Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Aloitin taannoisen lukuhaasteeni pokkarihyllystäni kaivamalla Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman -romaanilla, joka oli julkaisuvuonnaan 2005 Finlandia-ehdokkaanakin. Ehdokkuus ei ole kirjan luettuani yllätys, sillä vaikka teksti on ihon alle hiipivän ahdistavaa, on kirjoitus taidokasta ja aihe tärkeä.

Annan äiti soittaa ja pyytää tätä käymään tapaamassa veljeään Joonaa mielisairaalassa. Vierailu ahdistaa niin paljon, että matkallaan Anna vitkuttelee ja käy samalla mielessään sekä veljen hoitoon päätymiseen johtanutta tapahtumaketjua että yhdysvaltalaisen miesystävänsä Ianin perhehistoriaa. Kummassakin suvussa kipukohdat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle eikä niiden prosessointi ole mitenkään helppoa. Ajatukset sodasta ja terrorismista kulkevat tiiviisti tarinan mukana, mutteivät korostu liikaa.

Romaani on mitaltaan vain 158 sivua, mutta ei sen pitempi tarvitse ollakaan. Hirvonen saa kirjoitettua sivuille kaiken sen olennaisen, surun ja epätietoisuuden, voimattomuuden. Päälinjat kirjasta tuntuvat haipuvan nopeasti mielestä, mutta tässä muutamaa viikkoa lukemisen jälkeen on helppo palauttaa mieleen väläyksiä kirjan kohtauksista. Sinne ne jäivät mieleen, vaikka pyyhkiä yrittäisi.

Vaikutuin hurjasti, mutta tämän jälkeen oli pakko lukea jotain kevyempää. Pää ei kestä kerrallaan kuin tietyn määrän tunnekuohuja.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan esikoisteos.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain, 2005. 158 s.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Joskus kirjat hautautuvat vuosikausiksi omaan hyllyyn ja tuppaavat jäämään kirjastolainojen ja milloin minkäkin syyn vuoksi lukematta. Tällaisissa tapauksissa voi esimerkiksi lahjoittaa kirjan ystävälle ja silloin se pitää tietenkin myös lukea ennen sitä. Niinpä Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian (Avain, 2010) pääsi viimein lukuun.

Harva unenpäästäjä selvisi särkemättä asteittain mieltään, ilman tukevaa kemikaalipöllyä, uskoon tuloa tai muuta. Eikä niistä huolimattakaan selvinnyt.

Euroopassa kärsitään unikadosta ja sitä osaavat helpottaa vain muutamat, kuten unitohtori Florian Timár, Suomeen muuttanut Romanian romani. Maksukykyisille asiakkaille tarjotaan kalliita lepohetkiä, mutta palvelulla on hintansa myös sen tarjoajalle. Asiakkaiden unet jäävät pyörimään omassa päässä eikä toisten mielten lukkojen avaaminen ole aina turvallista puuhaa.

Florianin tarina kietoutuu tiiviisti Romanian ja romanien historiaan, Ceausescun valtakauteen ja puhdistuksiin, vaeltavan kansan vaiettuun kohtaloon. Helsinki ei ole mikään pakopaikka historialta, sillä kiinni se saa täälläkin ja tahtomattaan Florian joutuu sekaantumana myös poliisin puuhiin. Suomen romanien asema ei ole helppo ja vastustajia ihmisryhmälle tuntuu löytyvät jokaisesta kadunkulmasta.

Tyylillisesti Saxellin teksti on aluksi haastavaa, sitten mukaansatempaavaa omalaatuisessa kiihkeydessään ja jonkinlaisessa irtonaisuudessaan. Romanien historia kotimaassaan ja Suomessa nousee elävänä esille, karuna ja jopa raadollisena, silmiäavaavanakin.

Unenpäästäjä Florian on hieno kirja. Sitä ei ole pituudella pilattu ja omaan makuuni siihen on sekoitettu sopivasti jotain kummaa joka voisi kuitenkin, ehkä, olla totta. Tällaisten kirjojen lukeminen tekee aivoille hyvää, sanoisin, on tervettä haastaa itseään ja omia käsityksiään, ajatella asioita uudelta kantilta. Luulen, että tämän jälkeen on luettava myös teoksen tarinaa jatkava Sotilasrajan unet.

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Avain, 2010. 209 s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Claudie Gallay: Tyrskyt

Laskuvesi jossain Normandian rannikolla vuonna 2007.

Claudie Gallayn Tyrskyt (Avain, 2010; Les Déferlantes, 2008) on odottanut hyllyssäni lukemista jo pidemmän aikaa. Ajattelin sen olevan jotain sellaista, jota rakastaisin, onhan siinä meri, Ranska ja lintuja. Eivätkä ajatukseni olleet aivan väärässä.

Rajuilma puhkesi täydellä voimalla. Tyrskyt löivät taloa vasten. Painoin kasvot ikkunaan ja yritin nähdä ulos. Katulyhdyt olivat sammuksissa. Valoa ei enää ollut. Salamoiden loisteessa näytti siltä kuin majakkaa ympäröivät kalliot hajoaisivat säpäleiksi. Sellaista en ollut koskaan nähnyt. En tiennyt olisinko halunnut olla jossain muualla.

Nainen on muuttanut La Hagueen, Normandian uloimpaan niemeen. Hän laskee lintuja, piirtää merimetsoja ja kaipaa menneisyyteen, tai jos ei kaipaa ei ainakaan osaa päästää irti. Hän asuu talossa, jota meren aallot huuhtelevat, ja tarkkailee kylän muita asukkaita. Raphaël veistää surullisia kipsiveistoksiaan, Morgane kulkee rotta olkapäillään. Max tahtoo saada saaliikseen sillihain, Lili kantaa kaunaa ja Théo silittää kissojaan. Ja sitten on Lambert, joka saapuu kylään etsimään jotain, totuutta, anteeksiantoa.

Ajattelin pitkään lukiessani Tyrskyjen olevan liian ankea, liian harmaa ja kova. Joskus puolivälin tienoilla muutin mieleni, kun tekstistä alkoi löytyä valoa ja toiveikkuutta, aivan vähän vain, ja tylyä kauneutta. Pienen kylän ihmissuhteet ovat mutkikkaita eikä anteeksiannolle ole tilaa. Salaisuuksista pidetään kiinni visusti. Ja se minkä meri ottaa, meri saa, ja se minkä meri antaa saa kuka tahansa pitää.

Tyrskyt oli lyijynharmaa ja pysähtynyt, raikas ja toiveikas, kaunis ja surullinen. Se tuo lähelle meren, suolaisen tuulen ja lintujen äänet. Sen lyhyissä lauseissa on rannan hiekka, harmaat pilvet, baarin lämpö, rikkinäisen flipperin valot ja kaikkien harteilla painavat tarinat ja salaisuudet.

Sulateltuani kirjaa yön yli ymmärrän pitäneeni siitä todella paljon.

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Déferlantes, 2008)
Avain, 2010. 477 s.
Suomentanut: Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola

David Eagleman: Incognito - Aivojen salattu elämä

Neurotutkija David Eagleman on kirjoittanut oivallisen tietoteoksen Incognito - Aivojen salattu elämä (Avain, 2012) siitä, millaiset ihmisaivot ovat, mitä niistä tiedämme ja toisaalta myös siitä, mitä emme tiedä. Vaikka kirja on suhteellisen helppolukuinen ja siinä on riemukkaitakin hetkiä, se ei varsinaisesti ole hauska vaan ajatuksia herättävä. Kysymykset muun muassa siitä, olemmeko vain biologiamme vankeja, keitä me olemme, mikä vaikuttaa persoonallisuutemme eivät ole niitä pienimpiä.

Meidän tarinamme on uskomaton tarina. Sikäli kun tiedämme, olemme maailman ainoa järjestelmä, joka on niin mutkikas, että se on syöksynyt päätä pahkaa tutkimaan omaa ohjelmointikieltään. Kuvittele, että tietokoneesi alkaisi hallita oheislaitteitaan, avaisi kuorensa ja suuntaisi verkkokameransa omiin piirilevyihinsä. Niin me teemme.

Eagleman johdattaa lukijan varmoin ottein läpi kirjan neurologisten tutkimusten ja case-esimerkkien avulla. Välillä pääsee itsekin rääkkäämään aivojaan ja huomaamaan käyttäytyvänsä juuri kuin Eagleman olettaa. Raivostuttavaa ja tuhottoman kiehtovaa. Kirja aloittaa matkan aivojen salaiseen elämään pohtien ensin tietoisuutta ja aivojen rakennetta. Olemmeko vielä me, vaikka tietoisuuden ulkopuolella tapahtuu niin suunnattomia määriä prosesseja? (minun mielestäni kyllä, suurin osa tiedostamattomasta on kuitenkin sinne meidän ohjelmoimiamme ja totta puhuen olisihan se aika surullista ajatella, että on käytännössä robotti)

Autosi ei voi joutua ristiriitaan siitä, mihin suuntaan se on kääntymässä: sillä on vain yksi ohjauspyörä, jota kääntää yksi kuljettaja, ja se seuraa ohjeita mukisematta. Sen sijaan aivot voivat olla kahta ja joskus paljon useampaakin mieltä. Emme tiedä, pitäisikö kakunpala ottaa vastaan vai pitäisikö sille kääntää selkänsä, koska meidän käytöksemme ohjauspyörällä on monta pientä käsiparia.

Opuksessa pohditaan myös paljon vapaata tahtoa ja syyntakeettomuuden ajatusta: jos niin suuri osa toiminnastamme on biologian ohjaamaa ja fyysiset vammat aiheuttaa poikkeuksia käytöksessä, missä määrin ihmistä voi syyttää? Kirja ei kuitenkaan ehdota oikeuslaitoksen poistamista vaan rangaistusjärjestelmien muuttamista: jos henkilö on tehnyt rikoksen aivokasvaimen aiheuttamien muutosten vuoksi kysymyksen ei ehkä tulisi olla, kuinka moneksi vuodeksi tyyppi laitetaan vankilaan vaan millä tavalla hänet voidaan kuntouttaa vai voidaanko laisinkaan?

Eagleman on myös riittävän nöyrä. Hän myöntää, kuten asia onkin, että tiede ei tällä hetkellä tiedä kaikkea. Tällä hetkellä luomme teorioita sen perusteella, mitä olemme voineet tutkia, ja tätä kautta päästäänkin yhteen lempiaiheeseeni: tieteelliset teoriat eivät ole uskon asioita vaan niitä voi joko pitää todenmukaisina tai sitten ei. Ja on ihan yhtä mahdollista, että tämänhetkinen teoria on lähellä totuutta tai vaihtoehtoisesti 10 vuoden päästä laitetaan kaikki tieto- ja oppikirjat uusiksi.

Sen verran tosin täytyy pyyhkeitä antaa, että kirjaan oli eksynyt hieman liian monta kirjoitusvirhettä minun makuuni ja vielä yksi väärä kuva sivulle 44. Tässä tapauksessa kuva oli vielä suht olennainen, puhe kun oli illuusioista.

Toisaalta nostan hattua Avaimelle siitä, että tämä kirja on käännetty: Incognito tuskin on kirja, joka löytää tiensä joka toisen suomalaisen joululahjapakettiin. Sietäisi kyllä joutua, sillä opus on kiinnostava ja varsin tajuttavasti kirjoitettu (käännöskin on oivallinen) vaikka sanastossa vilisevät neuronit ja synapsit. Ja aion myös säilyttää tämän kirjan työkirjahyllyssäni, tästä saa oivia esimerkkejä biologian tunnille eikä tämä olisi hassumpi lisä myöskään esimerkiksi psykologian tai filosofian opettajan hyllyyn.

Kiitos kirjan lähettämisestä kustantamolle.

Opuksen on lukenut myös Miiru.

David Eagleman: Incognito - Aivojen salattu elämä (Incognito: Secret Lives of the Brain, 2011)
Avain, 2012. 300 s.
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas - kirjeitä joka lähtöön

Tietyllä tavalla on vähän synkkää lukea erilaisia erokirjeitä. Toisaalta Cécile Slanka on kirjoittanut omat kirjeensä teoksessa 101 tapaa jättää rakas niin mustan huumorin sävyttämänä että lukukokemus oli pikemminkin hauska.

Runoniekka

Kiitti,
mulle riitti.

Eino
(Vaivauduin sentään keksimään riimit, ajattele!)

Kyseessä ei ole katkeran naisen tilitys miehiä vastaan vaikka joukossa on myös Cécile Slankan omalla allekirjoituksella varustettu riipustus, vaan kirjeiden kirjoittajina tavataan niin naisia kuin miehiäkin. Kääntäjä on tehnyt oivallista työtä. sillä alunperin ranskalaiset nimet on väännetty (pääosin) suomalaisiksi ja on erääseen kirjeeseen nimeltä Suomi - Finland ympätty liuta kotimaisia paikannimiäkin:

Loviisa, me kohtasimme kauniina kesäpäivänä Pellon laidassa. Muistan vielä miten nätti Häme sinulla oli Ylläs. Minä nojailin ujona Hankoon ja kaivelin kannuksella Multia. --

Osa kirjeistä on lyhyitä ja ytimekkäitä, osassa sydäntä vuodatetaan pitempään. Toisissa leikitellään kielellä, toisissa mennään asian ytimeen ilman korulauseita. On runollisia kirjeitä, katkeria tilityksiä, kauniita sanoja, sarkastisia lausumia. Ne on myös otsikoitu oivallisesti ja ainakin yhdessä tapauksessa ilman otsikkoa jää runon syvin olemus huomaamatta muilta paitsi nokkelimmilta. Parhaimmillaan kirjeet olivat minulle pieninä annoksina luettuina, olihan tämä kirja lainassa minulla nyt jo kolmatta kuukautta. 

Hyvästi, senkin pahanilmanlintu. Yritä olla lentämättä pyrstöllesi kun luet tämän, ole mieluummin tyytyväinen etten höyhennä sinua tämän pahemmin.

Joonatan (ote kirjeestä Ornitologi)

Luin suurimman osan näistä ääneen miehelle. Osa kirjeistä oli sellaisia, joita oli oikeastaan todella hankala ääneen lausua, mutta suurin osa oli kirjoitusasultaan sellaisia että ne sopivat suuhun oikein mainiosti.

Lyhyestä virsi kaunis

Synkeän hulvattoman teoksen löysin Hannan suosituksesta.

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas - kirjeitä joka lähtöön (Comment lui dire adieu, 2007)
Avain, 2008. 127 s.
Suomentanut: Titia Schuurman
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Kummipojan kanssa on hyvä reenata.

Hihiteltyäni riittävän monta kertaa Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -blogille päädyin vihdoin ostamaan myös samannimisen kirjan (Avain, 2012). Vaikka opus on luokiteltu tietokirjaksi, ei se sitä aivan suoranaisesti ole. Tekijät luokittelevat kirjan sekalaiseksi tai mutu-kirjaksi, sillä se sisältää törkeän subjektiivisia mielipiteitä höystettynä yhtä subjektiivisilla kokemuksilla eivätkä edusta minkään valtakunnan virallista, sopivaa tahi yleisesti hyväksyttyä terveys-, hyvinvointi- ja lastenkasvatuslinjaa.

Parisuhteen pelisäännöt menevät uusiksi, kun parisänkyyn tai sen välittömään läheisyyteen muuttaa puolimetrinen vuokralainen. Nukkumisajankohdat, yhteiset harrastukset, yhteiset ilalliset ja spontaanin seksin rytmittää seuraavat vuodet Hänen Lyhyytensä.

Minä lähdin lukemaan kirjaa ihan puhtaasta mielenkiinnosta: lapsia meidän taloudessa ei (ainakaan vielä) ole ja se ainut kummilapsikin asuu ihan liian kaukana että sitä pääsisi katsomaan tarpeeksi usein (juuri olin enon kanssa puhelimessa ja tyyppi (yläkuvassa) kuulemma kävelee jo huimaa vauhtia ja mieletön pilke silmäkulmassa, ikävä!). Kälyllä sentään on kolme lasta ja nykyään ne kaksi nuorimmaista, reilut 2-vee kaksoset, eivät enää aloita huutamista kun minä saavun paikalle. Vaipanvaihtokykyäni epäilen suuresti, mutta toisaalta osaan ainakin aika monta lastenlaulua (lauluääni ei taattu), refleksini ovat aika nopeat ja jätösten siivoamista on harjoiteltu koiran kanssa (tosin ilman mystistä paskalusikkaa).

Millainen kokemus Vuoden mutsi sitten oli tällaiselle ummikolle? No, ensinnäkin aika hauska. Kirjassa on kuvalliset ajo-ohjeet siihen, mitä mikäkin juttu käsittelee (esim. Pulla on valmis ja Vituttaa.Potuttaa.) ja jokaisen jutun yläkulmassa olevasta maatuskahahmosta voi päätellä, kumman tekijän kynästä jutut ovat peräisin. Kirjassa riepotellaan äitiysmyyttiä melkoisen suorasanaisesti: kaikki ei mene aina ihan niin kuin bilsan kirjansa ja kunniansa saavat enemmän tai vähemmän kuulla niin markkinamiesten salaliitot kuin luomusynnytyksetkin.

Minulla on sellainen ajoittainen hempeä vauvakuume, myös tätä kirjaa lukiessa toisinaan oireileva. Kirja ei täpäkästä otteesta huolimatta onnistunut kuitenkaan säikäyttämään tätä ummikkoa aivan täysin (vaikka täytyy myöntää että repeytymistä luettuani koin hetkellisen toiveen että mies pysyisi hyvin kaukana omalla puolellaan sänkyä). Niin, tämä ei ollut ehkä aina se paras "luenpa pari sivua ennen kuin menen nukkumaan"-kirja vaikka useammin nauratti kuin hirvitti. Välillä tosin tuli myös sellainen fiilis, että tämän kirjan vastapainoksi voisi ottaa sellaisen jonkun hempeämmän mutta silti realistisen äitiysoppaan (ei siis mitään masuasukkimeininkistä), joten jos jollakulla olisi tällaista balanssiteosta suositella niin ehdotuksia otetaan hyvin mielellään vastaan!

Lantionpohjanlihakset kuulostavat urbaanilta legendalta: kaikki tietävät, että ne pitäisi pitää kunnossa mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt niitä.

Vaikka hauskuus viehätti (veikkaan tosin, että osa huumorista aukeaa vain ns. kokeneille), olivat minusta kirjan parasta antia silti lukuisat tietolaatikot tai infosivut esimerkiksi lantionpohjanlihasten harjoittamisesta, auttavista puhelimista ja rintatulehduksesta. Siis oikeasti sellaisista asioista, joista on hyvä tietää mutta ei välttämättä tiedä että mistä lähtisi etsimään tietoa, apua tai ratkaisua. Ja tietysti melkoisen selkokielisesti ilmaistuna.

Seuraavaksi kirja taitaa lähteä kälylle lainaan (uskallan veikata, että huumori puree) ja ehkä sitten joskus myöhemmin täyttelen sinne myös jotain omia fiiliksiä, kirjeitä äidille ja anopille ja niin edelleen.

Opuksen on lukenut myös moni (ja minua enemmän äitiydestä tietävä) bloggaaja, siis ainakin Katja, Ina, Amma, Maria ja Villasukka kirjahyllyssä sekä Kirjakko.

Katso myös
Katjan Project Mama -blogi
Satun Salamatkustaja-blogi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi.
Avain, 2012. 303 s.
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen.

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Aukko sivistyksessäni on paikattu kun sain vihdoin luettua ensimmäisen Ursula K. Le Guinin kirjan koskaan. Koska sci-fi-painotteisuus houkutteli tällä kertaa enemmän valikoitui ensimmäiseksi luettavaksi hainilaissarjan ensimmäinen teos, Rocannonin maailma (Avain, 2010; Rocannon's World 1966) joka sattumoisin on myös Le Guinin esikoisteos.

Mistä tietää, mikä on legendaa ja mikä totta näistä maailmoista, jotka sijaitsevat niin monien vuosien päässä? Nimettömistä planeetoista joita niiden asukkaat kutsuvat yksinkertaisesti Maailmoiksi, planeetoista joilla ei ole historiaa, joiden menneisyys on pelkkiä myyttejä ja joilta palattuaan tutkimusmatkailija huomaa muutamien vuosien takaisten tekojensa muuttuneen jumalan teoiksi.

Ollaan planeetalla Fomalhaut II, jolle tutkimusmatkailija Rocannon huomaa äkkiä jääneensä ilman miehistöä vihollisen tuhottua kumppanien lisäksi heidän tutkimusaluksensa ja muistiinpanonsa. Vaeltajaksikin kutsuttu Rocannon saa kuitenkin vihiä vihollisen olinpaikasta ja lähtee vaaralliselle matkalle lounaaseen estääkseen suuremman tuhon tapahtumisen. Matkaseurakseen Rocannon saa Fomalhautin alkuperäislajeihin kuuluvan angyari Mogienin seuralaisineen ja tuuliratsuineen sekä mystisen Kyo-fiian. Matkasta ei puutu jännitystä eikä uhrauksiltakaan vältytä.

Rocannonin maailma koostuu prologista, jossa kerrotaan Mogienin isoäidin surullinen tarina, Rocannonin seikkailusta vihollisia vastaan sekä hienosta epilogista. Tarinan kerronnasta mielestäni huomaa, että kirja on Le Guinin ensimmäinen; Rocannonin kertomus etenee hieman nykien, kuin joku kertoisi hieman huonosti muistamaansa legendaa nuotiolla.

Kuolkoot vihollisesi ilman poikia.

Tarinan sekaan on ripoteltu pätkiä Rocannonin ja hänen kollegojensa antropologisista muistiinpanoista. Aina nämä otteet eivät tarinan sekaan aivan istu, mutta luonnontutkimuksesta kiinnostuneena ihastelin kyllä Le Guinin luomaa maailmaa erilaisine, omalaatuisine lajeineen. Unohtaa ei myöskään tule kaikkea niitä avaruusmatkailuun liittyviä innovaatioita, joita Le Guin on tarinaansa varten kehittänyt.

Paikoin ontuvasta kerronnastaan huolimatta Rocannonin maailma pohjustaa kiinnostavasti muita Hain-sarjan kirjoja. Ajattelin tosin aloittaa sarjan lukemisen ikään kuin alusta Taikakirjaimet-blogin Raijan kehittämän lukujärjestyksen pohjalta. Rocannonin maailma olisi tällöin vasta kolmas luettava, mutta menkööt.

Tuuliratsujen selässä ovat lentäneet myös Booksy (joka loppujen lopuksi piti, vähän niiskuttikin), marjis (joka kuvaa tätä antropologiseksi tutkielmaksi kehittyneen kulttuurin tunkeutumisesta vieraalle alueelle) sekä Raija (joka löysi esikoisesta paljon sitä, mikä myöhemmissä teoksissa on kehittynyt parempaan suuntaan).

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma. (Rocannon's World, 1966)
Avain, 2010. 180 s.
Suomentanut: Jyrki Iivonen.
Kansi: iStockphoto / Christian Miller.

Lionel Shriver: Poikani Kevin (kirjana ja elokuvana)

Olin kuullut Lionel Shriverin Poikani Kevinistä (Avain, 2006; We Need to Talk About Kevin 2003) paljon mielipiteitä: osa kehui, osa kauhisteli, toiset sanoivat etteivät voisi koskaan lukea tätä. Kirja on erityisesti nyt tapetilla, sillä siitä vuonna 2011 tehty elokuva saa Suomessa ensi-iltansa 20.4.2012.

Minulle on turha väittää vastaan tässä asiassa, ja aion käyttää häikäilemättä hyväkseni sitä, että tämä on minun kertomukseni ja että sinun on pakko tyytyä minun näkökulmaani. En yritä teeskennellä, että tiedän kaiken, koska koko totuus ei arvatenkaan selviä meille kummallekaan.


Poikani Kevin on Kevinin äidin, Eva Khatchadourianin, kirjeiden muodossa kertoma tarina. Kirjeet on osoitettu hänen aviomiehelleen Franklinille. Kirjeet on päivätty vuoden 2000 lopusta vuoden 2001 huhtikuuhun, mutta niiden kertoma tarina kattaa sekä Evan ja Franklinin historian, kaiken sen, joka johti lopulta siihen torstaihin että mitä sen jälkeen tapahtui.

16-vuotias Kevin romahduttaa monen maailman sinä torstaina tehtyään sen mitä tekee. Ennen kohtalokasta tapahtumaa seurataan Evan silmien kautta Kevinin kasvua ja kivikkoista perhe-elämää. Riippuu lukijan näkökulmasta, miten hän kaikkea tulkitsee. Minä toisaalta ymmärsin Evaa, toisaalta Keviniä ja toisaalta en ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää kumpaakaan.

En ryhdy miettimään, onko minusta aivan hirveää mennä katsomaan Keviniä vai haluanko kovasti nähdä hänet, mikä on epätodennäköisempää. Menen sinne, siinä kaikki.

Kirjan voisi leimata helposti koulusurmia käsitteleväksi teokseksi. Ulottuvuuksia on kuitenkin enemmän. Shriver laittaa lukijan pohtimaan sekä pahuuden, syyllisyyden että inhimillisyyden olemusta. Myös äidin ja perheen roolia pohditaan: mitkä ovat äidin velvollisuudet ja oikeudet, mitä tehdä jos ei kertakaikkisesti tule lapsensa kanssa toimeen. Usein tällaisten järjettömiltä tuntuvien tekojen yhteydessä aina puhutaan siitä, kuka on syyllinen ja miksi, missä määrin ketäkin tulisi syyttää. Shriver ei anna tähän selkeitä vastauksia, mutta ravistelee lukijaa pohtimaan. Missä määrin voisi riittää vaikkapa väkivaltaviihteen vaikutus? Väkivaltaviihde kuitenkin on tietyllä tavalla osa kulttuuria; pohtikaa vaikka Grimmin satuja tai lohikäärme-ritari-tarinoita. Kyse on kuitenkin ehkä siitä, millaista se väkivalta on ja miten se esitetään.

Kevinin tapaus on fiktiivinen, mutta minua järkytti se todellisten tapahtumien määrä, joita kirjassa esiteltiin. Toki minä tiesin, että tapauksia oli ollut useita mutta että noin monta. Suomalaisena kirjaan tulee toki myös oma vivahteensa, kun ajattelee kotimaan tapahtumia. Minä olen kerran ollut sijaistamassa, kun koulussa oli ampumauhka. Vaaran mahdollisuus oli käytännössä mitätön, mutta kyllä se hetki pysäytti: mitä ihmettä minä teen jos jotain tapahtuu ja vastuullani on 30 opiskelijaa. Sama kurkkua kuristava tunne tuli tässä, sillä väistämättähän tämä pakottaa ajattelemaan: mitä jos minun lapseni ampuisi tai tulisi ammutuksi, mitä jos meidän koulussamme, josjos. Ajatusten kohtaaminen ei ole miellyttävää, mutta kaipa nämä tällaiset ovat väistämättä myös realiteetteja meidän maailmassamme.

Shriver kirjoittaa taitavaa tekstiä ja käännös on hyvä, ainut mikä minua häiritsi oli puhekielisyys keskusteluissa, vaikka sen käyttäminen on toki järkeenkäypää. Tarinaa maltetaan rakentaa rauhassa ja jännitettä nostaen, lukija voi vain aavistaa mitä tästä vielä seuraa.

Poikani Kevinin lukemisen jälkeen olo ei ole kehuttava. Kurkkua kuristaa ja päässä humisee. Kirja on tärkeä, mutta sen lukeminen ei ole helppoa.

Evan kirjeitä ovat lukeneet ainakin Leena Lumi (jolle tämä oli mestarillinen teos jonka haluaa unohtaa mahdollisimman pian), Maija (joka alun lähes pitkästymisen jälkeen sai iskun palleaan), Paula (joka erittelee hienosti kirjan teemoja), Salla (joka suosittelee, mutta ei helposti ahdistuville), Aamuvirkku yksisarvinen (joka mm. ihailee Shriverin taituruutta kirjailijana), Katja (jolle tämä oli viiden tähden kirja jota hän ei halua lukea uudelleen) ja Booksy (joka ei saanut kirjaa laskettua käsistään). Juonikeskustelua kirjasta voi käydä kurkkimassa Juonittelua-blogista.

Lionel Shriver: Poikani Kevin. (We Need to Talk About Kevin, 2003)
Avain, 2006. 544 s.
Suomentanut: Sari Karhulahti.
Kansi: Jussi Jääskeläinen.

Entä se elokuva sitten?

Vaikuttava. Hieno. Tuntuu vähän väärältä verrata sitä kirjaan, mielestäni kirja oli ehkä parempi, mutta sanon nyt kuitenkin että kirja ja elokuva ovat erilaisia ja kumpikin kertoo vaikuttavan sanoman.

Elokuva keskittyy ehkä jopa kirjaa enemmän Kevinin ja Evan suhteeseen ja perheen elämään. Kertojanääntä elokuvassa ei käytetä, mutta tapahtumat ovat selvästi Evan näkökulmasta ja tuovat hahmon lähelle katsojaa.

Tiesin jo kirjaa lukiessani, että Evaa esittää Tilda Swinton joten hahmo näyttäytyi jo mielessäni Swintonina. John C. Reilly puolestaan oli hyvä vastakohta Swintonille. Ezra Millerin roolisuoritusta Kevininä hieman pohdin, hän oli siis kyllä pätevä, mutta minun päänsisäinen Kevinini oli jotenkin kevinspaceymainen jonkin omituisen mielleyhtymän kautta.

En osaa sanoa kumpaa suosittelisin, elokuvaa vai kirjaa, koska ne ovat niin erilaisia. Lisäksi omaan näkökulmaani elokuvasta vaikuttaa luonnollisesti se, että tiesin mitä tapahtuu. Elokuva on kuitenkin jollain tavalla lempeämpi (vaikka onkin K16) kuin kirja, ainakin minulle jolla on todella vilkas mielikuvitus. Elokuvan jälkeen pystyin kuitenkin kävelemään, kirja jätti humisevan ja huimaavan olon.

Elokuvajuliste: FS Film.

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Kannen kuva: Satu Ketola. Valas National History Museumissa, Lontoo.

Annelies Verbeken Kalanpelastaja (Avain, 2011; Vissen redden 2009) tuli minulle sattumalta lukuun. Tai ei sattumalta, kyllä minä niistä arvosteluista kiinnostuin ja sitten kun Sinisen Linnan kirjaston Maria halusi luopua omastaan tartuin tilaisuuteen ja teimme vaihtokaupat. Kiitos siis Marialle tästä kirjasta!

Juuri sitä hän tarvitsisi: hän pelastaisi kalat. Hän olisi uusi muiden joukossa. Ja hyödyksi. Pelkkä mahdollisuus sai hänet niin hyvällä tuulelle ja toiveikkaaksi, että hän päätti juhlistaa asiaa suurimuotoisesti.

Monique Champagnella ei mene ihan hyvin. Mies lähti ja nyt naista kiinnostavat vain kalat ja niiden pelastaminen. Turskat ja tonnikalat ovat keskiössä, eikä entinen kirjailija oikein osaa muusta enää kirjoittaakaan. Elämä tuo kohdalle kuitenkin yllätyksen, kun Moniqueta pyydetään osallistumaan erinäisiin tiedeseminaareihin ja esittämään siellä oma, tunnepitoisempi versionsa kalojen suojelusta. Matka käynnistyy Itämeren rannikolta kohti kaukaisempien merien rantoja.

Seminaarien aikana Monique paitsi syventää tietämystään kaloista, myös tapaa uusia ihmisiä. Itävaltalainen Oskar ja slovakialainen Michaela päätyvät tavalla tai toisella osaksi Moniquen haavetta pelastaa kalat. On valheita, viettelystä, vapahtajuutta ja vinksahtanuutta. Monique on omassa tarinassaan kuin kala verkossa.

Ylhäältä katsottuna vesi oli kaunis kuten aina, aallot kuin valtavan kalan pienet, hopeiset suomut. Sade sekoittui aamuaurinkoon ennen kuin Itämeri nieli sen. Ikään kuin mitään ei olisikaan tapahtunut, Monique Champagne ajatteli.

Minulle jäi Kalanpelastajaan varsin kaksijakoinen suhde. Toisaalta Verbeke kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ajankohtaisesta aiheesta. Ja sitten toisaalta tyyli, tai tarina, oli sellainen että en oikein tiennyt miten siihen suhtautua. Olo oli ehkä vähän tirkistelevä. Ja hämmentynyt. Olen ehkä jopa vähän pettynyt, jollain tasolla odotin tästä erilaisempaa lukukokemusta. Minä en osannut pitää Moniquesta eikä se ehkä ollut tarkoituskaan, mutta kun päähenkilö on niin hukassa olin minäkin lukijana.

Sanoma on kuitenkin hyvä. Liikakalastus on todellinen ongelma ja ihan tavallisenkin ihmisen on hyvä pysähtyä säännöllisin väliajoin pohtimaan, mitä voisi tehdä oman ekologisuutensa nimissä. Että jos vaikka jättäisi sen tonnikalapurkin väliin. Tässä kuitenkin uiskennellaan enemmän metaforien maailmassa ja tietosisällöstään huolismatta on enemmän yhden naisen kasvutarina.

Suosittelen ekologisesta kalastuksesta, metaforista, kasvutarinoista ja vähän omituisista naisista pitäville. Luetaan vaikka soutuveneessä tai meren rannalla sitten kun taas on lämmin. Talvella kelpaa kotisohvakin.

Maailma ei ole koskaan ollut niin vanha kuin tänään.

Seminaareissa ovat istuneet myös Katja, Maria, Helmi K. ja Arja.

Osallistun tällä Ikkunat auki Eurooppaan : Länsi-Eurooppa - haasteeseen.

ps. Millainenkohan on tonnikalapuku?

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Ilahduttavimpia kirjauutuuksia tältä vuodelta on Jani Kaaron ja Väinö Heinosen lasten tietokirja Evoluutio (Avain, 2011). Valmistuvana luonnontiedeopettajana tällaisen teoksen julkaisu lämmittää sydäntä, varsinkin kun tekijät ovat vielä kaiken lisäksi suomalaisia.

Värikkäästi ja hauskasti kuvitettu opas on jaettu neljään osaan, joissa käsitellään evoluutiota, geenien osuutta siihen, elämän syntyä sekä ihmisen tarinaa. Tekstiä on mielestäni (lasten tietokirjaan) sopivasti ja kuvat auttavat kuljettamaan juttua. Uskaltaisin sanoa, että tästä opuksesta löytyy kiinnostavia juttuja niin jo itse lukeville pikkutieteilijöille kuin aikuisen kanssa kirjaa tutkiville nuoremmillekin.

Jos nyt vähän nipotan, niin muutamassa kohdassa jäin miettimään että syntyyköhän nyt tästä ja tästä lapsille ehkä vaihtoehtoisia käsityksiä (eli ei tieteellistä käsitystä vastaavia vaan itse (arkisemman tiedon perusteella) luotuja käsityksiä). Tällainen tunne tuli esimerkiksi kohdassa, jossa Paracelcuksen kerrottiin väittäneen luoneensa ihmisen muun muassa luista, ihosta ja eläimen karvoista. Kirjassa toki sanotaan, että tätä ei koskaan todistettu mutta eipä tätä suoraan kielletäkään. Tämä nyt on tätä tulevan opettajan jupinaa.

Enemmän minulla silti on kehuja kuin moitteita tätä hienoa lasten tietokirjaa kohtaan. Vaikeatkin asiat on selitetty hyvin ja kirjaan on valittu hyvin lapsille soveltuvia analogioita. Rohkeasti on otettu mukaan myös geenit ja mutaatiot, siitä paljon plussaa. Samoin yhden suosikkitieteilijäni Mendelin ja hänen hernekokeidensa esittely toi hymyn huulille.

Kokonaisuutena Evoluutio on hauska ja asiallinen tietopaketti evoluutiosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Suosittelen, ja aion myös hankkia tämän itselleni. Lapsiahan minulla ei ole, mutta en pidä mitenkään mahdottomana tämän kirjan käyttämistä opetuksen tukena myös yläasteella tai jopa lukiossa.

Lapsiperheen näkökulmaa tähän opukseen tuovat Katja ja Susa.

Evoluutio, jonka olen arvostellut työn puolesta myös Jipossa, arvotaan jossain vaiheessa joulukuun joulukalenteria joten kirjaa himoitsevat pysytelkööt kuulolla.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Blogisavujen vähän laskeuduttua on nyt minun vuoroni lumoutua ja hämmentyä Marisha Rasi-Koskisen esikoisesta, Katariinasta (Avain, 2011). Odottelin tämän lukemista vähän, jotta en veisi muiden ajatuksia ja että saisin löytää ja tutustua itse.

Katariina jättää jokaiseen taloon kirjeen, ujuttaa kirjeen väliseinän koolinkien väliin, kun kipsilevyt on jo asetettu paikoilleen mutta seinä yhä täynnä aukkoja valokatkaisijoille tai sähköjohdoille tai rakoja odottamassa listaa, saumausteippiä ja karmia. Tyhjiä kohtia, joiden kautta voi kurkistaa samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan. 


Katariinan juonesta ei voi sanoa oikeastaan mitään paljastamatta liikaa. Sanotaan nyt sentään se, että kirja koostuu kuudesta episodista, joiden kertojat vaihtuvat. Episodeista, joissa Katariina on läsnä tai sitten ei.

Tarina kulkee polveilevana ja kutkuttaa mielikuvitusta. Mitä nyt tapahtuu, mikä on totta. Missä todellisuudessa ollaan tällä kertaa. Kuva Katariinasta rakentuu vähitellen muuttoautojen, pihistettyjen tupakka-askien, siivilöidyn vadelmahillon ja puhelinsoittojen seasta. Ja silti ei voi olla ihan varma.

Siinä mielessä tämä olisi varmasti äärimmäisen mielenkiintoinen kirja esimerkiksi lukupiireihin, sillä tulkintoja voi olla monia. Itse ainakin jäin pohdiskelemaan ja miettimään että mikä, miten. Jotain solmitaan, kaikkea ei.

Lukukokemuksena Katariina oli kaunis ja surullinen. Todentuntuinen ja myös kipeä. Etenkin muuttamiset tuntuivat minusta surullisilta, itsekin kun on joskus joutunut kotiutumaan monta kertaa suhteellisen lyhyessä ajassa. Rasi-Koskinen kirjoittaa hyvin, välillä jalat maassa ja toisinaan käytävät venyvät reunoistaan tai lattia on niin kaareva että sillä pitää kävellä hitaasti. Ihmisen päänsisäisiä ajatuksia kuvaillessaan on myös psykologina työskentelevä Rasi-Koskinen mielestäni parhaimmillaan, avatessaan sitä kaikkea kummaa sotkua mitä pään sisältä nyt löytyykään.

Aamulla hän ei ole kukaan. Aamulla hän on vain jäykkä niska ja vieras katto. Ensimmäisen sekunnin aikana hän tietää juuri ja juuri sen, että on olemassa niska ja on olemassa katto, mutta ei sitä missä tai kenen ne ovat tai mitä tekemistä niillä on keskenään.

Suosittelen Katariinaa teen kanssa, sohvalla. Tilanteisiin, joissa ajatuksille on tilaa. Myös pieneen realistissävytteiseen arkipakoiluun

Mainittakoon vielä, että Satu Ketolan suunnittelema kansi on mielestäni erittäin kaunis ja kirjalle sopiva. Kävin tutkimassa asiaa ja Ketola on tehnyt muitakin kauniita kansia, mm. Claudie Gallayn Tyrskyihin ja Seija Vilénin Mangopuun alla - teokseen.

Koska tätä on luettu niin paljon, linkittelen tässä nyt viisi ensimmäistä löytynyttä eli Katariinan matkassa kulkeneet myös ainakin Morre, Susa, Karoliina, Hanna ja Katja sekä anni.M ja Paula.

Katariinan sain arvosteltavaksi Avain-kustantamolta, kiitos.

Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkosen Kotiin (Avain, 2009) on kipeänkaunis novellikokoelma. Paljastan siis jo tässä vaiheessa, että pidin Kekkosen vahvoista tarinoista paljon.

Linnea istuu sängyn laidalla silmät kiinni ja kuvittelee asioita. Hän kuvittelee, mitä toisissa asunnoissa tapahtuu, miten ihmiset elävät, miten toisiaan koskettavat, mitä toisilleen puhuvat. Hän kuvittelee jaetun elämän, sellaisen jossa asiat ovat ja jossa ne eletään, jossa niitä ei tarvitse kuvitella.


Löysin Kekkosen novelleista jotain samaa kuin Essi Tammimaan Paljain käsin-teoksesta. Samaa hapuilevuutta, kaipuutta johonkin. Kotiin, rakkauteen. Ihan minne vaan. Yritin kerrankin lukea hitaasti, vähän kerrallaan, jotta kaikki saisivat kertoa tarinansa rauhassa.

Kieli on kaunista, melkein käsinkosketeltavaa. Henkilöt uskottavia omissa kohtaloissaan ja tunteissaan. He myös tulevat hyvin lähelle, melkein kuin istuisivat bussissa viereen ja kertoisivat itse. Minun suosikkini olivat ehkä Aatos ja Anna & Tom.

Ensimmäinen kerta oli ollut sattumaa. Tai kohtaloa, kumpaan nyt sitten uskoikin. Hän piti enemmän sattumasta, sanasta ja ajatuksesta sen takana, ei halunnut ajatella elämänsä olevan jo valmiiksi suunniteltua. Päivien tasaisesta rytmistä huolimatta hän uskoi yhä elämän ailahtelevaisuuteen, kohtuuttomuuteen ja satunnaisiin hyviin hetkiin. Kuten siihen että he olivat tavanneet. 

Kotiin on ehjä kokonaisuus ihmiskohtaloita, pieniä hetkiä, jotka voi lukea erillisinä novelleina tai löytää ohuita yhtymäsäikeitä tarinoiden välillä. Nimettömissä maisemissa sattumat tuovat yhteen henkilöitä, jotka ehkä linkittyvät toisiinsa jotain muutakin kautta.

Tämä oli minun ensimmäinen Helmi Kekkoseni. Nyt harkitsen vakavasti Kekkosen romaanin, Valinnan, lukemista. Kiitos Hanna tästä lukukokemuksesta.

Kotiin on päässyt ainakin Satu/Satun luetut ja K-blogin Jenni.