Mili Kaikkonen: Vaiheessa

Suhtaudun lähtökohtaisesti pienellä varauksella teoksiin, joissa puhutaan henkisyydestä ja henkisestä kasvusta. Mili Kaikkosen Vaiheessa-teokseen (Basam Books, 2015) sain kuitenkin niin luotettavat suositukset, että kävin hankkimassa sen keväällä itselleni vähintäänkin kryptiseltä näyttävien teosten seasta kirjakaupasta. Ilokseni teos pääsi näin joululomalla yllättämään, sillä heti alussa hommaan lähdetään sarkastisella otteella ja jonkinlainen sallivuus matkaa tekstissä koko ajan mukana.

Teoksessaan Kaikkonen käsittelee oman henkisen polkunsa kulkemisen kautta henkisyyden ympärille muodostuneita myyttejä ja ilmiöitä. Arvostin kovasti sitä, että Kaikkonen ei yleistä vaan kertoo asioista omista näkökohdistaan ja antaa tilaa olla hänen kanssaan myös eri mieltä. Henkisyyttä on monenlaista ja siitä voidaan myös puhua eri nimillä ihmisen omasta katsantokannasta riippuen. Teoksen alaotsikkona on Elämä henkisenä harjoituksena ja Kaikkonen kirjoittaakin paljon siitä, miten elämän voi itsessään ottaa harjoitteena sen sijaan että sen päälle liimaa kaikenlaista muuta ihan vain oman minäkuvan kiillottamiseksi. Harjoitus-sana otsikossa ei silti tarkoita sitä, että tässä teoksessa olisi varsinaisia harjoitteita ja se oli minusta mukavaa, nyt ei tullut suorituspaineita.

Tekstillisesti Vaiheessa on miellyttävän nopealukuinen ja selkeä. Paikoin esimerkkien kanssa lähdetään aika pitkille sivupoluille, mutta hyvin sieltä löydettiin joka kerralla takaisin. Arvostin myös tekstin omakohtaisuutta ja sitä, että näistä omista kokemuksista ei ainakaan omaan korvaani tullut glorifioituja selviytymistarinoita vaan ihan tavallisia juttuja, elämää.

Vaiheessa pääsi yllättämään positiivisesti ja samalla vähän näpäytti myös terveesti omia ajattelumalleja, itse kun vähän tuhisin että mitäköhän tuollainen intuitiiviseksi näkijäksi itseään tituleeraava ihminen puuhaa. Näköjään varsin järkeviä juttuja, ainakin tämän kirjan perusteella. Omia näkökohtiaan kannattaa laajentaa ja jäi tästä paljon hyvää ajattelun aihettakin, kiitos.

Luin teoksen HelMet-haasteen kohtaan elämäntaito- tai self-help-kirja.

Mili Kaikkonen: Vaiheessa - Elämä henkisenä harjoituksena
Basam Books, 2015. 136 s.
Kannen kuva: Mitro Härkönen

Hämmentävä kirja x 2

Lukumaratonin aikana luin kaksi minut hieman hämmentyneeksi jättänyttä kirjaa. Halusin kirjoittaa niistä vielä jotain tyhjentävämpää, lopulta päädyin laittamaan ne tähän samaan tekstiin.

Ensimmäinen niistä oli Carlos María Dominguezin Paperitalo (Basam Books, 2006; La casa de papel, 2002). Kirjan idea on huikea. Se alkaa siitä, kun Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan Emily Dickinsonin Runoja. Eikä Lennon jää ainoaksi kirjallisuuden uhriksi.

Kukaan ei halua hukata kirjaa. Mieluummin kadotamme sormuksen, kellon tai sateenvarjon kuin teoksen, jota emme enää lue mutta joka sointuvassa nimessään kenties vaalii vanhaa ja hukattua tunnetta.

Teoksen minäkertoja saa postissa Blumalle osoitetun, sementinmurusilla kuorrutetun Joseph Conradin Varjolinjan. Kirja johdattaa kertojan lopulta Etelä-Amerikkaan selvittämään lähettäjän henkilöllisyyttä ja historiaa. Paperitalo kertoo kauniisti ja jopa raadollisesti kirjoista, niihin liittyvistä tunteista ja jopa siitä kuinka ne voivat muuttua taakaksi. Miten kaikissa kirjoissa on muistoja.

Luulen lukevani tämän pienen kirjan joskus uudelleen, maratonpäivänä en saanut siitä oikein otetta. Paperitalo ansaitsisi varmaankin rauhallisemman lukuhetken. Tyhjentävämpää tekstiä Paperitalosta voi etsiä vaikka Kirjasfääristä.

***

Jos Paperitalo oli hämmentävä iltapäivällä luettuna, oli ilta-aikaan avattu Antti Karumon Männyt (WSOY, 2006) vielä kummallisempi. Kirja on päätynyt minulle joskus Viikin kirjaston ilmaiskorista ja olut mukana jo kahdessa muutossa, lukemattomana. Lukumaraton oli hyvä sysäys lukea tämä pieni kirja vihdoin ja viimein.

Jukka on matkustanut suvun kesäpaikalle, palannut alkuruutuun. Tunnelma on jännittynyt. Metsässä olevat kantarellit pitäisi jättää isän veljelle, Leifille. Aidan leikkaus on ajankohtainen. Tärkeistä asioista ei puhuta. Kaikki puuhaavat omiaan, pienistä sivulauseista voi tehdä päätelmiä.

Kunnes jokin kääntää hänen silmänsä. 
Jokin ääni.
Hän kuuntelee kuuliko oikein, työntyy käsiensä varaan istualleen, nousee ylös ja katsoo verhojen raosta metsän poikki huvilan autotallille. 
Autotallin luona seisoo kameli.

Paitsi että sitten on ne kamelit ja palmut. Ne ilmestyvät Karumon tekstin lomaan äkkiarvaamatta, autotallin kulmalle tai hotellin kellariparkkiin. Enkä aivan ymmärtänyt, tai en oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan. Että miten ne kamelit nyt tähän oikeasti liittyivät, tai miksi.

Vaikka tarina itsessään oli ihan vinkeästi kirjoitettu. Se alkaa kahdesti, samalla tavalla muttei kuitenkaan. Kupruiset tapetit ja kanterellit, rapisten kääntyvät lehden sivut, vanhempien hiljaisuus. Ja kun pintakerroksen raaputtaa pois, löytyy kaksi tahoillaan onnetonta miestä, jotka eivät saa sitä sanotuksi.

Vinkeydestään huolimatta Männyt ei sytyttänyt. Se oli kummallinen sellaisella tavalla, että olo jäi vähän vaivautuneeksi. Harmitti. Karumo kirjoittaa mielenkiintoista tekstiä, josta en saanut otetta. Vien kirjan meidän kirjastomme ilmaishyllyyn, ehkä joku muu saa siitä paremman otteen.

Carlos María Domingues : Paperitalo (La casa de papel, 2002)
Basam Books, 2006. 134 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis

Antti Karumo : Männyt
WSOY, 2006. 160 s.
Kansi: Kirsi Kujansuu
Kannen kuva: Eva Persson

Sabira Ståhlberg: Pilvivaeltaja

Sabira Ståhlbergin esikoisromaani Pilvivaeltaja (Basam Books, 2006) kertoo koulukiusaamisesta, maahanmuuttajista ja etnisestä identiteetistä. Siitä, kun omaa paikkaa ei tahdo löytyä tämän maailman kamaralta eikä minkään uskonnon piiristä.

Virallinen syy teloitukseen: olin erilainen. Vanhempani eivät olleet tavallisia, koska he asuivat eri maissa. Ulkonäköni oli omituinen ja puhuin suomen lisäksi myös ruotsia äitini kanssa. Siinä oli enemmän kuin riittäväsit todistusaineistoa ympäristölleni tuomita minut. 

Romaanin päähenkilö on Altan, Ruotsissa syntynyt islaminuskoisen isän ja suomalaisen äidin lapsi. 1970-luvun Suomessa tällaisella lapsella ei ole helppoa, sillä ainut joka tuntuu Altania ymmärtävän on perinteisiin tukeutuva isoisä Balban Oras. Altan yrittää löytää itsensä matkustamalla ja kokeilemalla erilaisia uskontoja; kristinusko vaihtuu islamiin ja buddhalaisuuteen. Veri vetää nuorta naista myös kohti Siperian tuulisia aroja, löytyisikö sieltä paikka jossa tuntisi itsensä kokonaiseksi?

Pilvivaeltajan teemat ovat kiinnostavia: oman itsen ja juurien löytäminen, itsensä hyväksyminen. Itseään etsivät niin Altan kuin Balban Oraskin, molemmat omien pyörteidensä vankeja. Tarinoihin sekoittuvat Idel Aulin vanhat legendat Shöralista ja muista hengistä sekä ikiaikaiset tavat, joita moni ei enää muista - ainakaan siirtolaisista.

Etenkin Ståhlbergin kuvaama koulumaailma on raadollinen: aikuiset eivät huomaa tai eivät välitä. Haluaisin uskoa, että nykypäivän koulussa on paremmin, että nyt siellä olisi joku joka huomaisi eikä antaisi Altanin kohdata kuolemaansa niin usein. Toisaalta tilanne lienee nykyään myös monikulttuurisuuden suhteen erilainen kuin 1970-luvun Suomessa. Ainakin toivon niin.

Kun jätin menneisyyden taakseni, seisoin vihreällä laivankannella. Oli liukasta ja pimeää. Horjuvin askelin kuljin kaidetta kohti ja tartuin siihen juuri kun laiva lähti. Oli talvi ja kuulin jään murskautuvan. Kaupungin valot välkkyivät. Kuolema piti minua olkapäistä. Hän nauroi hilpeästi.
- Minne olet matkalla?
Hänen silmänsä olivat kuin kesäyö, mutta kasvojen viivat epäselvät, hän oli niin valoisa.
- Pois. Rakastan maailmaa, sitä maailmaa jota en ole vielä oppinut tuntemaan, mutta tiedän, että siellä kukkivat syreenit.

Kieli on kaunista, jollain tavalla alkuvoimaista. Tämä näkyy erityisesti silloin, kun matkataan junalla Siperian halki tai kun kerrotaan burtaasien vanhoja tarinoita. Mieleen jäivät elävästi junan makuuhytin lattialle särkyneet kristallikulhot. Toisaalta hukuin vaihtuviin aikatasoihin ja henkilöiden välisiin suhteisiin. Jouduin lukemaan kappaleita uudelleen varmistaakseni ymmärsinkö oikein.

Pilvivaeltaja ei ehkä ollut parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja, mutta kiinnostava se oli. Ståhlberg kirjoittaa omaperäisellä poljennolla, jonka rytmiin pääseminen vei aikansa. Eniten pidin Idelin rannoille sijoittuvista tapahtumista ja vanhojen perinteiden kuvaamisesta, esimerkiksi bäleshien leipominen isoisän kanssa lämmitti tätä lukijaa. Jäin silti kaipaamaan selkeämpää rakennetta, jonkinlaista aikajanaa jota olisin voinut seurata Altanin elämässä.

Tämän kirjan kyytipojaksi suosittelen karjalanpiirakoita bäleshien puutteessa, kurkun kostukkeeksi vahvaa makeaa teetä.

Lukulistalle Pilvivaeltaja päätyi Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen tiimoilta, kirjan minulle vinkkasi pihi nainen.

Sabira Ståhlberg: Pilvivaeltaja
Basam Books, 2006. 284 s.

Mark Williams, John Teasdale, Zindel Segal & Jon Kabat-Zinn: Mielekkäästi irti masennuksesta

Minua alkoi ihan yleisesti ottaen kiinnostaa meditaation perusajatus tässä päivänä muuanna ja kysyin äidiltä, että olisiko aiheesta mitään hyvää kirjaa. Äiti suositteli lukemaan Williamsin ja kavereiden opuksen Mielekkäästi irti masennuksesta : tietoisen läsnäolon menetelmä (Basam Books, 2009; The Mindful Way Through Depression : Freeing Yourself from Chronic  Unhappiness, 2007). Opuksen raflaava nimi antaa vaikutelman, että se tarjoaa jonkinlaisen ihmekonstin masennuksesta irtipääsyyn mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Kirja nimittäin puhuu lähinnä tietoisesta läsnäolosta ja siitä, miten ajatusmallejaan muuttamalla voisi katkaista vatvomisen ja masentumisen kierteitä eikä kirjan menetelmää edes suositella käytettäväksi silloin, kun kärsii (pahasta) masennusjaksosta.

Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoittaminen voi ehkäistä meille kaikille tutun normaalin alakulon syvenemistä masennukseksi. Tämän se tekee auttamalla meidät takaisin kosketuksiin kaikkien niiden sisäisten ja ulkoisten oppimista, kasvua ja paranemista edistävien voimavarojemme kanssa, joita emme olisi uskoneet itsessämme olevankaan.

Suhtaudun itsehoito-oppaisiin yleisesti ottaen jokseenkin ennakkoluuloisesti, mutta kirjan takakannessa luetteloidut kirjoittajien tutkinnot hieman lohduttivat luonnontieteilijää ja uskalsin tarttua teokseen. Kirja on kirjoitettu varsin kansantajuisesti ja käsittelee niin itse menetelmää, opettaa harjoituksia ja kertoo case-esimerkkejä.

Mielestäni tietoisen läsnäolon menetelmä vaikutti ihan järkeenkäyvältä ja harjoitukset päteviltä. Oli paljon hengittelyä, keskittymistä ja hyväksymistä. Pysähtymistä tarkastelemaan omia tunteita ja tuntemuksia. Kirjan lopussa esitetään kahdeksan viikon harjoitusohjelma, jossa käydään kaikki esitellyt harjoitukset läpi ja pyritään löytämään hyvä tapa omalle itsellä kokeilla tietoista läsnäoloa. Itse en tätä kahdeksan viikon jaksoa ehtinyt läpikäydä (ei ehkä ollut kirjan oppien mukaista lukea tätä muutamassa päivässä) mutta osan harjoituksista laitoin kyllä itselleni ylös.

Mikä minua tässä sen sijaan tökki olivat ne case-esimerkit. Niissä ei itsessään ole mitään vikaa, ovathan ne havainnollistavia ja tuovat ajatukset teoriasta käytäntöön. Mistä en sen sijaan pidä on tämä esimerkkien perinteinen kaava, jossa X tuntee olonsa huonoksi, kokeilee menetelmää, kohtaa sen käytössä vastoinkäymisiä ja sitten jonkin sattuman seurauksena hups vain avautuukin menetelmälle ja löytää sen hyödyt. Pah.

Tämän jupinan jälkeen voi silti todeta, että kirja toteutti tarkoituksensa minulle: Sain jonkinlaisen yleiskuvan meditaatiosta ja vinkin pariin hyvän oloiseen harjoitukseen.

ps. Kirjassa on myös mukana cd, jossa on nuo harjoitukset. En itse kuunnellut, niin en tiedä onko hyvä.

Mark Williams, John Teasdale, Zindel Segal & Jon Kabat-Zinn: Mielekkäästi irti masennuksesta : tietoisen läsnäolon menetelmä (The Mindful Way Through Depression : Freeing Yourself from Chronic  Unhappiness, 2007)
Basam Books, 2009. 322 s.
Suomentanut: Raija Rintamäki
Kansi: Satu Konttinen