteri tulee minun ja monen muunkin luokse tänne Helsinkiin. Aura of Puppetsin ja Cirkon yhteistyöfestivaali Oh My Puppets! järjestettiin tänä vuonna kolmatta kertaa ja soisin niitä kertoja monta lisää. Häkellyn aina siitä taidosta ja yllätyksellisyydestä joita minulle nukketeatterin avulla tarjoillaan, oli esitys sitten minun juttuni tai ei.

Torstaisen avajaisillan esityksenä nähtiin Timo Väntsin himoihin ja haluihin pää edellä sukeltava Ole mun Querelle. Jean Genet'n teos Querelle ei ollut minulle ennakkoon tuttu, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Merivoimien luutnantti S on eläköitymässä haikein mielin, sillä uran päättyminen tarkoittaa myös meripoikien tiirailun päättymistä. Muistellessaan komeita nuorukaisia hän lukee samalla Querellea, todellisuus sekoittuu tarinaan, huulet painuvat huulille.

Tuntuu erikoiselta sanoa, että esitys on kaunis. Se on täynnä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, valheita ja silti, silti siinä on jotain herkkää. Siinä on paljon seksiä, mutta se ei tunnu likaiselta. Hauskakin se on, vaikka ihmisiä puukotetaan ja halut joudutaan kerta toisensa jälkeen kieltämään tai vähintään salaamaan.

Päällimmäisenä mieleen jäi silti kauneus ja herkkyys. Väntsi herättää henkilöt eloon, olivat he sitten nukkeja, köydenpätkiä tai henkarissa riippuvia paitoja. Minä näen heidät, elän ja hengitän tarinaa, toivon että kaikki päättyisi hyvin vaikka eihän se pääty. Paitsi että päättyykin: esityksen loppukuva yllättää, naurattaa ja ilahduttaa. Haaveet voivat käydä toteen, on merkityksetöntä ollaanko tässä nyt unessa vai ei.

***

Perjantaina oli tuplailta. Olin jo valmiiksi vähän väsynyt, iloitsin kun esitykset alkoivat jo puoli seitsemältä. Haluaisin väittää, että aurinko paistoi, mutta en enää muista. 

Erika Malkin soolo Pohjatar kuljetti Pohjolan emännän Louhen luo. Kaltoinkohdeltu nainen on vääntänyt itsensä solmuun, pitää kynsin ja hampain kiinni surustaan. Lavasteet ja rekvisiitta ovat paperia, revittyä, letitettyä, rapisevaa. Viehätyin.

Malkki on parhaimmillaan häkellyttävän ilmaisuvoimainen. Kokko-linnun lento käy ytimeen, myöhemmin tuli polttaa ja puhdistaa. Minun puolestani esitys olisi voinut olla tiukemmin tunneskaalan syvässä päässä, en kaivannut komediallisia elementtejä vaan olisin voinut rypeä tuskassa ja surussa ja päästää siitä sitten lopuksi vain irti, lentää tuhkana.

Äänisuunnittelu teki esityksestä hieman katkonaisen. Vaikka musiikeissa itsessään ei ollut mitään vikaa, oli ne mielestäni jaettu liian selkeisiin osioihin jotka eivät linkittyneet toisiinsa vaan ikäänkuin katkesivat keskeltä. Se oli sääli.

Pohjatar saa toivomaan, että tietäisin Louhesta enemmän. Esityksen kannalta tiedolla ei tosin ole merkitystä, sillä tunteen äärelle pääsee muutenkin. Joka tapauksessa iloitsin, että Louhi sai olla monipuolisesti tarinan keskiössä ja pakollinen Väinämöinen nähtiin lähinnä pervona käppäukkona, tosin hulvattomasti nuketettuna sellaisena.

***

Youth - a Narrative on Jouni Järvenpään ja Antti-Juhani Mannisen näyttämöteos, joka kutsui heittäytymään nuoruuden virran vietäväksi kahisevin tuulitakein ja kivipestyin farkuin. Jossain pohjalla on Joseph Conradin samanniminen teos. Esiintyjät ovat suunnitelleet toisilleen soolot, jotka esitettiin tässä samassa illassa yhdessä, peräkkäin, jonkinlaisena assosiatiivisena jatkumona.

Esityksen kolmannen osion aikana tuijotin enimmäkseen lattialla vilistävää vaaleaa hyönteistä. Luulin sen ensin olevan osa esitystä, mutta se taisi olla ihan vain hyönteinen. Tai ehkä sokeritoukka. Jokin tuntosarvinen. Tai ehkä se oli tosiaan osa tätä kaikkea, en tiedä. Kadotin sen aina välillä, ehkä samaan lattianrakoon kuin keskittymiskykyni.

Youth - a Narrative on vaikuttunut -...- katsojan tavoista käsikirjoittaa tarinatonta esitystä tarinaksi omista lähtökohdistaan, päivän fiiliksistään ja henkilöhistoriastaan käsin. Minun fiilikseni oli iltakahdeksan aikoihin jo aika väsynyt eikä esitys antanut katsomispäivän starttiviivalta riittävän selkeää seurattavaa tietä. Vaahtomuovin palasista kyllä pidin jollain tavalla, samoin lopun jorauksesta ja siitä hyönteisestä.

Kiroilevat käsinuket eivät puolestaan olleet minun juttuni yhtään, matalataajuusäänet tummassa tilassa saivat aivoni nukuksiin ja vireystila ei riittänyt tämän luovempaan katsomiseen, etenkään kun kolmiosainen esitys kesti yli kaksi tuntia. Mutta niitä vaahtomuovinpaloja minä ajattelen edelleen, ehkä siksi että ne muistuttivat omasta kutsuvasta sängystä tai siksi, että ne olivat niin arvaamattomia.

***

Oma festivaalini päättyi lauantaipäivänä Kuuman ankanpoikasen Hikoilevaan maapalloon, jossa loruttelevat jörötutkijat (Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen) kertoivat jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme. Esitys esitetään aina ulkona ja olimme lapsen kanssa varustautuneet tuuliseen päivään toppavaatteilla, mutta tarjolla oli onneksi myös vilttejä. Kaiken lisäksi sain nauttia viltistä pääosin itse, sillä lapsi halusi jorata esityksen aikana riemukkaiden syntikkakappaleiden tahdissa.

Minusta on mahtavaa, että lapsille tehdään esityksiä ympäristöstä ja ilmastosta. Etenkin, jos ne tehdään näin että hahmot ovat aivan sekopäisiä olioita ja siten kannustanevat kysymään, että miksi nuo noin ja näin. Että tarvitseeko ostaa kaikkea ihanaa minulle minulle minulle, miten niin punkit olivat täällä ensin ja onko kivaa poksautella muita eliöitä pois pallon pinnalta. Piikkiäkin tulee, mutta aikuisille suunnattuna. Ideaalitilanne lienee se, että lapsi on esityksestä lähtiessä innoissaan ja aikuinen voi miettiä että mites nuo esitetyt asiat suhtautuvat omiin tekemisiin. Koska aikuisten hommahan se on taata elinkelpoinen ympäristö kasvaville taaperoisille.

Itse säästyin vaikeilta kysymyksiltä, sillä puolitoistavuotias seuralaiseni halusi esityksen jälkeen mennä kiipeilemään mystisen metallimöhkäleen päälle ja esitti lähinnä vain kovaäänisen vastalauseen kotiinlähdölle. Esityksessä viihdyimme joka tapauksessa molemmat ja miksipäs ei, kun oli lennokkaita loruja, vänkää musiikkia ja ripaus ajateltavaa vielä siinä päällä.

***

Ensi vuotta odotellessa tai tulisi sitten edes se tunnin juna Turkuun niin saisin ehkä itseni raahattua sinne useammin nukketeatterin pariin. 

Lämpimät kiitokset järjestäjille kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille

Kuva: Jenny Mansikkasalo

Rakkaudesta tulevaisuuteen

Pari viikkoa sitten kävin tutustumassa Rakkaudesta - sanasto tuleville vuosikymmenille -esityksen harjoituksiin. Tällä viikolla koitti ensi-ilta ja kävin kuulemassa ja kokemassa sanoja maanantain ennakkonäytöksessä.

Esityksen sanastoon voi tutustua Utopedia-sivustolla. Käytän tässä tekstissä sanaston sanoja ja olen merkinnyt ne kursiivilla, merkitykset löydätte linkin takaa.

Rakkaudesta jalkautuu ensin Kalasataman alueelle alkaen kuunteluosiolla, jonka saa suorittaa haluamassaan paikassa määrätyn ajan puitteissa. Itse istuin leikkipuiston kiipeilytelineen korkeimmalla köysitasolla ja todettakoon, että köysien päällä istuminen ei ollut mukavinta mahdollista, mutta maisemaltaan paikka oli erinomainen. Nauhoitteen äänimaisema oli miellyttävä ja vaikka sanat soljuivat ohitse, jättivät ne ajatuksenpoikasia jälkeensä.

Seuraavaa osiota en halua paljastaa, todettakoon vain että kannan nyt mukanani tärkeää paperia. Kalasatamasta siirrytään takaisin Cirkoon, väliajan kahviosta löytyy teemaan sopivaa purtavaa ja esitys jatkuu Maneesi-salissa. Installaatioita, kuunteluharjoituksia, lopulta ihan katsomossa istumista. Esiintyjät ovat mahtavia. Hurmaannuin hiekkamaagista, jäin kaipaamaan öljiötä, Jenny Mansikkasalon loputon ilmassa leijuvilla tikkailla kapuaminen oli hypnoottista katsottavaa. Oli myös mahtavaa, että koko työryhmän osallisuus oli näkyvää, esimerkiksi ääni- ja valosuunnittelu olivat esillä ja läsnä.

Nyt on tosin pakko sanoa, että Rakkaudesta-esityksen kuvailu on vaikeaa, tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Esitys on palapelimäinen kokemus ja rakentuu jokaiselle katsojalle erilaiseksi. Oikeastaan kuvaisin sitä enemmänkin hahmotelmaksi tai jonkinlaiseksi ideoiden istuttamiseksi. Siinä on mahtavia visuaalisia elementtejä ja nautin koreografioitujen osioiden ja innolla mukana olevien esiintyjien katsomisesta hirveästi, mutta jotenkin en osaa hahmottaa tätä esityksenä. Minulle Rakkaudesta oli ajatushautomo, jääkarhun katse, kosketus öljyisen puoleni kanssa, vähän nololta mutta silti kivalta tuntunut viestinvälityshetki ja jonkinlainen osittainen luopuma.

Katsojiltaan Rakkaudesta tuntuu toivovan leikinnäköä, antautumista leikkiin ratkaisujen löytämiseksi. Se siis osallistaa katsojia, mutta mielestäni miellyttävällä tavalla ilman pakkoa. Kaikki tehdään yhdessä, ketään ei huiputeta huomion keskipisteeksi. Ja jos kaikki antautuvat leikille, on leikkiminen tietysti myös hauskempaa.

Minusta tämä esitys, kutsuttakoon sitä siis kuitenkin esitykseksi, oli ihana. Rakkaudesta käsittelee tärkeää aihetta, muuttuvaa maailmaamme, mutta suhtautuu muutokseen lämmöllä. Se ei pauhaa tai käy päälle, vaan jättää olon, että ehkä tästä maailmasta tulee vielä jotain. Kulkekaamme autotahtoisten maailmasta kohti yhdentöä.

Esityksiä on vielä nyt tulevana viikonloppuna, lisätiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen.

ps. Oma lempisanani on ehkä maarra. Vaikka se on sanana surullinen, on siinä myös toivoa.

Lavalta: Oneiron (Raekallio Corp. / Cirko)

Kuva: Stefan Bremer

Oneiron ja välitilaan jäänyt katsoja

Laura Lindstedtin massiivinen romaani Oneiron - fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista oli ilmestymisvuonnaan 2015 keskustelun kohteena etenkin sen voitettua Finlandia-palkinnon. Teos sukeltaa pää edellä elämän ja kuoleman välitilaan seitsemän eri taustoista tulevan naisen voimin leikitellen erilaisilla tekstilajeilla. Valtteri Raekallio ei ole tätä moniäänistä kokonaisuutta kuitenkaan säikähtänyt, vaan on rakentanut siitä osittaisimmersiivisen esityksen kuudelle tanssijalle Cirkoon ja sen liepeille Suvilahteen.

Teksti sisältää paljastuksia esityksen sisällöstä, joten jos olet menossa katsomaan ei sinun ehkä kannata lukea sitä etukäteen.

Raekallion Oneironissa on kolme erilaista alkua. Yksi tapahtuu Cirkon tiloissa, toinen yksityisasunnossa jossain lähistöllä ja kolmas on kiertokävely Suvilahden lähimaastossa. Minä olin seuralaiseni kanssa tässä jälkimmäisessä ja tarvoimme sohjossa kuunnellen kuulokkeista performanssitaiteilija Shlomithin aamulenkin tapahtumista. Matkan varrelle oli ripoteltu pieniä yksityiskohtia tekstin tueksi: oli miniatyyrikokoinen taksijono, Shlomith juomassa mehuaan, Brooklyn Bridgen rippeet. Viehätyin näistä, mutta isossa joukossa vaeltaessani mietin myös, jäikö jotain näkemättä kun jouduin myös keskittymään siihen etten kävelisi toisten kantapäille.

Noin puolen tunnin kuluttua pääsemme takaisin Cirkolle ja vaellamme esitystilaan, korkeakattoiseen ja valkoisella savulla täytettyyn Maneesi-saliin. Olen kiitollinen tossuista ja vilteistä kolean ilman jälkeen. Esityksen teoskatkelmilla rytmitetty tanssiosuus alkaa, olemme saapuneet välitilaan. Tanssijat (Jonna Aaltonen, Krista Julia-Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio) saapuvat vähitellen. Liikekieli on minun silmiini väkivaltaista ja nykivää. Kehojen kohtaamiset tuntuvat muuttuvaa poikkeusta lukuunottamatta invasiivisilta. Toisaalta ihailen ihmiskehon rajojen rikkomista, nivelten kääntymistä minne sattuu ja silti ehjänä pysymistä. Pää yritti tulkita tarinoita, joita kehot kertoivat, mutta se ei ollut aivan helppoa. Puvustus, kertoja ja miljöö vaihtuivat loppujen lopulta niin tiuhaan että koin itsekin olevani jonkinlaisessa tarinoiden välitilassa, en aivan kartalla missään.

Esitys nyki silti jatkuvasti mielenlankoja keväältä 2016, jolloin luin kirjan. Olin kirjasta silloin aika pyörryksissä, mutta yllättävän hyvin osia siitä muistui esitystä katsellessa mieleen. Toisaalta en tiedä oliko se hyvä asia, sillä aivot kävivät vähän ylikierroksilla yrittäessäni tulkita kuka tanssijoista oli kukin ja en ollut myöskään aivan varma, vaihtuivatko esitetyt hahmot toisinaan. Tuntuu, että viittauksia kirjaan oli paljon ja sitä myöten sen kertaus olisi voinut olla ennen esitystä paikallaan, jos olisi kaiken tahtonut ymmärtää.

Maneesi-sali sopii esityksen tilaksi upeasti. Korkeuksiin kohoava katto ja suuret ikkunat luovat raamit kamppailulle elämän ja kuoleman välimaastossa. Kunnianhimoinen valaistus (Jukka Huitila) hoidetaan pääosin ulkoa käsin, kirkkaus saavuttaa lavan milloin mistäkin sielun ikkunasta. Ohiajavat autot tuovat oman lisänsä valaistukseen. Elämä on siellä jossain lasin takana, me olemme täällä välitilassa.

Teoksen loppukin on kaunis. Katsojat johdatetaan yksin tai pareittain lattialle, jonne tuodaan tuoleja ja valkoisiin liinoihin verhottuja pöytiä. On lähes hiljaista, vain paikalle kärrättävät astiat kilisevät. Meille jaetaan ihanaa, höyryävää borssikeittoa ja leipää. Nautin kynttilänvalossa istumisesta ja hiljaisuudesta.

Vähitellen tilassa alkaa kuitenkin kuulua keskustelua, ihmiset vertailevat teoskokemuksiaan ja alun vaikutusta siihen. Tässä vaiheessa saan tietää kolmannesta, yksityisasunnossa tapahtuneesta alusta. Jään miettimään, miten sinne olisi päässyt ja samalla alkaa vähän harmittaa. Tuntuu, että olen katsojana jäänyt pois jostain eksklusiivisesta ja hienosta ja siihen tunteeseen on kurja lopettaa kokemus. Pyyhin kuitenkin leivällä keiton loput, siitä jäi hyvä maku.

Mielenteatteriksi kuvailtu Oneiron oli minulle ristiriitainen kokemus kuten alkuperäisteoskin. Seassa oli osia joista pidin paljon, mutta pienet nykäykset jäivät kaihertamaan ja vaivaamaan. Teos ei avaudu helposti eikä sen aina tietysti tarvitsekaan, mutta nyt olisin kaivannut omalle tulkinnalleni enemmän askelmerkkejä kuin mitä minulle tarjottiin.

Kiitokset Raekallio Corp.:lle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Missing Amelia Earhart (Kuuma Ankanpoikanen)

Kuva: Jussi Virkkumaa

Tyttö, joka halusi lentää

Viime kevätkauden yksi minulle rakkaimmista esityksistä oli Oh My Puppets! -festarin yhteydessä nähty Merja Pöyhösen sooloteos Missing Amelia Earhart. Harmitti, etten saanut siitä silloin kirjoitettua. Nyt kuitenkin huomasin, että teos on tulossa Helsinkiin sekä tänä viikonloppuna nukketeatteri Sampoon (loppuunmyyty) että huhtikuussa KokoTeatteriin, joten siitä puhuminen on taas ajankohtaista. Esityksiä on tänä keväänä myös Turussa.

En ole aivan varma, mistä viehätykseni ilmailusankari Amelia Earhartiin johtuu. Ehkä osittain siitä, että vuonna 1937 maailmanympärilennollaan kadonnut Earhart jätti jälkeensä Amelia Earhartin muotoisen aukon. Kukaan ei tiedä, mitä hän olisi vielä voinut tehdä, mihin hän olisi voinut pystyä. Earhart ei varmaankaan ollut täydellinen ihminen, mutta kiinnostava hän oli ja esimerkillinen siinä, että unelmiaan voi toteuttaa vaikka muut niille nauraisivatkin.

Nukketeatteritaiteilija Merja Pöyhösen käsissä Earhartin tarina herää eloon. Taivaalle kaipaavan herkän lentäjän kulkua eivät voi lopulta estää röhöttävät rahamiehet tai pulloon turvautuvat, katoavaisuuttaan parkuvat kartanlukijat. Karikatyyrimaiset mutteivät falskit hahmot on taiten tehty, nuket ovat Pöyhösen ja Heini Maarasen valmistamia. Inhottavimpia tekee mieli paiskoa millä tahansa käteen osuvalla, Ameliaa puolestaan haluaisi kannustaa ja halata. Pöyhönen tuo myös itsensä osaksi esitystä nimittäen itseään Earhartin ulkonäkökaimaksi, mutta löytäen myös syvempiä merkityksiä heidän väliselleen suhteelle. Unohtaa ei saa myöskään maailman sympaattisinta lemmikkipingviiniä, joka omalta osaltaan keventää tunnelmaa ja tuo huumoria esitykseen..

Viime maaliskuussa kuvasin esitystä sanoilla ilmava, kaunis, rikkinäinen ja toiveikas esitys. Vimmaisen ja rohkean Amelian tahto päästä lentämään resonoi kehossa edelleen. Silmien eteen nousee välähdyksiä pienistä lentokoneista, hiekasta muovautuvista hahmoista, yksin tikkailla istuvasta Ameliasta, Pöyhösestä itsestään nahkainen lentäjänlakki päässään. Menisin katsomaan tämän koska tahansa uudestaan eli lienee sanomattakin selvää, että suosittelen.

Lavalta: Teon teesejä (Petri Kekoni/Mad House)

Kuva: Erno Soralipas

Keskittynyt liike vei synkkiin syövereihin

Huhtikuussa Mad Housen neljäs kausi lähestyi loppuaan ja viimeisinä esityksinä paneuduttiin Petri Kekonin taiteilijajuhlan Suomi 100 Kekoni 10 kautta nykytanssin maailmaan. Itse ehdin käydä katsomassa vuonna 2011 kantaesitetyn Teon teesejä, jossa tutkittiin liikkeen kasvamista teoksi.

Teos oli teknisesti taidokas, mutta en kyennyt varsinaisesti nauttimaan siitä. Liikekieli tuntui väkivaltaiselta, väistyvät kehot ahdistavilta. Toisaalta kokemukseni sisältä lähtevästä liikkeestä tuki ilmeisesti Kekonin perusajatusta, joten sinänsä teos ei aivan hukkateille minua vienyt. Ja lisäksi lähtiessä jaloissa tuntui tanssin ja liikkeen riemu, askel oli kevyt, mutta mieli kovin synkissä vesissä mikä aiheutti epätasapainoisen olon.

Neljän tanssijan (Maija Kiviluoto, Riina Huhtanen, Tuomas Mikkola ja Tanja Illukka) yhteistyöskentely oli yhtä kaikki kiinnostavaa. Vaatii luottamusta paiskautua, kaatua, antautua toisen käsien varaan. Totaalinen keskittyminen myös näkyi, ei tuntunut siltä että tässä lasketaan iskuja seuraavaan liikkeeseen vaan työskenneltiin orgaanisesti.

Oli teoksessa minun silmiini silti kauneuttakin. Erityisesti lopussa nähty taulukohtaus, jossa tanssijoiden kehot piirsivät hiilellä valkoiseen pintaan, viehätti silmää ja rauhoitti lepattavaa ahdistusta.

Arvostin siis kovasti teosta liikkeellisesti, kokemus oli hypnoottinen ja ilmaisu vahvaa. Todettava kuitenkin on, että katsojana en ollut omalla alueellani ja pidän enemmän erityyppisestä tanssista. Hieno ja outo kokemus siis, vaati paljon sulattelua ja avasi ajatuksia omasta katsojuudesta.

Lavalta: What Will Have Been (Circa)

Kuva: Andy Phillipson

On vaikeaa koskettaa toista ihmistä aidosti

Circan What Will Have Been oli todellinen helmi. Cirko-festivaalilla nähty australialaisen nykysirkusryhmän esitys vei minut pohtimaan ihmissuhteita ja aidon kosketuksen haastavuutta. Lavalla kolme esiintyjää liikkuvat yhdessä ja erikseen, kehot toisiaan vasten paiskautuen, juuri toisensa ohittaen ja lopulta syleilyyn vaipuen.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö sopii hyvin esitystilaksi. Se on riittävän intiimi ja samalla myös avoin, seinillä tai katossa ei ole esityksestä harhauttavia elementtejä. On vain lava, esiintyjät ja muutama sermi. Pelkistetty ilme sopii tunnelmaan. Puvustus on mustavalkoinen, sirkusvälineetkin hillityn värisiä kuten tavallista. Vaikka lavalla tapahtuu liikkeellisesti paljon, koen eniten pääni sisällä. Esitys ei sorru pelkkään hurjaan temppuiluun, vaan malttaa antaa liikkeelle aikaa ja saa minut keskittymään.

Lavalla nähdään sirkustaiteilijoina upeat Lauren Herley, Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian. Jokaisella on selkeästi oma osaamisalueensa, kellä köysi ja kellä trapetsi tai akrobatia, mutta olennaisinta on yhteispeli. Suurinta osaa liikkeistä ei voisi tehdä, ellei luotto vastapariin olisi täydellinen. On uskallettava syöksyä, antautua. Liikettä täydentää viulisti Lachlan O'Donnellin musiikki. Klassisen musiikin sävelien lisäksi kuullaan elektronista musiikkia ja tässäkin yhdistelmä toimii.

Kuulostaa ehkä elitistiseltä, mutta eniten minua häiritsivät esityksessä väliaplodit. Ymmärrän ne toisaalta, esiintyjien kehot pystyvät huimaaviin suorituksiin ja yhteispeli on hengästyttävää. Minun keskittymiseni taputtaminen kuitenkin rikkoi, olisin halunnut pysytellä esityksen keskittyneessä tunnelmassa ja taputtaa hurjasti sitten lopussa kuten toki teinkin.

What Will Have Been oli yksinkertaisesti kaunis esitys. Se ei kosiskele hurjilla tempuilla tai vitsaile, vaan keskittyy nimenomaan tarkkaan liikkeelliseen ilmaisuun ja mahdollistaa vapaan assosioinnin. Tässä teoksessa tiivistyi paljon siitä, mistä nykysirkuksessa niin kovasti pidän.

Lavalta: Pessi ja Illusia (Pirjo Yli-Maunula / Cirko)

Kuva: Pekka Mäkinen

Satumetsä kumisee ja rapisee

Tämän vuoden Cirko-festivaali on täyttä vauhtia käynnissä ja sen myötä Helsingissä nähdään vierailuesityksiä maailman eri kolkista. Ei tule silti unohtaa kotimaista nykysirkusosaamista, sillä yksi festivaalin kiinnostavimpia vierailuja minulle oli oululaisen Pirjo Yli-Maunulan ja työryhmän teos Pessi ja Illusia. Yrjö Kokon klassikkosadusta ponnistava esitys on suunnattu lapsiyleisölle ja viehättää visuaalisuudellaan ja ilmavuudellaan.

Tarinan keskiössä ovat menninkäinen Pessi ja keijukainen Illusia. Illusia laskeutuu omasta maailmastaan metsään ja tutustuu siellä Pessin kanssa erilaisiin olentoihin. Osa metsän asukeista on ystävällisiä, toiset taas vaarallisia. Ystävien avulla vaikeuksista kuitenkin selvitään ja lopussa lavalle laskeutuu rauha.

Noin tunnin pituinen satuesitys on viehättävä matka Kokon luoman tarinan siimekseen. Alkuperäistä kerrontaa ei tosin seurata orjallisesti, vaan Yli-Maunulan työryhmä pikemminkin tulkitsee sitä viitteellisesti. Olennaiset, tarinasta monelle varmaankin muistuvat elementit kuten hämähäkkien viemät siivet ja talvella liikkuva Valkoinen Kuolema on kyllä säästetty tähänkin versioon.

Esityksen lavalla nähtävä työryhmä koostuu tanssijoista (Milla Virtanen, Teemu Tuohimaa, Katri Lausjärvi), sirkustaiteilijoista (Sanna Vellava, Katja Korström) ja muusikoista. Osaamisen laajuus näkyy kiinnostavana lavatoimintana. Ilma-akrobatiaa nähdään niin rengastrapetsilla, liinalla kuin köydessäkin ja tanssillinen ilmaisu lattiatasossa on hienoa katseltavaa. Temput ovat näyttäviä, mutta palvelevat silti tarinan kuljetusta eikä niillä haeta yksittäistä vau-efektiä vaan pidetään pikemminkin yleisö tiukasti satumaailman pyörteissä.

Äänisuunnittelija Aake Otsalan ja muusikoiden Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela luoma äänimaisema on kiinnostava. Soittimina käytetään paljon puisia puhaltimia, mutta myös esimerkiksi pahviputkia, pulloja ja nauhalta kuullaan muun muassa koivuklapiksylofonia. Tunnelma on maaginen. Pirjo Valisen lavasteet ja puvustus hivelevät silmää: hahmot on luotu tyylitellen ja kimalteleva satumetsä saa kontrastia puvuista, joissa on käytetty materiaalina muun muassa paperia. Valkoisen Kuoleman ja Illusian kamppailussa käytettävä paperista valmistettu liina on myös ehdottomasti yksi esityksen näyttävimpiä visuaalisia elementtejä hurjuudessaan.

Omaan makuuni esityksessä olisi ollut voinut olla vielä enemmänkin hurjuutta alkuperäisteosta noudattaen, mutta toisaalta ymmärrän tietynlaiset pehmennykset lapsiyleisöä silmällä pitäen. Jännittävää katsomossa joka tapauksessa oli. Kokonaisuutena Pessi ja Illusia oli kaunis matka mielikuvitukselliseen metsään ja sen asukkaiden elämään, jossa sekä kamppaillaan olemassaolosta että ehditään nauttia hetkestä.

Kiitokset pressilipusta Cirkolle. Festivaali jatkuu vielä tämän viikon ajan.

Lavalta: Veitsenterällä (Vesa Purokuru/Cirko)

Kuva: Eemeli Nättinen

Ilmaan heitetyt toiveet

Helmikuussa kirjoittaminen oli vaikeaa. Osin se johtui siitä, että moni nähty esitys ui jonnekin ihon alle, sai herkistymään niin paljon että sanoja ei löytynyt. Yksi tällaisista oli Vesa Purokurun Cirkossa nähty sooloesitys Veitsenterällä, tarina miehestä joka lähti kokeilemaan omia rajojaan ja harjoittelemaan epäonnistumista ja luopumista.

Päällimmäisenä ajatuksena mielessä esityksen jälkeen oli kaiken kattava inhimillisyys ja ihmisen rajallisuus. Monologissaan Purokuru käy läpi elämänsä käännekohtia, pohtii omaa uraansa taiteilijana, sitä kuinka homma äkkiä vain lähti vaikka perhe vähän katsoikin alta kulmain isän uutta harrastusta. Yrittänyttä ei silti laitettu, vaan harjoitteleminen jatkui ja repertuaariin tuli uusia temppuja. Lisäpuhtia haettiin milloin koti- ja milloin ulkomaisilta kursseilta. Tutuksi tulivat tasapainoilu, ilma-akrobatia ja onpa esitykseen hiottu huolella myös hurja koripallo-ottelu, jossa päättäväinen hyökkääjä heittää korinsa yksipyöräisellä ajaessaan.

Esitys ei ehkä sinänsä huimaa päätä kuin jotkin sirkusteokset eikä sen tarvitsekaan, 54-vuotiaan keho kun ei yleisesti ottaen taivu kaikista henkeäsalpaavimpiin temppuihin. Ihailua ne silti herättävät jongleerauksesta köysiakrobatiaan, hyvä jos omissa käsissä pysyy kerrallaan kaksi heiteltävää esinettä ja niidenkin tulisi olla pyöreitä. Esitys kuitenkin muistuttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Toki reisilihas saattaa toisinaan revetä ja tavallisesti epäonnistumisen tunne on jatkuvasti läsnä, mutta senkin kanssa voi elää.

Veitsenterällä on matka kasvusta, isyydestä, harjoittelusta, kivusta ja suurista toiveista, valosta joka näyttää tietä. Se ei ole esitys, joka jää mieleen vain teknisesti kauniina vaan myös sydäntä lämmittävänä hetkenä. Kiitos Vesa Purokuru tästä kurkistuksesta taiteilijan sieluusi, kiitos epäonnistumisen askeleista, tiskiharjoista, ylävitosista.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: BLAM! (Aleksanterin teatteri/Cirko)

Kuva: Søren Meisner

Turboahdettu testosteronipläjäys

Tammikuussa Helsingin nykysirkusskeneen syöksähti Kristján Ingimarsson Companyn kiitelty toimintapläjäys BLAM! Esitys oli vieraillut Tampereen Teatterikesässä jo vuonna 2014, mutta nyt se saatiin myös pääkaupunkiseutulaisten iloksi Alesanterin teatterin ja Cirkon yhteistuontina. Mainostekstillä Die Hard meets The Office -markkinoitu teos lupasi lavalle komiikantäyteistä toimintaa ja sitä se myös toi.

Kolme konttorirottaa ahertaa työssään pomon valvovan silmän alla. Jokaisena irtoavana hetkenä unohdetaan kuitenkin aherrus ja heittäydytään leikin pyörteisiin. Lehtikoteloista rakentuu tuhoajarobotin haarniska, naulakosta konekivääri ja vesiautomaattikin pääsee kuvioihin mukaan. Lopulta sankarit huolivat mukaan myös hieman liiankin kovasti yrittävän pomonsa, jolla on tarve päästä osaksi jengiä ja toimintaa. Viimeistään tässä vaiheessa työnteko on muisto vain ja koko poppoo heittäytyy mielikuvituksen vauhdikkaisiin pyörteisiin.

Neljän miehen kohellus ja taiturointi lavalla on näyttävää katsottavaa. Komediallinen sanaton ilmaisu on tarkkaa ja parhaimmillaan herkullista, temppuilu on vauhdikasta ja suoraan toimintaelokuvien kliseisestä kuvastosta. Mukaan mahtuu myös muutama traagisempi hetki, mutta niihin ei jäädä vellomaan vaan avuksi otetaan useimmiten tuliase. Lopulta koko toimisto on kääntynyt kirjaimellisesti ylösalaisin eivätkä pojiksi muuttuneet miehet taida itsekään tietää miten tilanteeseen päädytttiin.

Välillä hirvitti toden teolla temppujen uhkarohkeus. Lavasteet heiluivat, koreografiat saivat olla millintarkkoja ja ajoitukset kohdallaan. En varsinaisesti ihmettele, että keskiviikon ensimmäisessä näytöksessä esitys jouduttiin Didier Oberlén loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään. Lauantaina tällistä oli jäljellä enää vain rantu otsassa.

Hengenpidättämisen lomassa tulin silti pohtineeksi onko vaarallisten temppujen esittäminen todella tarpeen? Toki sirkustaiteilijoiden hommassa on aina riskinsä, aina voi kaatua, tippua, kompastua, mutta onko kohtaloa tarve uhmata? Toki adrenaliininhöyryinen toiminta kohottaa pulssia myös katsomossa ja välillä huokaistaan huojennuksesta, mutta vähempikin voisi riittää.

Viihdyin siis esityksessä, nautin koreografioista ja sanattoman ilmaisun taidokkuudesta, mutta väsyin testosteronipumpattuun tunnelmaan. Napakoittamalla esitystä olisi se ollut kenties viihdyttävämpi, nyt tuntui että hyvää tuli liian paljon ja vain liian vähän varioiden kerralla.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Cirkolle ja Aleksanterin teatterille.

Lavalta: Dive (WHS/Cirko)

Kuva: Riku Pihlanto

Merenneito ja minä

Yritin ihan tosissani kirjoittaa eilen näkemästäni Salla Hakanpään Divestä kunnollisen ja asiallisen arvion. Hauduteltuani ja puhistuani totesin, että ei se onnistu. Jostain syystä tämä esitys meni ihon alle ja se ei suostu muuttumaan tavalliseksi tekstiksi.

Olen odottanut Diven näkemistä vuodesta 2014. Tai oikeastaan voisi sanoa että vuodesta 2013, sillä silloin näin Hakanpään edellisen sooloteoksen Pinta. Se oli ensimmäinen tiedostaen näkemäni nykysirkusesitys ja varmasti osasyyllinen siihen, miksi laji tänä päivänä niin paljon minua kiinnostaa. Panokset olivat siis kovat, kun astelimme Kallion Urheilutalolle.

Dive esitetään uimahallissa ja Hakanpää taitelee esityksessä sekä veden yläpuolella että pinnan alla. Vesi on minulle rakas elementti, joten siinäkin mielessä jännitti. Tokihan paniikki meinasi iskeä heti alussa kun tajusin, että minulla on katsomossa toinen kahdesta tolppapaikasta. Mitä jos en näe mitään? Onneksi pelko oli turha. Paikalta näki ja vaikka vähän piti välillä kuikuilla ja vaihtaa asentoa sen teki vaistomaisesti, sillä esitys oli lumoava.

Hakanpään esittämä hahmo kulkee kohti kiehtovaa vedenpintaa ja lopulta sen läpi. Kuva köyteen kietoutuneista, glitterkenkiin verhotuista jaloista ja veden pinnan alla näkyvästä liehuvasta mekosta on vahvana mielessäni. Tässä vaiheessa myös hirvitti, veden alla vietetty aika on niin pitkä ja asetelma niin hurja että hetken ehti epäillä noustaanko sieltä ylös laisinkaan.

Pinnan alle on luotu kiehtova maailma, jota katsomosta käsin päästään kokemaan videokuvan välityksellä. On käsittämätöntä, että epäseksikkääseen uimahallin altaaseen on saatu luotua niin satumainen maailma. On se vieraudessaan tosin myös pelottava, mutta sopivalla tavalla. Tekee mieli sukeltaa vielä kerran, hypätä tuntemattomaan ja antaa mennä. Esityksen hahmo leikkii, kokeilee, löytää itsestään jotain.

Tarina pitää otteessaan, aika kuluu liiankin nopeasti. Miten tämä voi olla näin hieno? Miten Hakanpää osaa? Miten tämä on tehty? Hengästyttää, ei tee mieli puhua. Ei tee näemmä monen muunkaan, hiljaisen lumoutuneina valumme kohti räntäistä katua. Kannatti odottaa. Kiitos. Kiitos. Kiitos.

***

Dive on osa What the Cirk? -festivaalin ohjelmaa ja se esitetään vielä perjantaina 18.11. Tällä hetkellä liput ovat loppuunvarattuja, mutta perjantaina kannattaa olla vielä kärppänä vapautuvien paikkojen varalta.

Lavalta: Do be do (Oblivia/Cirko)

Kuva: Saara Autere

Nykyhetken riemastuttava ohikiitävyys

Tiedättekö sen vähän vaivaannuttavan tutustumisleikin, jossa pitää toistaa mahdollisimman tarkasti kaikki edellisen tekemät jutut? Ja kuinka se ahdistaa, kun tietää että tulee unohtamaan asioista ihan hirveästi? Oblivian Museum of Postmodern Art -esityssarjan päättävä Do be do on vähän kuin tuo leikki, mutta ei yhtään vaivaannuttava tai ahdistava.

Do be don teema on nykyhetki ja siinä ollaan käytännössä tässä hetkessä, kun lavalle syntyy jotain uutta, ihmeellistä ja yleensä myös aika riemastuttavaa. Oblivian esityksen punaisena lankana on do what you saw -metodi, siis tee mitä näit. Yksi esiintyjistä menee lavalle, tekee, esittää, kertoo kunnes kello soi merkiksi. Sitten on muiden vuoro tehdä perässä mahdollisimman tarkasti. Paljon unohtuu, paljon muuttuu, keskeinen ajatus säilyy. Ehkä.

Lavalla nähdään kuusi oblivialaista eli Mikko Bredenberg, Andrius Katinas, Maija Hirvanen, Anna-Maija Terävä, Timo Fredriksson ja Annika Tudeer. Ryhmän dynamiikka on miellyttävän tasainen, kaikki pääsevät näyttämään taitojaan. Ylimääräistä sooloilua ei ole, hetkessä ollaan yhdessä. Mieleen jäivät erityisesti Fredrikssonin viehättävät attitude-piruetit, Bredenbergin hymystä irvistykseen transformoituvat kasvot, kenkiään purevat kaikki ja lopulta mystinen lumeenhautautuminen. Toki juuri näitä seuraavat katsojat eivät varmaan enää näe, esitys kun muuttuu kuten improvisaatioon kuuluu.

Idea kuulostaa lähtökohtaisesti vähän älyttömältä. Jaksaako sitä katsoa kun kuusi ihmistä leikkii keskenään lavalla? Vastaus on kyllä. 75 minuuttia kestävä esitys säilyttää kiinnostavuutensa koko keston. Se ihmetyttää, laittaa pysähtymään ja keskittymään. Mitä minä muistan tästä hetkestä puoli minuuttia myöhemmin? Osaisinko toistaa sen? Parasta on, että samalla olo on riemastunut. En kokenut nauravani esiintyjien tekemisille, nauroin heidän kanssaan.

Esitykset jatkuvat Cirkossa 15.10. asti.

Kiitokset Oblivialle lipusta esitykseen.

Lavalta: Metsä - The Forest Project (Sade Kamppila ja Viivi Roiha/Cirko)

Kuva: Ryoko Uyama

Sade Kamppila ja Viivi Roiha ovat tuoneet Cirkon kanssa esityksensä Metsä - The Forest Project kauniiseen Vallisaareen. Ilma- ja pariakrobatiaa yhdistelevä luonnossa liikkuva teos yllättää ja hymyilyttää, vaikka on liikkuvuudessaan myös haastava. Luonto mainitaan teoksen kolmanneksi esiintyjäksi, mutta minulle kolmantena pyöränä mukana oli pikemminkin naiseus.

Esitys alkaa Vallisaaren Tykistölahdelta, josta kävelemme esiintyjien perässä kohti Kuninkaansaarta. Pelkkä ympäristö itsessään on kokemisen arvoinen luontopolkuineen ja historiansa vuoksi. Pian kuitenkin pysähdymme ja jäämme katsomaan esityksen ensimmäistä osiota. Köydet nivoutuvat osaksi metsämaisemaa yllättävän hyvin, Kamppila riippuu hiuksistaan. Sanallisesta osiosta osa meni minulta ohi Rauli-myrskyn puhaltaessa, mutta muistan että metsään on mentävä jos haluaa jotakin tapahtuvan.

Esityksestä tekee haastavan sen rikkonaisuus. Kuuden kohtauksen välillä liikutaan välillä pitkiäkin matkoja minkään tapahtumatta. Luontokokemuksena kävelykin on kyllä kiinnostavaa ja nautin merimaiseman katselusta, mutta palaaminen esityksen tunnelmaan tarpomisen jälkeen on paikoin vaikeaa. Viimeiset osiot nivoutuvat toisiinsa paremmin kuin alku ja katsoessani rannalla kärrynpyöriä ja voltteja tekevää Kamppilaa olen eniten esityksen pauloissa.

Oikeastaan pääsin todella mukaan tapahtumiin vasta kolmannessa kohtauksessa, kun me katsojat keräännyimme ringiksi esiintyjien ympärille ja katsoimme pariakrobatiaa. Kohtaus oli intiimi ja se omassa kehossa olemisen vaivattomuus ja toisen liikkeisiin sulautuminen vaikutti. Yllättävän hyvin tästä meditatiivisesta tunnelmasta siirryttiin huumorilla suomalaisiin karhunkarkotusperinteisiin, jonka aikana nähtiin hieman muitakin mättäitä kuin mitä metsässä voisi odottaa näkevänsä. Alastomuus oli kuitenkin tässä esityksessä miellyttävän luontevaa ja konstailematonta, yksinkertaisesti osa esitystä.

Kokonaisuutena Metsä jäi minulle erikoiseksi kokemukseksi. Nautin uudesta esitystilasta ja taitavasta akrobatiasta, mutta kipuilin keskittymisvaikeuksien ja ulkopuolisuuden tunteen kanssa. Lopputulema on joka tapauksessa plussan puolella ja näiltä tekijöitä menisin kiinnostuksella katsomaan projekteja jatkossakin.

Esityksiä oli Vallisaaressa vain elokuun viimeisenä viikonloppuna, lokakuussa esitys matkaa Bordeauxiin. Lisätietoa esityksestä ja artisteista voit löytää projektin sivuilta.

Kiitokset Cirkolle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: La Meute (Cirko / Kansallisteatteri)

Kuva: Ben Hopper

Panostukseni Cirko-festivaaliin tänä vuonna noudatti viime vuoden kaavaa: liput esitykseen, joka nähdään Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Ihan vahingossa kylläkin tällainen kaava, ensi vuonna voisi mennä myös muille lavoille, mutta ei tämä ranskalaisen nykysirkusryhmän La Meute ollut varmasti huono vaihtoehto.

La Meutessa eli suomalaisittain laumassa tavataan kuusi nuorta miestä, jotka astelevat lavalle reteästi pelkät pyyhkeet ympärillään. Kuvakieli heittää ajatukset heti miesten saunailtaan ja sellaista se meno sitten loppuajan onkin, tai siis sellaista että se vastaa ajatustani kliseisestä miesillasta. Siinä vähän kisaillaan, höynäytetään kaveria, keksitään hulluja temppuja ja urpoillaan. Tosin harvemmin kai perussaunaillassa ahdetaan kuutta miestä yhden pyörän päälle tai hypätään keinun vauhdista metrien korkeuteen ja heitetään siinä samalla pari volttia. Tai mistäs minä tiedän.

Jussi Tossavainen käytti Hesarin jutussaan termiä jätkäsirkus ja se tai jopa rouheampi äijäsirkus ei ole yhtään pöllömpi määritelmä tälle lajille. Nuoret miehet pelleilevät, tekevät toisilleen källejä ja huumorissa hyödynnetään miehistä meininkiä. Hauskaa on esimerkiksi käyttää kaveria (tai etenkin kaverin jalkoväliä) ponnistuslautana tai jäädä melkein raskaan metallikeinun alle. Ja täytyy myöntää että olihan se hauskaa, siis koko esitys. Sympaattisen äijämäistä meininkiä ja myös sopivan kompaktissa mitassa niin, että testosteronin ja adrenaalin liittoon ei ehtinyt tympiintyä.

Reippaan tunnin kestäneessä esityksessä ehdittiin nähdä siis sitä huumoria ja melekosen kovaa akrobatiaa. Kieli oli universaalin sanaton ja eipä tuossa meiningissä mitään reploja tarvittukaan. Hurjia kundeja ja hupaisa esitys!

Lavalta: Eden Live! (Wannabe Ballerinas)

Joskus sosiaalinen media vie aarteiden jäljille. Ryhdyin syksyllä täysin sattumalta seuraamaan Instagramissa nimimerkkiä wannabeballerinas. Pian kävi ilmi, että nimimerkin takana on helsinkiläinen aikuisbalettiporukka Wannabe Ballerinas ja heiltä olisi tulossa uusi esitys, Eden Live!, maaliskuussa. Harjoituskuvat, tyllivuoret ja kaikki se kuvista hyökyvä hyvä fiilis kannustivat hankkimaan liput tämän luomistapahtumaan. Torstaina suhailin sitten sopivasti omalta balettitunnilta kohti Suvilahtea.

Edenissä kuhisee. Jumala on päättänyt järjestää tosi tv-kilpailun Eden Live, jossa katsotaan mikä laji onnistuu täyttämään maan nopeiten. Eden-Aatamille luodaan kaveri, Eden-Eeva, kylkiluusta ja kilpailukumppaneina on ainakin paratiisilintuja ja jäniksiä. Kuka voittaa, hairahtuuko joku maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta ja mahtaako Aatami olla ollenkaan kiinnostunut Eevasta? Nämä asiat selviävät vain katsomalla silmä kovana Eden Liveä.

Jumalan kommenttien ja päiväkirjahuonehetkien lomassa nähdään sitten ne esityksen parhaat palat eli itse ballerinat. Sanon tähän heti alkuun, että meno on mahtavaa. Lavalla nähdään lähes kolmekymmentä ballerinaa, jotka eivät kyllä mielestäni ole mitään wannabeita vaan upeita, asenteellisia tanssijoita. Tekemiseen keskitytään täysillä, mutta ei otsa rypyssä vaan menosta nauttien. Erityisen onnistuneen liikkeen voi havaita myös tanssijan kasvoilta, pieni hymy välähtää ja sitten taas keskitytään.

Ja ne koreografiat! Niissä ei oltu himmailtu, sillä joukkokoreografioissa ei tyydytty samojen liikkeiden hinkkaamiseen. Ryhmät tekivät omat sarjansa ja kaikesta muodostui upea kokonaisuus. Se piruettien, grand battementejen ja ojentuneiden nilkkojen määrä, huh! Myös yksilö- ja paritanssikohdissa huomaa katsovansa innoissaan ja haltioituneena, upeaa. Hatunnosto siis sekä koreografi Henna Riikoselle että kaikille tanssijoille, tätä on selvästi rakkaudella hiottu ja harjoiteltu.

Muutenkaan ei oltu jääty puolitiehen. Lavalla nähdään ties kuinka montaa eriväristä tylliä, asut ja lavastus on mietitty ja musiikki raikaa rytmikkäästi taustalla. Asuvaihdot tehdään rivakasti ja tanssi jatkuu taas. Eden Live! on kokonaisvaltainen show, jonka osaset on suunniteltu hyvin ja sitten naksauteltu kohdilleen. Tunnin ajan ei voi tehdä muuta kuin fiilistellä sitä hyvää meininkiä ja ihailla, kuinka kevyeltä kaikki näyttää vaikka tietää liikkeiden olevan raskaita ja sitten kun niitä vielä tekee tunnin niin tsipidipi vaan.

Esitys oli myös interaktiivinen siinä mielessä, että katsojat saivat luvan kanssa twiittailla esityksen aikana ja kommentit nostettiin sitten screenille tasaisin väliajoin. Tanssikohtauksissa twiittejä ei näkynyt, mikä helpotti koreografioiden seuraamista, mutta rullailevien tekstirivien kanssa kuultiin sitten puolestaan Jumalan repliikkejä ja lavallakin tapahtui, joten olo oli paikoin hieman jakomielinen. Idea oli joka tapauksessa hauska ja toteuttamisen arvoinen. Selvästi pitäisi harjoitella twiittailemaan ilman näköyhteyttä omaan ruutuun niin onnistuisi tämä livemeininkikin.

Huh. Tulipas nyt hehkutettua, mutta ihan ansaitusti. Tästä tuli hyvä mieli.

Koska voin näin tehdä, niin kiitän vielä kaikkia tanssijoita. KIITOS Jenni Jauri (Aatami), Heidi Ovaska (Eeva), Karolina Granlund, Piia Haataja, Hanni Holmström-Kuokkala, Anita Hyppönen, Katariina Kangas, Laura Lehtinen, Essi Lindberg, Hannele Luukkainen, Maria Lähdesmäki, Piia Lääveri, Niina Miikolanniemi, Jenni Mäenpää, Emma Nikkanen, Ira Nykänen, A-k Pohjola, Emma Reponen, Anni Ritari, Anna Routti, Elina Rundell, Hanna Rundell, Aiju Tikkala, Annika Väisänen, Maria Väisänen, Liisi Ylönen, Riikka Kuukka (Jumala), Elina Hakola, Kiira Laine, Anni Saarinen ja Isa Väkiparta. Teidän tanssinne teki sielulle hyvää.

Lavalta: Camping 3 - Hyvä ja paha kieli (Circo Aereo/Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Circo Aereon uuden teoksen Camping 3 - Hyvä ja paha kieli mainontaa alkoi osua silmiin jo syksyllä. Aikaisemmat osat ovat menneet meikäläiseltä täysin ohi, mutta edeltäjiensä tavoin pääteemana olisi maahanmuutto ja esimerkiksi siihen liittyvät sosiaalipoliittiset kysymykset. Kun tähän yhdistetään nykysirkus, odottaa lavalla näkevänsä jotain erikoista.

Jonkinlaisena kehyskertomuksena on risteily, jolta päädytään haaksirikon kautta paratiisisaarelle. Taikuri Timo Kulmakko toimii risteilyisäntänä ja toivottaa kaikki tervetulleiksi matkalle. Aivan esityksen alussa koetaan se hetkellinen koko katsomon jännittyminen, kun Kristiina Janhunen kehtaa ehdottaa jonkin yhteisen tekemistä ja luomista, mutta tilanne laukeaa yllättäen iloiseen hörinään. Olemme valmiita.

Lavalla nähdään kokoelma kohtauksia, osassa tieteellisempi ja osassa taiteellisempi tai oikeastaan tanssillisempi ote. Seassa nähdään sirkuksesta odotettavaa trapetsitaidetta ja akrobatiaa, mutta toisaalta kuullaan pohdintaa muun muassa Kelan toimintatavoista, mietiään suomalaisuutta ja ulkomaalaisuutta ja kuullaan ananasakäämä. Hienoimpia hetkiä ei edes oikein halua paljastaa, yllätyksellisyys ja satunnaisuus ovat tämän esityksen valttikortteja. Tylsää ei joka tapauksessa ole, yleisö osataan yllättää.

Kuva: Juha Rahijärvi

Estradilla vaikuttavat Kulmakon ja Janhusen lisäksi muusikko Prinssi Jusuf, trapetsitaiteilija Bellina Sörensson, hurmaavan kuivakka tietokirjailija ja akrobatia-opettaja Osmo Tammisalo, tanssija ja näyttelijä Kaisa Niemi sekä akrobaatti ja jonglööri Jori Reunanen. Kaikki hallitsevat osansa hienosti ja esitys rullaa omalla painollaan hienosti, mikä on mielestäni mahtavaa myös siksi että ensi-ilta oli vasta tällä viikolla. Tämä toimii, kuulkaa. Kiitokset täytynee siis osoittaa myös ohjaajana toimineelle Maksim Komarolle.

Prinssi Jusufin räppi jää päähän soimaan ja esityksen jälkeen on hyvä mieli. Toisaalta jonnekin takaraivoon jää kytemään myös hyviä ajatuksia yhteiskunnasta ja sen mystisistä rakenteista. Camping 3 on hilpeä, häpeilemätön ja hieno esitys. Kiitos.

Esityksiä on vielä lähes tammikuun loppuun asti.

Lavalta: The Pianist (Circo Aereo / Cirko)

Kuva: Heli Sorjonen

Oman syyskauteni esittävän taiteen osalta pääsi avaaman Cirkoon vierailulle saapunut The Pianist. The Pianist on nähty Suomessa aiemminkin ja keräsi jo silloin rutkasti kehuja usealta taholta. Itse pääsin viime talvena näkemään pätkiä esityksestä Cabaret Jamonin yhteydessä ja ilahduin kovin, kun esitys saapui kokonaisuudessaan tänne uudelleen.

Circo Aereon tuotanto olevan The Pianist tuo lavalle klovneriaan ja fyysisen teatteriin erikoistuneen uusiseelantilaisen taiturin, Thomas Moncktonin. Pianistin tavoitteena on päästä lavalle ja soittaa kappaleensa flyygelillä, mutta ennen soittamista mahtuu matkan varrelle monta mutkaa. Katossa riippuva kristallikruunu, irtoavat flyygelinosat, katoilevat nuotit ja yhteistyökyvytön valomies ovat vain muutamia pianistin kohtaamista vaikeuksista.

Asetelma on yksinkertainen ja hyvä niin. Monckton ei tarvitse suurta määrää rekvisiittaa saadakseen katsojan kiedotuksi sormiensa ympärille. Yleisö on naurullaan mukana alusta loppuun saakka. Sanaton esitys välittää viestinsä tehokkaasti ja ihastutti katsomossa niin yleisön vanhempaa puolta kuin pienempiäkin (tosin aivan pienimmille noin tunnin pituinen esitys lieni hitusen pitkä).

On hämmentävää katsoa, kuinka monella eri tavalla ihmiskeho voikaan vääntyä ilman että se menee rikki. Tai kuinka pienillä asioilla ja oivalluksilla voi saada täyden katsomon purskahtamaan iloiseen nauruun. Joinakin hetkinä huomasin myös pelkääväni esiintyjän puolesta, show on sen verran raskas fyysisesti, mutta Moncktonin hymy ei hyytynyt vaikka hiki valuikin kasvoilla valtoimenaan.

Itse olin jälleen kerran vaikuttunut Moncktonin moniosaajuudesta. Tätä esitystä varten osattavien taitojen kirjo on laaja ja kaiken lisäksi pitäisi pystyä vielä vuorovaikuttamaan yleisön kanssa. Ei aivan yksinkertainen homma, mutta Monckton selviää siitä mallikkaasti. Yleisöön otettu kontakti tuntuu myös vaivattomalta ja lienee myös suomalaiseen makuun riittävän etäistä ettei katsomoahdistusta synny.

The Pianistista on jäljellä vielä neljä esitystä ensi viikolla.

Syystärpit! eli kulttuuria, kiitos

Heräsinpä tässä siihen, että teatterit avaavat taas oviaan ja näytöksiä pukkaa jos jonkinlaisia. Liput himoitsemiinsa esityksiin kannattaa hankkia ajoissa ja niinpä meilläkin on nyt kotona pyöritelty kalenteria ja mietitty että millekäs päivälle ja mitä hankitaan. Tässä meikäläisen tärpit syyskaudelle, olkaa hyvä.

Chicago / Lahden Kaupunginteatteri // Katsottu 18.10.
Voi Lahti-rakas, älä petä, sillä kuinka hienoa on että siellä tehdään Chicago! Mielestäni mainio musikaali tämä ja Lahti on hyvä musikaalikaupunki, joten yhtälöhän ei voi mennä pieleen? Ensi-illat 12. ja 13.9.

Ender's Game / Teatteri Toivo // Katsottu 10.10.
Lisäsin tämän avaruusoopperan tänne nyt vasta lokakuussa, en ymmärrä miten olen sen unohtanut! Toivon Enderiä olen odottanut siitä asti, kun luin tuossa kesällä kirjan ja sitten tajusin että tätä tehdään ja harjoituskuvat näyttävät niin hyvältä. Uskon, että scifi-klassikko on saanut arvoisensa toteutuksen.

Mad House Helsinki // Koonti tapahtumasta
Mad House valtaa Suvilahden Tiivistämön lokakuussa. En vielä tiedä mitä kaikkea menen katsomaan, mutta olen erittäin kiinnostunut tästä monipuolisen oloisesta taidefestivaalista. Toivon saavani lipun ainakin Hamlet Privateen. Tapahtuma 1.-29.10.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä / HKT // Katsottu 2.10.
Ei mahda mitään, syksyn jättimusikaali kiinnostelee. 1960-luvun musikaali on minulle ennestään tuntematon, mutta roolitus ja puvustus vaikuttavat lupaavalta. Jos huumoria ei ole vedetty liian överiksi, voisi tämä olla ihan nappivalinta. Ensi-ilta 27.8.

Ruusulankatu 10 / Q-teatteri // Katsottu 23.9.
Ruusulankatu 10 kertoo kiistellyn Ruusulankadun asumisyksikön nuorten elämästä. Esitys perustuu haastatteluihin ja erilaisiin dokumentaatioihin. Esityksen lähtökohta viehättää. Esityksiä vain vähän, hanki liput ajoissa! Ensi-ilta 11.9. Myös Q-teatterin Ihanat ihmiset kiinnostaa, Q:ssa saa aina yllättyä.

Supernaiivi / Ryhmäteatteri // Katsottu 15.11.
En voi vastustaa punaisia palloja ja hakkaleluja. Erlend Loen yhteen tunnetuimmista romaaneista perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Ylermi Rajamaa. Olen nähnyt esityksestä jo yhden version Tikkurilan teatterin tekemänä, se oli mainio, joten odotukset ovat korkealla. Ensi-ilta 9.10.

The Pianist / Circo Aereo & Cirko // Katsottu 21.9.
Ihastuin viime jouluisessa Cabaret Jamonissa loistavaan klovni-miimikko Thomas Moncktoniin. Niinpä tämä herran hittiesitys oli varma valinta syyskauden katsottaviin. Esitykset 17.9. alkaen.

Totuus vs. tarina / Kokoteatterin improklubit 8.9.-8.12.
Keväällä improklubit jäivät harmikseni väliin, nyt uutta yritystä kehiin. Koska ovat kuulemma mainioita nämä klubit.

Vallankumous / KOM-teatteri // Katsottu 14.1.2015
KOMiin kelpaa yleensä mennä yllättymään, voisin siis taas mennäkin. Vallankumous lupailee hyvyyden vallankumousta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja Pekka Valkeejärvikin siellä. Ensi-ilta 8.10.

Vanja-eno / Kansallisteatteri // Katsottu 28.10.
Vanja-enoon hankin liput jo keväällä kun olivat tarjouksessa. Koska pitäähän sitä yksi klassikko aina jonnekin mahduttaa. Kaupunginteatterilla menee samainen näytelmä, mikä on vinkeää. Luulen, että jätän vertailun kuitenkin väliin ja tyydyn vain tähän yhteen. Ensi-ilta 17.9.

Että sellaisia. Varmasti tai sanotaan että toivottavasti sinne sekaan mahtuu vielä jotain yllättävää, joka ei vielä tullut vastaan.

Ja teille lukijoille vinkaan tässä ovelasti tärppinä, että Korkeasaaren Kissojen Yössä nähdään mainio Kissalaakso High School -musikaali (linkki vie fb-eventtiin // katsomaan pääsee Kissojen Yön lipulla, ei erillistä maksua siis) jossa myös allekirjoittanut heiluu lavalla. Tervetuloa!

Kultturellia ja ihanaa syksyä kaikille!

Lavalta: The 7 Fingersin Traces (Cirko)

Tämä oli vielä aika matala hyppy. Kuva: Larry Rosenberg

Kun ensimmäisiä kertoja näin ilmoituksen, että The 7 Fingers tulee esintymään Kansallisteatteriin Cirko-festivaalin yhteydessä, hankin liput lähes heti. Ei, en tiennyt kanadalaisesta ryhmästä mitään, mutta Traces-ohjelman kuvaus kuulosti niin kiinnostavalta että olihan se nähtävä. Lupauksena oli toimittaa sirkusta ja katulajeja, kamppailua, omistautumista.

Kaikki tämä toimitettiin, ehkä jopa enemmän. Lavalla nähtiin skeittausta, koripalloa, akrobatiaa, komiikkaa, jännitystä. Kuusi esiintyjää (Lucas Boutin, Hou Kai, LJ Marles, Fletcher Sanchez, Renaldo Williams ja ryhmän ainut nainen Naomi Zimmermann-Pichon) laittoivat itsensä likoon.

Temput tuntuvat muuttuvan koko ajan käsittämättömämmiksi. Lavalla nähdään sekä hienosti koreografioituja ryhmänumeroja että sooloja. Kun Lucas Boutin kiipeää ensimmäistä kertaa lavalla olevaan tolppaan kepeän vaivattomasti suuni loksahtaa auki. Kuinka kukaan pystyy tuohon?

Kuva: Michael Meseke

Ihmetellä sai vielä monta kertaa. Muun muassa sitä, kuinka voi kyetä roikkumaan kattoon kiinnitetyistä nauhoista vain yhden jalan varassa, hyppäämään käsittämättömän korkealle, tekemään hallitun spagaatin rullaluistimilla ja olemalla vain käsittämättömän upea liikkeissään. Huomaan etenkin tanssillisilla osuuksissa, herkkis kun olen, silmieni hieman kostuvan. Kuinka joku yksinkertaisesti voi liikkua noin hienosti?

Yksi suosikkinumeroistani on ehdottomasti Naomi Zimmermann-Pichonin soolonumero nojatuolin ja kirjan kanssa. Hyvää kirjaa voi tosiaan lukea missä tahansa asennossa riippumatta siitä, mihin suuntaan tuoli keikahtaa. Ei varmaan ihmetytä, että juuri tämä numero lämmitti lukijan sydäntä. Muita suosikkejani olivat varmaankin mainio "tolppanumero" sekä lopun käsittämättömyydessään jo naurattava rengashyppely. Huhhuh.

Kirjaa voi lukea myös pää alaspäin. Kuva: ODC

Ainut mikä jäi askarruttamaan oli se, minne oli jäänyt ryhmän seitsemäs esiintyjä (Mathieu Cloutier)? Ilmoitusta en poisjäännistä mistään löytänyt. Esitys oli joka tapauksessa loistelias.

Esityksen päätyttyä totesimme toisen aplodiaallon aikana, että eiköhän nousta seisomaan. Nousimme. Koska oli se niin hyvä. Jos ette usko, katsokaa youtubesta tämä pätkä.

Ensi vuoden Cirko-festivaalien koittaessa suunnittelen tyhjentäväni kalenterin ja katsovani monta, monta esitystä.

Voita liput katsomaan The 7 Fingers -nykysirkusesitystä Turkuun tai Tampereelle

Kuva: Larry Rosenberg

Toukokuu saapui ja samalla saapuu Cirko-festivaali. Helsingissä 8.5.-18.5. järjestettävän festivaalin aikana nähdään erilaisia nykysirkusesityksiä sekä kotimaisten että kansainvälisten esiintyjien esittämänä. Yksi esityksistä on kanadalaisen sirkusryhmän The 7 Fingersin Traces-esitys.

Esityksessään The 7 Fingers yhdistelee sirkusta ja eri katulajien, kuten skeittauksen ja koripallon, tekniikoita. Lavalla nähdään seitsemän esiintyjää ja show'n luvataan olevan kirjaimellisesti upea. Itse olen menossa katsomaan esitystä Kansallisteatteriin 10.5.

Nyt kuitenkin kävi niin hieno tuuri, että LiveNation kyseli haluaisinko arpoa blogissa lippuja ryhmän esityksiin Tampereella ja Turussa. Traces nähdään Tampere-talossa äitienpäivänä 11.5. (klo 18.00) ja Turussa Logomossa 12.5. (klo 19.00) Esityksen kesto on 90 minuuttia. Suositusikäraja on 7 vuotta, mutta kuulemma nuoremmatkin ovat katsomoon tervetulleita jos esityksen vain jaksaa katsoa.

Kuva: Michael Meseke

Jaossa siis kaksi (2) lippua molempiin esityksiin, joten arvottavana on yksi lippupaketti Tampereelle ja yksi lippupaketti Turkuun.

Jos kiinnostus heräsi, niin ohjeet osallistumiseen ovat seuraavat:
1) kommentoi postaukseen miksi sinun pitäisi saada liput esitykseen ja kumpaan esitykseen haluaisit liput
2) jätä kommentin mukaan yhteystietosi eli toimiva sähköpostiosoite, jotta voin ilmoittaa voittajalle
3) jännitä arvonnan tuloksia!

Arvontaan voi osallistua to 8.5. klo 21.00 asti ja voittaja julkaistaan saman illan aikana! Onnea arvontaan!

ps. Itse en saa tästä arvonnasta muuta kuin ilon arpoa teille lippuja, myös omat pilettini Helsingin näytökseen olen ostanut itse.

Arvonta on päättynyt. Liput menivät nimimerkeille Hukkakukka ja Anonyymi. Voittajille on ilmoitettu henkilökohtaisesti. Kiitos kaikille osallistuneille!

Lavalta: Keskusteluja (Cirko)

Kuva: Petri Virtanen VTM/KKA

Viime keväänä kävimme Kansallisteatterissa katsomassa WHS:n produktion Lähtö. Lähtö oli unenomainen, visuaalisesti kaunis ja samalla vähän pelottava mutta pohjattoman hieno. Niinpä kun huomasimme Cirkossa esitettävän WHS:n vuonna 2006 kantaesitettyä Keskusteluja, piti liput hankkia samoin tein.

Keskusteluja on Kalle Nion ja Ville Walon, taikurin ja jonglöörin, yhteisesitys. Mitään perinteistä sirkusta ei kuitenkaan kannata odottaa. Kommunikaatiota käsitellään teoksessa jonglöörauksen ja illuusioiden keinoin yhdistelemällä temppuihin vanhaa 1920-luvulla tehtyä mykkäelokuvaa ja pahvilavasteita.

Kalle Nio harhailee lavalla kuin juuri heränneenä ja yrittää saada yhteyttä mykkäelokuvan naiseen. Taikatemppuja ei lavalla varsinaisesti nähdä, mutta Nion liikekieli yhdistyy lähes saumattomasti erilaisiin videointeihin. Yksi hienoimmista ja samalla pelottavimmista hetkistä oli, kun video heijastettiin Nion kasvoille ja päällisin puolin tavallisesta hetkestä, lavalla istuvasta miehestä, tulikin yhtäkkiä hämmentävä ja hieman kammottava.

Ville Walo puolestaan viihdyttää yleisöä häikäisevän taitavalla jonglöörauksella. Käsittelyyn joutuvat niin vanha lankapuhelin kuin lehtiö ja kynäkin. Walon taiturointi näyttää kovin vaivattomalta, vaikka voi vain arvata sitä keskittymisen ja harjoittelun määrää, jota suorituksiin on vaadittu.

Kummankin miehen esitysosuuksista on paikoin löydettävissä vähäeleistä huumoria, mutta hauska esitys ei varsinaisesti ole. Tunnelma on jopa hieman painostava, vaikka ei kuitenkaan ahdistava. Kohtauksesta siirrytään toiseen, pahvimaisema muuttuu jälleen, videokuva yhdistyy todellisuuteen. Lopulta koko katsomo resonoi, pelkään salin sortuvan ja vastaajaviestit seuraavat toisiaan. Viimeisenä, hiljaisuus.

Mies mietti myös teoksen etiikkaa. Esitys on rakennettu naisen jättämien epätoivoisten vastaajaviestien ympärille. Tarina ei kerro, milloin viestit on saatu tai seurasiko niistä mitään, otettiinko naiseen yhteyttä, tavoittiko hän koskaan sitä jolle yritti todella soittaa. Ei tarvitsekaan. Toisaalta viestit tuntuvat todella yksityisiltä ja niiden kuuntelu saa olon hieman hämmentyneeksi.

Kokonaisuudessaan Keskusteluja oli mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä, vaikuttavuudessaan hiljainen ja hieman ahdistava. Kommunikaatio on vaikeaa ja sen kanssa saa ihminen tehdä töitä päivästä toiseen.

Keskusteluja ei ole valitettavasti enää ohjelmistossa, mutta kannattaa pitää silmät auki WHS:n tulevien esitysten varalta. Lisäksi kannattaa katsoa esityksestä tehty lyhyt video, jossa näkyy useampikin mainituista kohtauksista täällä.