Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)

Holly Blackin ja Cassandra Claren Magisterium-sarja on edennyt jo kolmanteen osaansa The Bronze Key. Tuttuun tapaansa kirja lähtee vauhdikkaasti käyntiin eikä juuri jarruttele ennen viimeistä sivua. Tapahtumat jatkuvat kutakuinkin edellisen kirjan rymistelystä, mitä nyt taas on välissä vietetty kesälomaa. Callin henki on siis edelleen uhattuna, vaikka maagiyhteisön suurin uhka onkin tavallaan eliminoitu. Sen kummemmin en kuitenkaan juonesta tässä avaudu, sillä koko kirjan ollessa aikamoista jatkuvaa tykitystä tuntuu hassulta yrittää tiivistää sitä muutamaan virkkeeseen spoilaamatta liikoja.

En nyt muista kenen kirjailijan tai kuuluisuuden suusta kannessa ollut blurb oli ongittu, mutta siinä joka tapauksessa todettiin Magisterium-sarjan solahtavan mukavasti Harry Pottereiden jättämään niin sanottuun tyhjiöön. Tavallaan ymmärrän ja allekirjoitan, sillä maagikoulumeiningissä on paljon samaa kuin Pottereissa, mutta kuitenkin niin, että kirjat eivät tunnu kopioilta. Toisaalta paljon jää myös puuttumaan.

Sinänsä on arvostettavaa, että Black ja Clare ovat pyrkineet pitämään sarjan kirjat suhteellisen napakoina paketteina, sillä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla monisataasivuisia järkäleitä. Silti näissä olen jäänyt kaipaamaan nimenomaan lisää lihaa luiden ympärille. Olen kolmen kirjan lukemisen jälkeen edelleen hieman pihalla siitä, miten maagikoulu toimii, keitä siellä opiskelee tai opettaa, miten siellä opiskellaan ja ylipäätänsä miten Blackin ja Claren luoma maailma toimii. Myös henkilöhahmot ovat jääneet etäisiksi, ja siten minua ei nyt hirveästi hetkauttanut eräskään traaginen tapahtuma tässä viimeisessä osassa. Potentiaalia kyllä olisi ja minulla kiinnostusta, joten harmittaa tällainen suurpiirteisyys.

Lukenen silti sarjan seuraavatkin osat (neljäs ilmestyy jo lokakuussa), sillä köykäisyydestään huolimatta teokset lukee nopeasti ja elättelen toivoa josko jotain kehitystä tapahtuisi.

Holly Black & Cassandra Clare: The Bronze Key (Magisterium #3)
Corgi Childrens, 2016. 256 s.

Fantastisen keskinkertaisia kakkososia

Aurinkoa voi ottaa myös tohvelit jalassa.

Kirjasarjojen kakkososista on usein hieman nihkeää kirjoittaa, kakkososia kun ovat, mutta jonkinlaisen muistijäljen niistä haluaisi kuitenkin tänne blogiin jättää. Sattuipa siis kivasti, että rästilistalta löytyi kaksi kriteerit täyttävää ja genrensäkin perusteella yhteensopivaa teosta. Marissa Meyerin Scarletin luin alkuvuodesta ja Holly Blackin ja Cassandra Claren The Copper Gauntletin hiintolomalla.

Scarlet jatkaa Lunar Chronicles -sarjan tapahtumia suurin piirtein siitä, mihin oikein menevä Cinder ne jätti. Nyt mukaan on otettu toiseksi näkökulmahenkilöksi Ranskan maaseudulla asuva Scarlet, jonka kehyskertomus noudattelee Punahilkan tarinaa. Maatilaa pyörittävä isoäiti on kidnapattu ja lähistöllä luimistelee inasen epäilyttävän oloinen tyyppi nimeltä Wolf, jonka apua lienee kuitenkin pakko pyytää. Cinder puolestaan on kirjan alkaessa vankilassa, mutta tilanteen huomioon ottaen siellä ei kannata kauhean kauaa viipyä ja erinäisten sattumusten kautta tarina pääsee vauhtiin silläkin suunnalla.

Kuten ykkösosankin kohdalla pidin kovasti satuviittauksista, ne ovat jotenkin lohdullisen tuttuja, ja avaruushommien ja kyborgien yhdistäminen niihin toimii minulle oikein mainiosti. Täytyy silti myöntää, että ei tämä Scarlet niin hyvin meikäläiseen iskenyt. Kakkososalla on raskas ja epäkiitollinen taakka kannettavanaan, etenkin jos ykkönen on ollut hyvä. Nopealukuinen tämä silti oli ja kiinnostuksella odottelen jo sarjan kolmososaa Cressiä kirjastosta.

Blackin ja Claren yhteisteos The Copper Gauntlet kuljettaa lukijan puolestaan Magisteriumin maagikouluun. Call on selvinnyt ensimmäisen oppivuotensa koettelemuksista, kesä on lähes kulunut ja pian koulun luolasto kutsuu jälleen. Callin isä ei puolestaan ole edelleenkään innoissaan poikansa halusta opiskella hylkäämässään koulussa ja niinpä kesäloma päättyy riitaisiin kääntein. Kouluun joka tapauksessa päästään ja siellä pitäisi jatkaa opintoja Tamaran ja Aaronin kanssa, mutta kauaa ei ehditä harjoituksia tehdä kun kolmikkomme päätyykiin aikamoiseen seikkailuun koulun ja sen hallinnon ulottumattomiin.

Näistä kahdesta teoksesta The Copper Gauntlet jää ehdottomasti toiseksi. Blackin ja Claren yhteistyö on kyllä oikein mainiota ja tarina rullaa, mutta kirjan lyhyydestä huolimatta lukeminen tökki. Olisin kaivannut vähän rauhallisempaa menoa ja jopa taustoitusta tapahtumille, koulussakin olisi voinut viettää hieman pitemmän aikaa, missä välissä nämä teinit muka ehtivät oppia kaikki jutut? En tiedä onko koulukuvauksen minimoinnilla yritetty välttää Potter-vertailua, ehkä näin, minusta tarina seisoo riittävästi omilla jaloillaan vaikka se vaikutteita Rowlingin luomuksesta lienee saanutkin. Lukenen kyllä tästäkin kolmannen osan kunhan se ilmestyy, ärsyttävää kun pitää jättää avoimia juttuja ja cliffhangereita näihin.

Tässä taas huomasin, että kyllä olisi parempi jos kaikki sarjat voisi lukea yhteen putkeen seuraavia osia odottelematta. Näissäkin osa junnaamisesta johtui varmaan siitä, että tarinan alku meni edellistä osaa muistellessa ja tunnelmaan palaillessa, putkitykityksessä ainakin muistaisi että mitäs kaikkea siellä nyt viimeksi tehtiinkään.

Marissa Meyer: Scarlet (Lunar Chronicles #2)
Puffin Books, 2013. 452 s.

Holly Black & Cassandra Clare: The Copper Gauntlet (Magisterium #2)
Corgi Childrens, 2015. 272 s.

Holly Black & Cassandra Clare: The Iron Trial (Magisterium #1)

Holly Black ja Cassandra Clare ovat minulle siinä mielessä tuntemattomia fantasiakirjailijoita, että nimet ovat jokseenkin tuttuja mutta tietääkseni en ole heiltä yhtäkään kirjaa lukenut. Tämä saattoi olla hyväkin lähtökohta, sillä tulipahan nyt sitten aloitettua naisten yhteisteoksella The Iron Trial (Scholastic Press, 2014) joka on Magisterium-sarjan ensimmäinen osa.

Kirjan julkistamistietojen tultua GoodReadsissa tuntui räjähtelevän. Osa oli innoissaan, osa päätti välittömästi boikotoida kirjaa syystä että tämähän on aivan kuin Harry Potter. Jas päältäpäin katsoen tässä näkökulmassa voi olla perää, sillä päähenkilöitä on kolme (kaksi poikaa ja tyttö), jotka pääsevät opiskelemaan Magisteriumissa eli maageille tarkoitetussa koulussa. Tosin Yhdysvalloissa, eikä Iso-Britanniassa. Selkeä kopio siis?

Luettuani sanoisin, että ei ole. Magisteriumin maailma on riittävän omanlaisensa erottuakseen omaksi teoksekseen. "Taikaihmisten" maailma on hyvin erilainen ainakin ensimmäisen kirjan perusteella (esimerkiksi maagit, öh, polveutuvat alkemisteista ja heidän oppilaistaan). Ja sitten niihin muihin nk. syytöksiin. Missäpähän nuorten fantasiakirjassa ei, näin yleistäen, olisi suurta pahaa jota vastaan taistellaan? Tai että odotetaan pelastajaa tältä pahalta? Niinpä niin. Jos tätä välttämättä haluaa lukea HP-lasien läpi niin siitä vaan, mutta itse valitsin mieluummin toisin. Että jätetään se Harry Potter -vertailu nyt sikseen ja palataan asiaan.

"Here, you will encounter elementals, creatures of great beauty and danger that have existed in our world since the dawn of time. You will shape earth, air, water, and fire, bending them to your will. You will study our past as you become our future. You will discover what your ordinary self would never have had the privilege to see. You will learn great things and you will do great things.
"Welcome to the Magisterium."

Oikeasti kirjassa on siis kyse siitä, että Call onnistuu katastrofaalisesta pääsykokeesta huolimatta pääsemään kouluun. Vaikka pointtina oli epäonnistua, sillä Callin isä ei todellakaan halua poikansa lähtevän Magisteriumiin, jossa kaikki kuulemma valehtelevat ja suurin piirtein kuolevat. Call siis joka tapauksessa lähtee ja päätyy Mestari Rufuksen oppiin Aaronin ja Tamaran kanssa. Kouluvuosi menee omalla painollaan, mutta kuten kaikki varmaan arvaavat alkaa jossain vaiheessa tapahtua jännyyksiä ja siinä sitten taas mennään.

Itse pidin The Iron Trialista kovasti. Olen tässä lukenut viimeisenä vuonna melkoisen monta nuorten fantasia/dystopia-kirjaa ja useamman kanssa tulen harkitsemaan kahdesti josko luen toista osaa. The Iron Trialin seuraajan aion kuitenkin lukea, sillä maagisessa maailmassa seikkailu tuntui pitkästä aikaa raikkaalta ja toki ehkä myös jossain määrin mukavan tutulta. Hahmoihin oli helppo samaistua ja kirja ei ollut pienen ikuisuuden pituinen. Lopussa myös onnistuin vähän yllättymään. Maailmasta olisin kuullut mielelläni vähän enemmän, nyt oltiin aika salaperäisiä, mutta ehkä tähän päästään käsiksi myöhemmin.

Olisi myös kiintoisaa, jos tämä teos päätyisi myös Suomessa käännettäväksi.

Kiitos RandomHouselle ystävällisestä ja yllättävästä arvostelukappaleesta.

Holly Black & Cassandra Clare: The Iron Trial (Magisterium #1)
Scholastic Press, 2014. 259 s.