Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Lue minulle, Krista Putkonen-Örn

Iloinen äänikirjakävelijä.

Olen löytänyt jälleen kerran äänikirjaflow'n, sillä yhtäkkiä tilaisuuksia kuunnella tuntuu putkahtelevan kuin itsestään. Pyykin ripustus ja aamupuuron keitto sujuu mukavammin, kun joku lukee minulle ääneen. Toisaalta olen kaivannut äänikirjoiltani myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta, joten näissä teoksissa valintakriteerinä oli jälleen lukija eli luottoääneni Krista Putkonen-Örn.

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teoksesta (WSOY, 2018) olin kuullut kehuja jo ennen aloittamistani, mutta yllätyin silti siitä kuinka hyvä kirja olikaan. Eleanor on kolmikymppinen, tarkkaan säänneltyä elämää viettävä toimistotyöläinen. Viikolla käydään töissä ja ruoat ostetaan Tescosta, viikonloput kulutetaan sumussa vodkan voimalla jottei omia asioita tarvitsisi miettiä. Rutiinit suistuvat raiteiltaan, kun Eleanor kohtaa tai oikeastaan näkee lavalla miehen, jonka aikoo saada omakseen ja saavuttaa sitä myöten mahdollisuuden täydelliseen elämään. Soppa hämmentyy entisestään, kun Eleanor päätyy auttamaan firmansa it-tukihenkilö Raymondin kanssa kadulle lyyhistynyttä vanhaa miestä. Yhtäkkiä Eleanorilla on jotain, jota voisi kutsua lähipiiriksi, ja tavoite, jota kohti pyrkiä.

Eleanor on taiten rakennettu hahmo. Häntä vaivaavat menneisyyden salaisuudet paljastetaan tarinan myötä hitaasti ja erikoiselle käytökselle löydetään syyt. Solmujen auetessa Eleanor alkaa saada valoa elämäänsä ja kehittyy luontevasti, eikä tarinan päämääränä ilokseni ollutkaan auvoinen rakkaus. Kirja on kipeän hauska, surullinen ja koukuttavasti kirjoitettu, varsinainen lukusukkula. Lisäksi siinä käsitellään kiinnostavasti mielenterveysongelmia.

Aivan huippu teos. Rakastin.

Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan kirja, jossa käy hyvin.

Esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogissa todetaan tämän olevan kirja, joka kuluu käsissä varmasti useampaan otteeseen.

***

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017) on puolestaan teoksena jokseenkin vastenmielinen toimien erikoisena vastaparina Honeymanin teokselle. Molemmissa kirjoissa nainen yrittää ratkaista elämänsä ongelmia tavoilla, jotka eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Tiffany FaNelli tai nyttemmin trendikkäästi Aniksi kutsuttava nainen on saavuttamassa unelmansa: hän on menossa naimisiin rikkaan miehen kanssa, työpaikka on tunnetussa aikakauslehdessä ja pian kuvattavassa dokumentissa Ani saisi vihdoin kertoa oman tarinansa koulussa vuosia sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Haluaisin tuntea sympatiaa Ania kohtaan, sillä etenkin kouluajan tapahtumat ovat oikeasti hirveitä. En kuitenkaan pysty siihen suurimmaksi osaksi ajasta, sillä Anin oma käytös on laskelmoivaa ja pinnallista. Lisäksi teoksessa keskitytään jatkuvasti ulkoisiin seikkoihin ja se on aika puuduttavaa.

Ei todellakaan minun kirjani, mutta puolivälin jälkeen olisi tuntunut höpsöltä jättää kesken ja kuunneltuna kirja oli kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Kirjoihin kadonnut -blogissa luonnehditaan teosta muun muassa koukuttavaksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi.

***

Annamari Marttisen Korsettia (Tammi, 2018) minulle suositteli ystäväni ja tämä olikin oikein hyvä suositus. Kirjan päähenkilö on Pauli, ihan tavallinen mies joka toisinaan pukeutuu naiseksi ja rakastaa kauniita vaatteita. Kun nuoruuden tyttöystävä pukee hänet leikillään naiseksi, avautuu Paulin sisällä jotain. Hän haluaa oman korsetin, haluaa omistaa kauniita vaatteita ja pukeutua niihin. Tyttöily on pitkään salaista, sillä asiasta puhuessaan Pauli ei ole saanut ymmärrystä eikä hän tahdo ihmissuhteidensa kariutuvan sen vuoksi. Erinäisten tapahtumien myötä tarve astua kaapista ulos muuttuu pakottavaksi ja Pauli joutuu pohtimaan, mitä hänen on tehtävä ollakseen onnellinen. Paulin ja hänestä löytyvän Suskin tarina on kerrottu kiinnostavasti, mutta kirjan lopussa tarina lähtee vähän keulimaan ja tuntuu että loppuratkaisun kanssa jotenkin kiirehditään.

En ole aikaisemmin lukenut transvestiitin näkökulmasta kerrottua kirjaa, joten jo se teki tästä teoksesta kiinnostavan. Marttisen kirjoittama tarina perustuu Mimmi Makusen elämään, mutta on fiktiota. Pidin Paulin kertojanäänestä, kuvaus on kaunista ja lukiessa olin ehdottomasti Paulin puolella, toivoin hänelle hyvää. Tuntuu uskomattomalta, että transvestismi on luokiteltu Suomessa sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Toivottavasti tämä kirja olisi omalta osaltaan tuomassa asialle positiivista huomiota.

Kirjaluotsissa ruoditaan kirjan teemaa enemmän ja pohditaan muun muassa sitä, muuttuisiko kuuntelukokemus jos lukija olisikin mies.

***

Viimeisenä kolmas kerta toden sanoo, olen nimittäin yrittänyt lukea Adam Bradleyn kehutun ja erinäisiä palkintojakin saaneen dekkarin Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jo useampaan kertaan. Se on ollut minulla lainassa kirjastosta ja aloitin sen kuuntelun englanniksi, mutta jokin mätti. Päätin kokeilla teosta taas suomeksi kuunneltuna ja nyt tähdet olivat kohdallaan, sillä tarina tuli kuunneltua todella nopeaan tahtiin.

Yksitoistavuotias Flavia de Luce on jonkinlainen omituisuus perheessään. Leskeksi jäänyt isä sulkeutuu paljolti omiin oloihinsa ja siskojen kiinnostukset ovat perinteisempää laatua, kun taas Flavi rakastaa kemiaa ja erilaisten myrkkyjen keittelyä. Taidot pääsevät käyttöön, kun perheen kartanon kuistille ilmestyy ensin kuollut kurppa postimerkki nokassaan ja seuraavana päivänä kurpitsapenkistä löytyy kuollut ruumis. Flavia ei tietenkään voi jättää tapausta vain poliisien selvitettäväksi.

Nenäkäs ja utelias Flavia on juuri sellainen rasittava päähenkilö, että en voi kuin rakastaa häntä. Oli myös miellyttävää pitkästä aikaa kuunnella rikoskirjaa, joka kaikkine englantilaisuuksineen oli todellista cosy crimea. Pitänee kuunnella loputkin sarjan osat, onhan näitä suomennettukin jo huikeat kahdeksan kappaletta ja äänikirjoja löytyy ainakin viisi.

Kirsin kirjanurkassa aloitetaan tästä kirjasta kertova postaus toteamalla olipa aivan mainio dekkari!

***

Ja tosiaan, Krista Putkonen-Örn tekee loistavaa työtä jokaisessa näistä äänikirjoista. Kiitos ja kumarrus.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017)
WSOY äänikirja, 2018. 12 h 44 min.
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, 2015)
Bazar, 2017. 14 h 27 min.
Suomentaja: Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Annamari Marttinen: Korsetti
Tammi, 2018. 10 h 28 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Adam Bradley: Piiraan maku makea (Sweetness at the Bottom of the Pie, 201)
Bazar, 2014. 11 h 29 min.
Suomentaja: Maija Paavilainen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Sekava cocktail äänikirjoja

Loppuvuonna tuli kuunneltua äänikirjoja jos jonkinlaisia. Tässä cocktailissa näkyy melko hyvin kuuntelijaprofiilini: kuuntelen mieluiten viihdekirjoja (dekkari tai hömppä) tai sitten lyhyitä elämäkertoja. 

Mika Waltarin Tähdet kertovat, komisario Palmu oli oletusten mukaisesti leppoisaa kuunneltavaa. Kertojamme toimii tällä kertaa poliisilaitoksen ylipäällikkönä ja pyrkii parhaansa mukaan johtamaan joukkojaan, kun aamuhämärissä Tähtitorninmäeltä löydetty "ruhjotun puliukon" tapaus muuttuukin täysiveriseksi murhaksi. Mukana on kadoksissa olevia todistajia, lättähattuja, kuoromatkan suunnittelua ja sen sellaista, Palmu toki murisee mukana. Lard Svedberg sopii lukijaksi Waltarin tekstille kuin nenä päähän. Hieman tosin paheksuin kertojamme tapaa haaveilla naisten (tai siis tyttöjen) takapuolien taputtelusta ja järkyttyä naistoimittajien käyttämistä liian piukista pöksyistä.

Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama Kuolemanlaakso päätyi alunperin kuunneltavaksi lyhyehkön pituutensa vuoksi. Kaipasin jotain kuunneltavaa, mutta en tahtonut sitoutua kirjaan liian pitkäksi aikaa. Omaelämäkerrallisessa teoksessa ehditään reilussa kuudessa tunnissa kertoa siitä, miten jääkiekkoilija Kovasen elämä meni aivan uusiksi vuonna 2013 jääkiekko-ottelussa tapahtuneen vakavan taklauksen seurauksena. Tuloksena oli aivovamma, jonka diagnosoinnissa ja hoidon aloittamisessa kuitenkin kesti varsin pitkään. Niin sanottuna odotusaikana Kovanen uskotteli sekä itselleen että läheisilleen kaiken olevan hyvin, vaikka elämänhallinta luisui käsistä yhä pahemmin. Pohjakosketuksen jälkeen alkaa hidas paluu takaisin elämään. Antti Jaakola lukee teoksen sopivasti eläytyen ja kuuntelukokemus on oikeastaan aika vaikuttava. Kirjan arvottaminen on kuitenkin todella vaikeaa, sillä miten sitä nyt ruotisi toisen ihmisen omaelämäkertaa, etenkin kun kirjassa pureudutaan todella henkilökohtaisiin asioihin. Olo on paikoin jopa tirkistelevä. Kiinnostava katsaus jääkiekon maailmaan tämä kuitenkin oli, mielenkiintoinen kommentaari kaukaloiden valtapeleistä ja toki myös aivovamman kanssa selviämisestä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän, sillä en tiedä paljoakaan jääkiekosta enkä kovin paljon oikeastaan aivovammoistakaan.

Tunnelmasta toiseen, joulukuun alussa kuuntelin Sophie Kinsellan Wedding Nightin, joka on suomennettu nerokkaasti nimellä Hääyöaie. Teos on, jälleen kerran, tasaisen varmaa Kinsellaa: överi, aika pölhö ja kuunneltuna herkullisen hauska. Lottie pöyristyy, kun poikaystävä ei olekaan suhteen tilanteen kanssa samalla viivalla, laittaa välit poikki ja menee sitten naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa (ei aivan näin viivasuorasti, mutta kuitenkin). Isosisko Fliss yrittää estää Lottieta pilaamasta elämäänsä ja päättää yrittää sabotoida pariskunnan hääyön kreikkalaisessa luksushotellissa, jotta avioliitto voitaisiin mitätöidä. Suurin osa kirjasta onkin sitten himokkaita aikeita, jotka menevät mitä naurettavimmilla tavoilla pieleen, ja niistä seuraavaa turhautumista. Lukiessa tämä olisi voinut olla ihan hirveää, kuunneltuna hihityttävää. Finty Williams ja Beth Chalmers lukevat sisarusten roolit oivallisesti ja useamman lukijan käyttäminen toimi hyvin. Mahtuu tarinaan toki muutakin, romanssia ja elämänsuunnan löytämistä ja blaa blaa, oikein herkullinen ja mukava välipalakirja siis. 

Helmet-haasteesta tämä kuittaa kohdan kirjassa mennään naimisiin.

Mika Waltari: Töhdet kertovat, komisario Palmu

WSOY äänikirja, 2017. 10 h 12 min.

Lukija: Lars Svedberg

Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso
Bazar, 2017. 6 h 6 min.
Lukija: Antti Jaakola

Sophie Kinsella: Wedding Night
Random House Audiobooks, 2013. 13 h 5 min.
Lukijat: Finty Williams, Beth Chalmers, Michael Fenton Stevens

Janne Teller: Samantekevää

Keväällä sain Goodreadsissa sen verran nasakat suositukset tarttua Janne Tellerin Samantekevää-teokseen että sen tein. Ihan en tosin tiennyt mihin olin ryhtymässä ja kommentitkin olivat sen verran avoimia, että johtopäätöksiä ei voinut tehdä. Ehkäpä oli toisaalta hyvä lähteä puhtaalta pöydältä lukemaan, eipä ollut ennakko-odotuksia. Ja niin, hapuilen nyt tässä tämän alun kanssa koska en tiedä mitä tässä sanoisin.

Kouluvuosi alkaa ja Pierre Anton nousee ylös pulpetistaan julistaen kaiken olevan samantekevää. Pierre Anton jättää koulun sikseen, kiipeää pihansa luumupuuhun ja alkaa viskellä sieltä luokkatovereitaan niin luumunkivillä kuin ajatuksillaan. Yllättäen ajatukset sattuvat enemmän, ne saavat oppilaat levottomaksi. Voiko Pierre Anton olla oikeassa? Oli miten oli, on todistettava hänen olevan väärässä ja niinpä 7A-luokka alkaa kerätä merkitysten kasaa vanhalle sahalle. Merkityksiä etsiessään nuoret päätyvät karmeisiinkin ratkaisuihin, mutta luovuttaa ei voi.

Samantekeväästä tuli ihan hirveän paha olo. Tavallaan se on todella hieno kirja. Se ravistelee, saa miettimään, haukkomaan henkeä. Se on hyvin kirjoitettu, loppujen lopuksi hyvin vähäeleinen mutta silti vahva. En voi sanoa pitäneeni siitä. Arvostan sitä jollain tasolla, mutta en pitänyt siitä.

Hankala siis kirjoittaa yhtään mitään. Kai olen tyytyväinen että luin tämän kirjan ja kyllä se suositusten arvoinen oli, mutta tämä kaikenkattava murhe on ihan kammottavaa. Ehkä se kertoo siitä, että tämä lukukokemus ei ollut samantekevä.

Janne Teller: Samantekevää (Intet, 2000)
Bazar, 2013. 150 s.
Suomentanut: Veijo Kiuru

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Dekkariviikko)

Dekkariviikon kunniaksi onnistuin viimeistelemään vielä toisenkin ruotsalaisen eli Ann Rosmanin viimeisimmän suomennoksen Porto Francon vartija (Bazar, 2013) joka oli minulta aiemmin mennyt ohi. Kolmannes Karin Adler -sarjan osassa liikutaan jälleen kerran saaristossa ja seikkaillaan poliisitutkimusten lisäksi historiallisissa tapahtumissa.

Tällä kertaa tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun syrjäiseltä Klöverönin saaren suosta löytyy naisen ruumis. Varsinaiset tutkinnat alkavat kuitenkin varsin hitaasti, lähinnä Klöverönillä seurataan Bremsegårdin tilan kesäasukkaiden ja heidän tilanhoitajansa Astridin kiistelyä tilan kohtalosta. Samaan aikaan historiatasolla seurataan nuoren Agnesin elämää 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Agnes pakenee pakkoavioliiton tieltä kotoaan ja sotkeutuu Marstrandin vapaakauppakaupungissa rantarosvouksen kiemuroihin. Edellisten osien tapaan historialliset tapahtumat toki ulottavat lonkeronsa myös nykypäivään.

Rankemman dekkarin jälkeen Porto Francon vartijaa voisi kutsua jopa leppoisaksi luettavaksi, sillä suurin osa kirjasta vietetään seuraten Agnesin elämää ja pohdiskellen josko Bremsegården pitää myydä vaiko ei. Varsinaista rikostutkintaa ja itse asiassa kirjan nimihenkilöä Karin Adleria teoksessa on melkoisen vähän ja siksi kirja itse asiassa muistuttikin enemmän historiallista romaania. Tämän seikan oli pannut merkille moni muukin bloggaaja ja onhan se toki hieman outoa, että vaikka historiallisten tapahtumien nivominen sarjaan on ollut aiemminkin tapana ei Karin tunnu kuin piipahtavan paikalla. Eipä sillä, en valita, sillä teoksen parissa oli leppoisa viettää yksi lauantaipäivä samalla takkuuntuvaa mohairlankaneuletyötä purkaen.

Suketus suosittelee tätä lähinnä vaatimattomien arvoitusten ystäville, Norkku puolestaan muun muassa harmittelee Karinin vähäistä osuutta mutta piti kirjasta kuitenkin.

HelMet-haasteesta pokkaan kohdan tositapahtumiin perustuva kirja, sillä Marstrandin alueen rantarosvous on täyttä totta vaikka kirjailija onkin hieman muokannut vuosilukuja ja toisiaan seuraavia tapahtumia paremmin tarinaa palveleviksi.

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Karin Adler #3 // Porto Francos väktare, 2011)
Bazar, 2013. 387 s.
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby

John Williams: Stoner

John Williamsin Stoner (Bazar, 2015) lienee yksi tämän kirjakevään puhutuimmista teoksista. Alunperin vuonna 1965 julkaistu teos löysi uuden tulemisensa ranskalaiskirjailija Anna Gavaldan pyytäessä siihen käännösoikeudet ja siitä se sitten lähti. Sanottakoon muuten tähän alkuun, että jos et ole vielä lukenut kirjaa ja aiot sen lukea niin älä ihmeessä aloita kirjan lukemista johdannolla. Se nimittäin kertoo koko kirjan juonen ja siinähän se sitten on.

Nimen sattumalta kohdannut opiskelija saattaa aprikoida, mikä William Stoner oli miehiään, mutta tuskin tyydyttää uteliaisuuttaan muuten kuin ohimennen asiaa tiedustelemalla. Stonerin kollegat, jotka eivät mitenkään erityisesti arvostaneet häntä hänen eläessään, puhuvat hänestä enää harvoin; vanhimmille hänen nimensä muistuttaa siitä lopusta joka heitä kaikkia odottaa, ja nuorimmille se on pelkkä ääneen lausuttu sanapari. Se ei herätä menneisyyden vastakaikua eikä mielikuvaa henkilöstä, johon he kykenisivät itsensä tai uransa yhdistämään. 

Stonerin tarina on yhden ihmiselämän kokoinen. William Stoner lähtee perheensä maatilalta Missourista opiskelemaan agronomiksi Columbian yliopistoon, mutta valaisevan kirjallisuusluennon myötä päätyykin vaihtamaan pääainettaan englanninkieliseen kirjallisuuteen. Maatila ja sen tasainen elämä jää taakse, kun Stoner jää yliopistolle, lukee, rakastuu kirjoihin ja ylenee lopulta kirjallisuuden professoriksi. Työ ja kirjat tuntuvat olevan elämässä tärkeimpiä, vaikka vaimoksi löytyykin hentoinen ja liittoon syntyy tytär Grace.

Kokonaisuudessaan Stoner ei ole mitenkään erityisen iloinen kirja. Stoner myötäilee elämänsä vastatuulessa, joustaa ja muuttaa omaa käytöstään ja jatkaa valitsemallaan tiellä. Ulkopuolisen silmissä elämä ei tunnu onnelliselta, ainakaan ulospäin, mutta sisäisesti Stoner tuntuu olevan pääosin sinut itsensä kanssa. Tavallaan ymmärrän tätä hiljaista miestä, mutta lukiessa myös turhautui epäreiluuden edessä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että en lumoutunut Stonerin tarinasta niin paljon kuin olisin voinut. Olisi kuitenkin epäreilua sanoa, että en olisi pitänyt kirjasta sillä tarina on miellyttävä lukea ja Rekiaron suomennos soljuu mukavassa rytmissä. Tarinaa ei ole myöskään venytetty ylenmäärin, se pysyy ehjänä ja toimii kokonaisuutena.

Hieno teos siis ja saamansa huomion ansainnut vielä näin vuosien jälkeenkin. Muun muassa Lumiomena-blogin Katja löysi tästä lähes täydellisen romaanin, Kaisa-Reetta suosittelee tätä jos haluaa kokea jotain merkityksellistä.

Jollain tavalla tuntuu sopivalta kuitata tällä HelMet-haasteen kohta kirja, joka kertoo eri sukupuolta olevasta henkilöstä kuin sinä.

John Williams: Stoner (Stoner, 1965)
Bazar, 2015. 306 s.
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Ann Rosman: Noitavasara

Luin Ann Rosmanin esikoisen ja samalla ensimmäisen rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovan kirjan Majakkamestarin tytär viime toukokuussa. Dekkarimainen saaristokuvaus oli niin vetävä, että kun toinen osa, Noitavasara (Bazar, 2012), ilmestyi oli se tietysti varattava hetimmiten kirjastosta. Sattumoisin myös lukuaika osui lähes samoille päiville, mystistä.

"Meille tuli kaksi hälytystä Marstrandista. Toinen soittaja sanoi että koululuokka on löytänyt linnoituksen läheltä päättömän ruumiin, ja toinen tiesi että iäkäs naapurinrouva oli löytänyt puutarhasta pään. Ajattelin, että kun nyt satuit olemaan Marstrandissa, sinähän sanoit että veisit taas veneen sinne..." Robert vaikeni ja Karin saattoi kuulla jonkun puhuvan taustalla.

Rikoskonstaapeli Karin Adler on vielä viettämässä kesälomansa viimeisiä päiviä, kun töistä tulee puhelu: Marstrandissa sijaitsevan linnoituksen läheltä on löydetty päätön ruumis ja samana päivänä eräästä talon puutarhasta pää. Loma saa jäädä sikseen ja Karin palaa poliisivoimien tiimiin jotta rikos saataisiin ratkaistua. Homma ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, vaan rikoksen jäljet ulottuvat aina 1600-luvulle asti, jolloin Marstrandissa käytiin raakoja noitaoikeudenkäyntejä. Murhapaikat tuntuvat linkittyvän mystisesti vanhoihin noitiin liittyviin paikkoihin ja kun keitokseen hämmennetään lisäksi vielä larppaajia, psykometriaa ja ripaus yliluonnollisuutta on kokoon keitetty varsinainen soppa.

Karinin lisäksi kertojia on muitakin, sillä osansa saavat muun muassa Marstrandissa asuva IT-konsultti Sara ja hänen naapurinsa Lycke unohtamatta muutamien poliisikollegoiden ja rikoksiin liittyvien henkilöiden näkökulmia. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tarina myös kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi nähdään välähdyksiä 1950-luvun lopulta lähtien kulkien vähitellen kohti nykypäivää. Ja tämän enempää en aiokaan juonesta sanoa, koska itse ainakin luen dekkarini mieluiten yllätyksellisinä.

Rosman kirjoittaa hyvin ja rakkaudesta Marstrandiin: pieni saaristokaupunki herää kirjan sivuille eloon ja saa minut haaveilemaan matkasta mukulakivikaduille puisten rakennusten väleissä kuuntelemaan suolaista tuulta ja tutkimaan historiallisia tapahtumia. Noitavasara ei siis ole dekkari ihan perinteisimmässä mielessä, sillä itse rikosten selvittelyn ja miljöökuvauksen lisäksi tarinaan on mahdutettu paljon henkilöiden elämään perehtymistä ja historian siipien havinaa. Välillä ehkä jopa liian kanssa: kirjan jotkut osiot venyvät eikä asiassa oikein päästä eteenpäin. Teksti on silti sujuvaa ja käännös on mielestäni hyvä.

Hän oli vähällä kompastua tuulen tuivertamaan katajaan, joka sinnitteli viereisessä kallion halkeamassa. Pensas näytti yllättävän vihreältä ja vahvalta. Sitkeältä, Karin ajatteli. Kun syysmyrskyt alkaisivat, se saisi oman osuutensa kallioiden yli lyövistä Marstrandinlahden tyrskyistä. Joissa piili yllättävä voima. Näytti siltä, kuin kataja etsisi paikkaa, johon sen juuret voisivat takertua entistä tiukemmin. Aivan kuin minä itse, Karin ajatteli. Hieman juureton, mutta suhteellisen hyvävoimainen. Sitkeä ja yllättävän vahva.

On oikeastaan aika virkistävää, että Marstrandin "tavallisten" asukkaiden, siis ei-poliisien, elämä on nivottu tutkimuksen lomaan. Itse ainakin huomaan pitäväni työuupumuksesta toipuvasta Sara von Langerista ja hänen sympaattisesta naapuristaan Lyckestä unohtamatta rasittavuuteen asti huvittavaa tutkijaa, Folkea (jostain syystä minun mielestäni hänellä on kalapuikkoviikset).

Kirjassa esiintyvä historiakuvaus on mielestäni myös todella mielenkiintoista, vaikka venyykin toisinaan turhan pitkiin mittoihin. Noitavainoista on toki lukenut aikanaan historiantunneilla, mutta kyllä tältä ajalta kerätyt tiedot aina hätkähdyttävät sillä meno on ollut melkoisen hurjaa. Mielestäni on hienoa, miten paljon oikeaa historiaa Rosman on teoksensa taustaksi ottanut.

Marstrandin eräänä taustahahmona on vielä meri, sillä se on kaikessa läsnä. Jossain ehkä kuohuu tai merituuli puhaltaa. Losseihin on ehdittävä, jos mielii olla ajoissa paikalla. Veneessä asuva Karin on koko ajan meren hoivissa ja armoilla: toisinaan on varmistettava, että vesi ei tule sisään, toisinaan veneen keinunta rauhoittaa. Uskaltaisin jopa sanoa, että tarina ei olisi niin vahva jos se tapahtuisi sisämaassa.

Luen nykyään harvemmin dekkareita, mutta sydämeni sykkii tämän kirjallisuudenlajin piirissä selvästi ruotsalaisille ja briteille, ei voi mitään. Rosmanin ohella toinen ruotsalaissuosikkini on tällä hetkellä Åsa Larsson, jonka dekkarisarjaan on myös vastikään tullut uutuuskirja.

Suosittelen Noitavasaraa lämpimästi kesädekkariksi niille, jotka arvostavat historiallisia palapelejä mutta eivät revi pelihousujaan jos ratkaisu selviää ennen loppua. Veikkaisin myös, että on antoisampaa aloittaa Rosmanin teosten lukeminen Majakkamestarin tyttärestä, sillä silloin henkilöt ja heidän taustansa ovat tässä toisessa osassa tutumpia (itseäni nimittäin vähän harmitti kun en enää muistanut ihan kaikkia tapahtumia edellisestä kirjasta).

Marstrandissa ovat vierailleet myös Hanna (joka suosittelee tätä dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle), Leena Lumi (joka vaikuttui vaikka toivoikin pientä tiivistämistä), Norkku (joka luki tätä yömyöhään), Susa (jonka mielestä tämä voisi lähennellä jo lukuromaaniakin), Anna Elina (joka postauksessaan vertailee Läckbergiä ja Rosmania) ja Katja (joka piti vaikkei yleensä luekaan dekkareita).

Ja nakkaanpa tästä opuksesta vielä pisteet Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Ruotsi) sekä Merten äärillä -haasteeseen.

ps. Kissojen kuva Pariisista Cimetiere du Montmartrelta.

Ann Rosman: Noitavasara (Själakistan, 2010)
Bazar, 2012. 430 s.
Suomentanut: Anu Koivunen.
Kansi: Nina Leino / PdeR.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa

Muutama vuosi sitten John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa lumosi minut hetkeksi omituisen hiljaiseen sadunomaiseen ja surulliseen maailmaansa. Kun Katja kirjoitti tästä uudesta, Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Bazar, 2011; Noah Barleywater Runs Away 2010), tuntui siltä että tämä on luettava.

Mutta hänellä ei ollut valinnanvaraa. Hän ei enää kestänyt jäädä kotiin. Kukaan ei varmastikaan voisi syyttää häntä siitä. Ja hänen oli joka tapauksessa paras lähteä maailmalle etsimään omaa tietään. Olihan hän sentään jo kahdeksanvuotias, eikä hän totta puhuen ollut toistaiseksi tehnyt juuri mitään elämällään.

Kahdeksanvuotias Nooa Notkoniitty päättää karata kotoa. Ihan vain siksi, että hän ei ole saavuttanut elämässään vielä kovin paljon, maailmalla voisi kokea seikkailuja ja, no, yhdestä syystä josta Nooa ei oikein välittäisi puhua. Pieni poika siis hiippailee kotoaan aamuhämärissä ja lähtee etsimään itselleen seikkailuja.

Kolmannesta kylästä Nooa löytää erikoisen lelukaupan, jossa kaikki on valmistettu puusta. Lelukaupassa asustava omituinen vanha mies kutsuu Nooan lounaalle, ja he päätyvät jutustelemaan vanhan miehen elämästä veistettyjen sätkynukkejen suosiollisella avustuksella. Samalla pureudutaan hiljalleen siihen, miksi Nooa lähti pois kotoa.

Nooa Notkoniityn seikkailu käynnistyy hitaanlaisesti, enkä meinannut saada tarinasta ensin kiinni. Kolmanteen kylään päädyttäessä lumouduin lopulta Boynen satumaisesta ja yllätyksellisestä tekstistä sekä Nooan ja vanhan miehen tarinoista. Tarinat hymyilyttävät, mutta niissä on silti koko ajan läsnä jotain syvää surua, kaipuuta.

Vaikka Nooa Notkoniitty karkaa kotoa löytyy kirjastosta lastenosastolta, on tämä minun mielestäni enemmän aikuisten satu. Päällisin puolin tarina on humoristinen ja täynnä kummia sattumuksia, mutta pinnan alla velloo jotain paljon suurempaa ja surullisempaa. Asioita, joiden käsitteleminen on vaikeaa niin kahdeksanvuotiaalle pojalle kuin aikuisellekin. Minusta tuntuu, että olen vaikuttuneempi tarinasta nyt, kuin heti kirjan lukemisen jälkeen. Jollain tavalla tämä tarina pääsee ihon alle.

Tarinoiden lisäksi Boyne on luonut satumaailmaansa ihmeellisiä hahmoja; sympaattisia puhuvia ovia, poikkeuksellisen nälkäisen aasin ja erikoisia puita, näin muutamia mainitakseni. Taianomaisessa kerronnassa aistin välillä jotain roalddahlmaisuutta, ehkä Jalista ja suklaatehtaasta. Niin ja siitä mystisestä vanhasta miehestä vielä sen verran, että noudatan Katjan esimerkkiä, enkä paljasta kuka hän on. Hänen tarinansa selvittäminen ja tuttuuden löytäminen oli yksi suurimmista nautinnoista tämän tarinan syövereissä.

Hitaasta alusta huolimatta Nooa Notkoniitty karkaa kotoa on kaunis satu; tarina ikävästä, rakkaudesta ja peloista joita on joskus vaikea kohdata. Tästä kirjoittaminen tuntuu vaikealta, koska minulla on yhtäkkiä pala kurkussa.

Suosittelen tarinoimaan Nooan kanssa villasukat jalassa ja kaakaomuki hyppysissä.

Luettu osana Totally British: Eirinn go Brách -haastetta.

John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa (Noah Barleywater Runs Away, 2010)
Bazar, 2011. 224 s.
Kansi ja kuvitus: Oliver Jeffers
Suomentanut: Laura Beck

Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwokin esikoisteoksesta Käännöksiä (Bazar, 2011; Girl in Translation 2010) kohistiin jokin aina sitten useammassakin blogissa ja nyt on sitten minun vuoroni. Innostuin arvioista niin paljon, että olihan tämä saatava käsiin mahdollisimman pian.

Äiti kumarsi painamaan otsansa omaani vasten. Hän sai puristettua huulilleen hymyn, mutta hänen katseensa oli kiivas. "Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Sinä ja minä, emo ja poikanen." Me kaksi olemme perhe.


11-vuotias Kimberly, a-Kim, muuttaa äitinsä kanssa Hong Kongista New Yorkiin paremman tulevaisuuden toivossa. Vastassa on Paula-täti, joka on mennyt aikoinaan amerikankiinalaisen miehen kanssa naimisiin ja on nyt osavastuussa vaatetehtaan hoidosta. Paula lupaa auttaa siskoaan ja hankkii kaksikolle sekä asunnon että äidille työn tehtaassa.

Amerikkalaista unelmaa ei kuitenkaan näy saati kuulu. Asunto on vetoinen ja torakoita vilisevä luukku, ja työ tehtaassa on raskasta varsinkin kun osa palkasta menee velkojen maksuun Paula-tädille. Kaikki saadut varat lasketaan hameissa, ja ostoksia säädellään tarkkaan. Lelujen hankintaa ei voi toivoakaan, sillä yksi sellainen voisi maksaa jopa 2000 hametta.

Englannin kielikään ei oikein suju; Kimberly osaa kieltä vain vähän ja äiti tuskin sitäkään. Ainoana toivonkipinänä on Kimberlyn koulumenestys, joka voisi taata heille paremman tulevaisuuden. Ja senhän voi paljastaa, koska se kirjassakin kerrotaan heti ensimmäisellä sivulla, että menestyyhän Kimberly siitä huolimatta että englannin kielen opettelu sujuu hitaasti ja lähes kaikki vapaa-aika kuluu työskennellessä äidin apuna tehtaassa.

Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää kurjuutta; jäljellä on vielä äidin viulu, jota hän ehtii soittaa sunnuntaisin, kahden naisen kuolematon tahto, tehtaassa työskentelevä näppärä Matt ja koulusta löytynyt ystävä, valkoinen Annette joka ottaa Kimberlyn siipiensä suojaan.

Minä otin tilan, jota äiti ei pystynyt täyttämään ulkomaalaisuutensa vuoksi. Hän ei ollut oppinut enempää englantia, joten Chinatownin ulkopuolella minä hoidin kaikki puhumista ja kirjoittamista vaativat tehtävät.

Kimberlyn ja hänen äitinsä kamppailua uudessa maassa on välillä raastavaa lukea. Kielimuuri ja pientenkin arkiasioiden hoitaminen on vaikeaa. Olin ilahtunut kirjan tavasta käsitellä ymmärrysongelmaa; Kimberly osaa kyllä tavalliset sanat, mutta hänen korvissaan pistokoe muuttuu pistoolikokeeksi ja täysimääräinen täysimärkäiseksi. Toisinaan erot sanoissa ovat niin mitättömiä, että niitä voisi luulla oikolukuvirheiksi ja se kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten samankuuloiset sanat voivat kieltä osaamattomalla puuroutua ja mennä sekaisin. Kirjan englanninkielinen nimi Girl in Translation on tähän viitaten äärimmäisen osuva.

Hienoa oli myös kiinalaisten sanontojen vilinä dialogeissa, ja onneksi ne oli aina myös selitetty. Enpä olisi tiennyt, että silmien punastuminen tarkoittaa kateutta tai että bambunverso tarkoittaa vieraassa maassa kasvanutta kiinalaislasta. Lähes tuntemattomaan kulttuuriin tehty sukellus oli tehty miellyttäväksi, ja minäkin rauhoituin Kimberlyn ja hänen äitinsä buddhalaisrituaalien keskellä.

Minä myös kipuilin Kimberlyn kanssa, sillä lähtökohtiemme luonnollisista eroista tietyt tunteet ovat samoja. Koulussa pärjäämisen paine ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu ovat tuttuja tunnetiloja varmasti muillekin, ja se auttoi eläytymään Kimberlyn osaan.

Hieman mielestäni höttöistä loppua lukuun ottamatta Käännöksiä on hieno ja eheä esikoinen. Vaikka välillä tuntuu, kuin katsoisi Hollywood-valmisteista elokuvaa, voi sen antaa Kwokille anteeksi, sillä aiheiden käsittely ja todellisentuntuiset tunteet ja dialogi kuljettavat tarinaa hyvin eteenpäin.


Tästä ovat kirjoittaneet lisäkseni myös ainakin Hanna, Katja ja Susa.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Hän pitää ehdottomasti mangojäätelöstä kookosjäätelöä enemmän. Hänen lempinumeronsa on yhdeksän, sillä se on meidän senhetkinen ikämme, ja jos yhdeksän olisi henkilö, se olisi lumoava nainen, kabareelaulaja, jolla on pitkät sääret ja keinuvat lanteet. Minä taas en osaa valita mangon ja kookoksen välillä, ja jos mukaan otetaan vielä papaija, hämmennyn täysin.

Cecilia Samartinin Nora & Alicia (Bazar, 2011) on tarina kahdesta kuubalaisesta serkustytöstä, joita ei voinut lapsina erottaa mikään. Yhdessä he söivät mangojäätelöä, kävelivät Varaderon rannalla ja uivat turkoosinsinisessä meressä isoisänsä opastuksella. Näin, kunnes kaikki muuttui; Kuuban presidentti Batista syöstiin vallasta ja uudeksi hallitsijaksi nousi se mies, Fidel Castro.

Kommunismista tuli uusi uskonto, ja moni kuubalainen anoi viisumia Yhdysvaltoihin paremman tulevaisuuden toivossa. Niin myös Nora perheineen pakeni luhistuvasta Kuubasta, gusanon eli petturin leima otsassaan, ainoana matkatavaranaan Beban, mustan kotiapulaisen, neuvo oman sydämen säilyttämisestä. Uudelle kotimaalle saisi luovuttaa ainoastaan aavesydämensä.

Nora jatkaa tarinan kertojana. Elämä Yhdysvalloissa on erilaista; englannin kieli on vaikeaa ja kulttuurikin poikkeaa paljon totutusta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole, sillä Kuubaan ei ole palaamista, ja uuteen elämään on vain totuttava. Uutisia saadaan harvoin sähkösanomien ja kirjeiden kautta, joiden sisältöä hallitus valvoo. Kaipuu ei kuitenkaan poistu sydämestä.

-- että jos katsoi oikein tarkkaan, kaipuun saattoi nähdä. Se oli kuin läpinäkyvä teippi pakkauksen ympärillä tai ohut lanka, joka kannatteli Peter Pania tämän liidellessä näyttämön yllä.

Aliciakaan ei poistu Noran mielestä vuosien aikana, ja naiset ryhtyvät kirjeenvaihtoon jonka taajutta säätelee niin poliittinen tilanne kuin elämänmuutoksetkin. Alician kirjeiden kautta Nora pääsee vierailemaan rapistuvassa Kuubassa, ja kaipaa sinne yhä enemmän.

Nora & Alicia on kertomus rakkaudesta, kaipuusta ja suuresta ystävyydestä. Tarina on höystetty meren kohinalla, kuumalla auringolla ja vahvalla kahvilla. Muita kantavia teemoja ystävyyden lisäksi ovat ainakin rotuerottelu, juuret ja sisäinen sankaruus.

Suosikkikohtiani kirjassa olivat kuvaukset Kuubasta. Kuuba kuvataan paahteisena ja kauniina saarena, kuin eksoottisena hedelmänä, jonka löytäminen on harvinaista herkkua. Halusin kuvitella sen sellaisena, kuin se on Noran lapsuudenmuistoissa, meluisana ja ystävällisenä paikkana.

Kirja oli aiheeltaan vaikuttava ja kaunis. Loppua kohden se ei juonellisesti ollut sitä mitä odotin, mutta en kuitenkaan kyennyt viimeisten kymmenien sivujen aikana laskemaan kirjaa pois. Pidän tätä hyvänä kirjana, sellaisena jonka luin mielelläni mutta jota en silti laittaisi suosikkikirjojeni listalle. Jotain sellaista tässä oli, että en päässyt täysin sydämin mukaan kuin hetkittäin. Aion silti pitää Senor Peregrinon lukulistallani.

Olin tapaamassa Samartinia Suuressa Kuussa maaliskuussa. Tilaisuudessa Samartin puhui kirjastaan todella innostavasti ja kauniisti, ja ihailen sitä matkaa jonka hän on tämän kirjan avulla tehnyt omassa elämänhistoriassaan. Oli myös hämmentävää ja hienoa tietää, että suurin osa kirjan tapahtumista on muokattu Samartinin sukulaisten ja tuttavien muistoista.

Kuubassa ovat vierailleet ainakin Hanna, Katja ja Leena Lumi.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (ja cupcakeja)

Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011) on pesunkestävä ruotsalainen dekkari. Tapahtumapaikkana toimivat Göteborg ja sen lähistöllä oleva rannikkokaupunki Marstrand. Tarina lähtee käyntiin, kun vanhan majakkasaaren kunnostustöiden yhteydessä löytyy kellariin muurattu ruumis.

"Yllättävän hyvin säilynyt, olisikohan suolapitoisen ilman takia?" Karin pohti kaivaessaan samaan aikaan kännykkäänsä. "Soitan tekniikan pojille."

Päähenkilönä on juuri tutkimusjaokseen siirretty poliisi Karin Adler, jolle majakkasaaren tapaus on hänen ensimmäinen oma tutkimuksensa. Mukana pyörii poliisilaitoksen muu henkilökunta vähän eksentrisestä työparista luotettavaan oppi-isään ja jämäkkään kuolinsyytutkijaan. Poliisilaitoksen tiimin lisäksi tarinaa kuljettavat vuorollaan myös muut kiinteästi tarinaan liittyvät henkilöt. Vaihtuva kertoja pitää otteen tuoreena ja antaa lukijalle mahdollisuuden koota omaa vihjepankkiaan ja selvittää mysteerin ratkaisua.

Kuolintapausta tärkeämmäksi nousee vähitellen siitä kumpuava sukutarinan arvoitus. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtui Marstrandissa 1960-luvulla? Mukaan vedetään pikkukaupungin asukkaita niin hienostoperheen jäsenistä eläkeläiskalastajiin ja jämpteihin mummeleihin. Unohtaa ei tule myöskään kulisseissa tapahtuvia ihmissuhdekiekuroita.

Teepannun vihellys herätti hänet. Hän purki repun ja leikkasi tuomastaan leivästä viipaleita. Missään muualla tee ja voileivät eivät maistuneet yhtä hyvältä kuin veneessä. Ulkona oli tullut pimeää, ja pöydän yläpuolella oleva öljylamppu levitti viihtyisää valoa. Karin pani cd-levyn soimaan. Kaiuttimista virtasi Evert Taubea Sven-Bertilin esittämänä.

Olen henkilökohtaisesti suuri ruotsalaisten dekkareiden ihailija, kyllä siellä osataan. Rannikkokaupungin tunnelma, punaiset puutalot ja merenaaltojen pärske veneen kylkiä vasten höystettynä mielettömällä mysteerillä on täsmälleen minulle toimiva resepti. Taustalla soi Evert Tauben musiikki. Rosman kirjoittaa taitavasti niin maisemista kuin ihmisistäkin ja saa paikoin hyvinkin luovat juonenkäänteet kuulostamaan uskottavilta. Juoni kulkee jouhevasti ja on kirjoitettu niin ovelasti että ainakin minulle loppu tarjoili varsinaisen yllätysbuffetin säestettynä olisihan minun pitänyt tuo tajuta-jupinalla.

Majakkamestarin tytär muistutti minua vähän sekä Stieg Larssonin kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia (jos unohdetaan se ylenmääräinen tekniikkahöpötys) ja Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-kirjoista. (kunpa Åsa Larssonilta tulisi pian jotain uutta!)

Bazar lupailee suomennettua jatkoa Karin Adlerin seikkailuille kevääksi 2012. Sitä odotellessa. Toivottavasti Rosman kirjoittaa näitä vielä monta ja kunpa osaisin ruotsia niin hyvin että voisin lukea näitä nopeammin.

Majakkamestarin tyttären bongasin alunperin Hannan arviosta. Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

***

Tenttien päättymisen kunniaksi tekaisin Kodin kuvalehden innoittamana cupcakeja. Muokkailin lehden reseptiä vähän oman makuni mukaisemmaksi lisäillen vähän sitruunaa ja kardemummaa. Tuli näistä silti ihan pikkiriikkisen liian makeita mutta yksi tällainen kahvin kanssa oli jokseenkin täydellistä. Aurinkoista sunnuntaita!