The idea was to see if it isn't possible to understand and appreciate - marvel at, enjoy even - the wonder and accomplishments of science at a level that isn't too technical or demanding, but isn't entirely superficial either.
Bill Bryson ei ole luonnontieteilijä, vaan yhdysvaltalainen kirjailija joka on tämän lisäksi kirjoittanut matkakirjoja sekä opuksia englannin kielestä. Eräänä päivänä Bryson tajusi lentomatkalla, että hän ei tiennyt juuri mitään omasta planeetastamme. Niinpä hän käytti kolme vuotta lukien tieteellisiä teoksia ja artikkeleita sekä haastatellen erinäisiä tieteilijöitä tuottaaksen A Short History of Nearly Everythingin. Mainittakoon muuten jo tässä vaiheessa, että teos on suomennettu nimellä Lyhyt historia lähes kaikesta (WSOY, 2005).
A Short History of Nearly Everything on kattava luonnontieteiden historian perusteos. Kirja on jaettu kuuteen osaan, jotka käsittelevät mm. maapallon alkutaivalta, fysiikan kultakautta keksintöineen ja elämän kehitystä. Sivuja asioiden käsittelyyn on varattu 574, jonka lisäksi lopussa on lista kirjassa käytetyistä lainauksista viitteineen sekä lähdeluettelo. Näppärä on myös hakemisto, jonka avulla on helppo palata jo lukemaansa ilman turhaa pläräämistä jos jokin aikaisemmin mainittu juttu ei seuraavassa luvussa enää muistukaan mieleen.
Mikä tekee tästä kirjasta niin hyvän on Brysonin tyyli. Faktoja ei käsitellä oppikirjamaisesti, vaan niihin päädytään yleensä vasta kiinnostavien henkilöhistorioiden tai tapahtumakuvausten kautta eli toisin sanoen käytetään opetuksen termein historiallista tai konseptuaalista lähestymistapaa.
Genes are nothing more (nor less) than instructions to make proteins. --- In this sense, they are rather like the keys of a piano, each playing a single note and nothing else, which is obviously a trifle monotonous. But combine the genes, as you would combine piano keys, and you can create chords and melodies of infinite variety. Put all these genes together and you have (to continue the metaphor) the great symphony of existence known as the human genome.
Bryson jaksaa selittää asiat halki ja ymmärrettävästi käyttäen oivaltavia analogioita (kuten yllä). Mielestäni kirjan perimmäinen tarkoitus ei silti suinkana ole opettaa lukijalle liutaa tärkeitä lukuja tai kaavoja, vaan tuoda ymmärrystä siihen miten tiede toimii ja miten olemme päätyneet niihin tietoihin ja teorioihin mitä meillä tällä hetkellä on maapallosta ja sen toiminnasta.
Sen sijaan olin ilahtunut siitä monipuolisesta kuvasta, joka luonnontieteistä annettiin ja luonnontieteiden luonteen esilletuomisesta, mikä usein kouluopetuksessa unohdetaan (vaikka sitä ollaan nyt ilmeisesti yrittämässä saada opetussuunnitelmaan enemmän). Bryson esittelee tieteellisen tutkimuksen kaikessa komeudessaan; on yritystä ja erehdystä, järkyttäviä virheitä, upeita oivalluksia ja ennen kaikkea erittäin paljon epävarmuutta. Suurin osa kaikesta siitä tiedosta, mitä meillä maapallosta on, ei ole läheskään varmaa ja tieto muuttuu jatkuvasti. Oli hämmentävää huomata, että moni sellainen asia jota itse pitää itsestäänselvyytenä on oivallettu vasta 80- tai 90-luvulla.
Riemukkainta tässä opuksessa ainakin minulle oli tieteen alkuaikojen taival. Tarinat epäonnistuneista tutkimusretkistä ja hämmentävistä päätelmistä aiheuttivat minussa samanaikaisesti myötätuntoa ja huvittuneisuutta. Suosikkini oli ehkä ranskalainen tiedemies Guillaume le Gentil, joka vuonna 1761 päätti matkustaa Intiaan mittaamaan Venuksen ohitusta Maan ja Auringon välissä, tapahtuma jota päästään todistamaan noin kahdensadan vuoden välein. Le Gentilin mittaukset kuitenkin epäonnistuivat, sillä hän oli ohituksen aikaa edelleen laivassa, josta mittauksia ei voi tehdä. Koska ohitukset tulevat aina pareittain, Le Gentil käytti väliin jäävät kahdeksan vuotta rakentaakseen mahdollisimman hyvät mittalaitteet ja.. aurinko meni pilveen. Pettynyt Le Gentil päätti palata Ranskaan, sairastui matkalla punatautiin, päätyi hurrikaanin kynsiin ja kotiin päästyään sai huomata sukulaisten julistaneen hänet kuolleeksi ja myyneen kaiken omaisuuden.
Tylsin osio minulle sen sijaan lieni ihmisen historiaa käsittelevät luvut, mutta se johtuu pääosin siitä että näitä asioita hiulattiin varsin yksityiskohtaisesti viime syksyn Evoluutio ja systematiikka-luentosarjassa yliopistolla.
Informatiivisuuden lisäksi A Short History of Nearly Everything on hieman huolestuttava kirja. Elämme tällä hetkellä harvinaisen epävakaalla planeetalla. Esimerkiksi Yellowstonen kansallispuistossa sijaitsee harvinainen supertulivuori, joka purkautuessaan peittäisi tuhkalla noin 19 osavaltiota. Yellowstonen tulivuoren purkautumisväliksi on arvioitu noin 600 000 vuotta. Edellisestä purkauksesta on kulunut 630 000 vuotta. Ja tämä oli vain yksi esimerkki niistä kulmia kurtistavista asioista. Ups.
The universe is an amazingly fickle and eventful place and our existence within it is a wonder. If a long and unimaginably complex sequence of events stretching back 4,6 billion years or so hadn't played out in a particular manner at a particulat times- if, to take just one obvious instance, the dinosaurs hadn't been wiped out by a meteor when they were - you might well be a few centimetres long, with whiskers and a tail, and reading this is a burrow.
Yleispätevänä luonnontieteiden tietoteoksena A Short History of Nearly Everything ansaitsee saamansa kehut. Se on kirjoitettu kansantajuisesti, mutta ei kuitenkaan liian yksinkertaisesti. Brysonin leppoisa tyyli puree ainakin minuun, ja kirjan anekdootit ovat kiinnostavia. Jos minulla tulee koskaan olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa omiin oppilaisiini, tyrkkään heille tämän luettavaksi. Vaikka he eivät koskaan lukisi mitään luonnontiedettä pitkän kaavan mukaan, Brysonin teos antaisi vähintään yleispätevän kuvan siitä miten meidän maapallomme toimii. Toisin sanoen, suosittelen lämpimästi.
(ps. pahoittelen luvattoman pitkää tekstiä, kiitos jos jaksoit lukea!)
Kuva: 20th Century Fox
Loppukevennykseksi tähän vielä kuva dodoista, jotka esiintyvät elokuvassa Ice Age. Dodoparat, nuo kyyhkysten suvun tiettävästi suurimmat jäsenet, kohtasivat kohtalonsa 1600-luvun lopulla kun ilmeisesti tylsistyneet merimiehet tappoivat Mauritiuksella nuo hupsut pelottomat linnut. Maailmassa ei muuten ole olemassa edes yhtään aitoa kokonaista täytettyä dodoa, sillä vuonna 1975 Ashmoleanin museon johtaja päätti heitättää ainoan olemassa olevan täytetyn dodon kokkoon sillä se oli niin tunkkainen. Että se dodoista. Mutta suloisia ne ovat silti.