Syynissä Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaat

Tänään perjantaina jaetaan neljättätoista kertaa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto. Palkinnon saajan päättää tänä vuonna Mato Valtonen. Palkinnonjakoa voi seurata suorana Tampere kuplii -youtube-kanavalta klo 12.

Itse lähdin tapani mukaan hieman yllytettynä ja liian tiukalla aikataululla luku-urakkaan (kiitos vain haasteen heittämisestä bloggareille, Avi!) ja pääsin maaliviivalle jopa ennen tätä virallista julkistusta. Alla siis mietteitäni kaikista ehdokkaista.

***

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget, 2020)

Hammarin Homo Linessa koti-ikävä vaivaa molempiin suuntiin, sillä kertoja ei koe kuuluvansa kumpaankaan kodiksi kutsumaansa maahan. Suomessa syrjintä on näkyvää ja rumaa, Ruotsissa se on puolestaan aivan yhtä rumaa, mutta tapahtuu salassa. Väkivallan uhasta ja surusta huolimatta Hammarin sarjakuvan pohjavire on kaunis ja haikea. Rumuus ei ole nitistänyt kykyä nähdä kauniita asioita. 

Hammarin tussiviiva on selkeä ja omaan silmääni miellyttävän pyöreä. Mustavalkoiset kuvat ovat eläväisiä ja virtaavia. Kauneimmillaan teos oli mielestäni silloin, kun se irtoaa reaalimaailman kahleista. Ympyrätalo ja Iso Robertinkadun kulma tulvivat rönsyileviä kasveja, jättiläismäinen hahmo kylpee Itämeressä risteilyalusten kyntäessä ohitse.

Markkinointiteksteissä Hammaria on kutsuttu "2020-luvun Tom of Finlandiksi" ja mikäpä siinä. Tom of Finlandin miehiset nahkahousuhahmot itse asiassa seikkailevat myös Hammarin teoksessa, muistuttavat sodanaikaisesta historiasta Helsingin kaduilla, joista ei virallisissa lähteissä juuri puhuta.

Tekstin suhteen teos on kevyt, joten kielimuurin vuoksi ei teosta kannata jättää lukematta. Kuvat puhuvat puolestaan.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla (Otava, 2020)

Täytyy myöntää, että yllätyin uusimman tatupatu-kirjan keikkumisesta listoilla, sillä en ollut ajatellut sitä sarjakuvana vaikka sellainenhan se toki on. Kovaa menoa kiskoilla vie meidät outolalaisten veljesten kanssa junamatkalle, josta ei kommelluksia ja väärinkäsityksiä puutu. Onneksi on eväitä.

Sarjakuvamaisuudesta johtuen tämä junailuteos sopineekin luettavaksi vähän isompien tatupatu-fanien kanssa, sillä 3,5-vuotias kykenee keksimään yhden aukeaman kuvista uuvuttavan määrän kysymyksiä. Itse luin tämän kuitenkin oikein mielelläni ja ilahduin kuviin tuttuun tapaan piilotetuista vitseistä. Kannattaa tarkkailla niitä infonäyttöjä junassa.

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa, 2020)

Hiltusen teos löytyi meiltä onnekkaasti kotoa, sillä puoliso oli tuonut sen minulle tuliaisina viimekesäiseltä Turun reissultaan. Kolme tarinaa kuljettavat lukijan niin öiseen kaupunkiin, kuhisevaan satamakaupunkiin kuin alushuoltoasemalle avaruuteen. Vaihtelevista miljöistä huolimatta kokoelma on yllättävän yhtenäinen kokonaisuus.

Täytyy myöntää, että olin lähellä pitkästyä nimitarinan parissa, kun se viime sivuillaan vetäisi maton jalkojeni alta ja halusin lukea sen heti uudelleen. Mahtavaa. Tällainen lempeä kikkailu ilahduttaa minua joka kerta. Tarinat Yli meren ja Pakolliset päivitykset seuraavat suoraviivaisempia tarinalinjoja, mutta olivat yhtä kaikki hyvin ilahduttavia. Erityisesti pidin Hiltusen tarinoiden monimuotoisista hahmoista, on miellyttävää lukea sarjakuvia joissa ihmiset näyttävät, no, ihmisiltä.

Hiltusen lempeä piirrosjälki on kovasti mieleeni ja kokonaisuutena kokoelmasta tuli hyvä mieli, käsitteleväthän tarinat rakkautta ja hyväksynnän löytämistä.

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa, 2020)

Tunnustan: en lukenut tätä teosta vielä kokonaan, sillä aikataulu kävi liian tiukaksi ja tämän järkäleen pikaselaamisessa ei tuntunut olevan järkeä. Alkuun kuitenkin pääsin ja tätä onkin mielekästä lukea ajan kanssa, sillä teoksen kautta pääsee myös tutustumaan suomalaisen lehtisarjakuvan historiaan ja Kallion ja piirtäjien moninaisiin yhteistyöprojekteihin. Iso osa teoksen sarjakuvista olikin tuttuja, mutta mahtui sinne myös itselle tuntemattomampia sarjakuvia.

Sarjakuvan sijaan määrittelisin tämän teoksen itse kuitenkin tietoteokseksi, jonka pääosassa on sarjakuva ja sen tekeminen.

Karoliina Korhonen - Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena, 2020)

Tilasin Katkenneita lankoja -kokoelman ennakkoon, mutta pitkitin sen lukemista kuitenkin tänne maaliskuulle. Nytkin oli pidettävä taukoja ja luettava tarina kerrallaan, sillä välillä oli myös vähän itkettävä, kun kokemukset osuivat ja upposivat.

Katkenneita lankoja tarjoilee yhdeksän työuupumusta käsittelevää sarjakuvaa yhdeksän sarjakuvataiteilijan tekeminä. Kirjan tarinat on koottu työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Kokemukset työuupumuksesta ovat hyvin erilaisia ja kirjo näkyy tässä teoksessa hyvin. Työuupumus voi iskeä kehen tahansa työelämässä olevaan, oli kyse sitten ympäripyöreitä päiviä tekevästä yksityisyrittäjästä, opiskelijasta tai "ihan tavallisia määriä ja tavallista työtä" tekevästä ihmisestä. Teos myös näyttää, että kyseessä ei ole mikään "millenniaalien ammattitauti", vaan työuupumusta nähdään valitettavasti kaikissa ikäryhmissä-

Osa tarinoista vaati lukemisen jälkeen hengittelyä ja kunnollista taukoa (esimerkiksi kokoelman aloittava Tuisku Hiltusen Herätys 7:00) ja toiset oli luettava heti useampaan kertaan, jotta pääsi kiinni tarinoiden moniin kerroksiin (muun muassa Mari Ahokoivun Trying is the first step toward failure ja Avi Heikkisen Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on ihan ok). 

Kiinnostavan aiheen lisäksi teos tarjoaa siis myös monipuolisen katsauksen kotimaisen sarjakuvan tyylien kirjoon. Tämän teoksen tuotot myös lahjoitetaan Mieli ry:lle, hatunnosto sille.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi, 2020)

Marjatta ja Ilman Kinna oli ehkä tästä kymmeniköstä minulle haastavin. Jonnekin menneisyyteen sijoittuva seikkailullinen tarina lähti käyntiin ensimmäiseltä sivulta eikä tosiaan pysähtynyt, ennen kuin loppuun oli päästy. Korolainen on upottanut tarinaansa hauskaa murretta ja vinkeitä tapahtumia, mutta kaikki vilisi silmissäni niin kovaa tahtia, että keskittyminen oli haasteellista. 

Lukemista vaikeutti omalla kohdallani myös itselleni haastava tekstaustyyli, joka teki lukemisesta hidasta ja vei keskittymistä kuvilta. Korolaisen piirrostyyli oli Sarjakuva-Finlandian raatia lainatakseni tosiaan lennokas ja sitä katselin oikein mielelläni. Olisin oikeastaan lukenut tämän albumin mielelläni pidempänä versiona, jolloin olisin luullakseni päässyt Marjatan ja Ilman Kinnan vankkureille tukevammin istumaan.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI Oy ja Arktinen Banaani, 2020)

Mäkelän Korpit ja muita kertomuksia kulkee läpi Euroopan taidehistorian Decameronesta impressionismin nousuun. Lyhyissä tarinoissa käsitellään pääsääntöisesti aikakauden tiettyä taiteilijaa (esimerkiksi Goya ja Van Gogh) ja jäljitellään aikakaudelle leimallista tyyliä. Tarinoiden sisältö liikkuu humoristisesta traagiseen.

Kokoelman taidokkuudesta huolimatta huomasin tarinoiden olevan minulle liian lyhyitä, ehdin juuri päästä tyyliin ja tarinaan mukaan kun aikakausi jo vaihtuikin ja olin jo uuden äärellä. Tämä teos saattaisi siis hyötyä siitä, että sarjakuvat lukisi vähitellen ja yksi kerrallaan eikä suinkaan ahmaisten.

Tästä huolimatta suosikikseni nousi kokoelman viimeinen, vain kahden sivun mittainen Tämä ei ole piippu, joka on hatunnosto taiteilija René Magrittelle. Se ilahdutti minua tavattoman paljon.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa, 2020)

Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kokoaa yhteen kaksitoista Hulluussarjakuvia-blogiin piirrettyä tarinaa, joiden ympärille kietoutuu omaelämäkerrallinen tarina loppuunpalamisesta, syömishäiriöstä ja psykoterapiasta. Monipuolista sarjakuvaa oli paikoin uuvuttavaa lukea, sillä tarinat mönkivät ihon alle ja asettuivat sinne. Epävarmuus, hankala olo omassa kehossa ja uupumus tulvivat sivuilta ja läikkyvät yli ääriviivojen. Toisaalta teos on myös lohdullinen: se puhuu asioista ja kokemuksista suoraan, tekee kokemuksista näkyviä ja tosia, ja se on tärkeää.

Moninaiset Hulluussarjakuvat tuovat teokseen erilaisia kokemuksia mielenterveysasioiden kanssa painimisesta. Mietin, tulisiko niihin kaikkiin kyetä samaistumaan, mutta eihän se niin voi olla. Sarjakuvanovellit kertovat kuitenkin eri ihmisistä ja siitä, että asiat ja kokemukset eivät ole yksiselitteisiä, ei ole vain yhtä tarinaa.

Itselleni merkityksellisintä tässä teoksessa oli kuitenkin taustalla kulkeva kuvaus psykoterapiassa käymisestä. Tarinassa korostuu oikean terapeutin löytämisen tärkeys, se, että joku todella kuuntelee ja voi tarjota myötätuntoa. Ja se, että joskus on seurattava omituiseltakin tuntuvia ajatuskulkuja ja ne voivat tuoda eteen jotain tärkeää ja lohdullista.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus, 2020)

Samsonin Musta hevonen -albumi oli minulle tämän kierroksen todellinen musta hevonen. Olin mielestäni lukenut joitakin Heikki Hevosen seikkailuja aiemmin ja en muista niiden tehneen suurta vaikutusta. Nyt löysin itseni kuitenkin hörähtelemästä sohvannurkassa näiden strippisarjakuvien parissa.

Vuokrakolmio Bermudalla on mielestäni tässä joukossa hieman altavastaajan asemassa, sillä omassa mielessäni jokseenkin yksittäisten strippisarjakuvien on hankala kilpailla pitempien tarinoiden kanssa. Tästä huolimatta todettakoon kuitenkin, että albumi pitää joukossa hyvin puoliaan onnistuen hymyilyttämään ja viihdyttämään. Voisin lukea toistekin!

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY, 2020)

Säästin Takalon Memento Morin viimeiseksi luettavaksi, mikä oli hieman hassua, sillä teos on ollut hyllyssäni jo likimain puoli vuotta. Takalo kertoo teoksessa omasta aivoverenvuodostaan ja sen jälkeisistä tapahtumista, ja kaltaiselleni kuolemaa suhteellisen aktiivisesti pelkäävälle teos oli, sanoisinko, jännittävää luettavaa.

Aloittamisen jälkeen teos oli kuitenkin pakko ahmaista kerralla, seurata toipumista ja tunteiden vaihtelua. Teos kritisoi myös terveydenhuollon turhia koukeroita ja haasteita, joista selviäminen on toipumisen ohella monelle mahdoton rasti. Toisaalta kiitosta annetaan sinne minne se kuuluu, ystävällisille hoitajille ja niille terveydenhuollon ihmisille, jotka katsovat ihmistä eivätkä potilasta.

Teoksen piirrosjälki on taattua laatua ja nautin värien käytön vaihteluista. Raskaasta aiheestaan huolimatta teos jättää toiveikkaan ja ihmisyyteen uskovan olon.

***

Jos jotain kokoavaa sanoisi, niin se on ainakin varmaa että kotimaisen sarjakuvan monipuolisuus on taattua. Iloitsen myös siitä, että Sarjakuva-Finlandia nostaa esiin näin monia teoksia, jolloin sarjakuvan kenttää huonomminkin seuraava (eli esimerkiksi allekirjoittanut) pääsee hyvin lukutärppien äärelle.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1

Poikien välisestä ystävyydestä

Olen ottanut itselleni haasteeksi tutustua tarkemmin mangasarjakuvaan. Somekuplastani sain paljon hyviä vinkkejä, mutta niiden jatkoksi pulpahti esiin uusi kotimainen manga. Mae Korvensivun Clownfish Twister lupaa leikittelyä sukupuolirooleilla, teinihuumoria ja romantiikkaa. Se on tehty alunperin nettisarjakuvaksi ja sekä tämän ensimmäisen osan osuus että jatkoa sille löytyvät tekijän Webtoon-sivustolta.

Maru ja Ren ovat hyvät ystävät, jotka kohtaavat toisensa kahden vuoden tauon jälkeen. Ren odottaa saapuvaksi machoa lihaskimppua, mutta yllättäen Marusta onkin tullut tyttö eikä hän itsekään oikein tiedä miksi. Ystävyys ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään ja Ren alkaa auttaa Marua muutoksen syiden selvittelyssä huomaten samalla hänellä olevan mitä erikoisempia tunteita Marua kohtaan. Juoni ei edisty tämän ensimmäisen osan puitteissa kovinkaan paljon, vaan keskittyy lähinnä Renin vaihtelevan tunneskaalan kuvaamiseen. Kauniistikin kuvatun poikien välisen ystävyyden ja välittämisen ohella sarjakuvassa on jos jonkinlaista sekoilua ja erikoisia hahmoja.

Korvensivun piirrostyyli on sanalla sanoen vänkä. Hahmot ovat kasvoiltaan nöpönenäisiä ja söpöjä, mutta vartaloiltaan todella lihaksikkaita ja paikoin jopa fotorealistisia. Kontrastiin tottuminen kesti jonkin aikaa, mutta kirjan loppupuolella silmät olivat jo skaalautuneet tähän ilmaisuun. Seikka, johon puolestaan en niinkään totu, on mangaan yhdistämäni satunnaisesti tapahtuva ylitsepursuava vouhotus, joka yleensä näyttäytyy ylenmääräisenä väkivaltana. Lisäksi milloin miltäkin sivulta silmille hyppivät huomiotaherättävästi tissit ja pyllyt, jotka saattavat aiheuttaa hämmennystä satunnaisissa vierustovereissa esimerkiksi bussissa.

Oma mangatietämykseni on parhaimmillaankin rajoittunutta, joten en osaa sen kummemmin sijoittaa teosta genren kentälle. Olen kuitenkin vuosia sitten lukenut joitakin osia Rumiko Takahashin Ranma ½ -mangasta, jolle Clownfish Twister on tiedotteen mukaan tribuutti. Ranma ½:ssa sen keskushenkilö Ranma on pudonnut taikalähteeseen ja sen seurauksena muuttuu aina kylmään veden vaikutuksesta tytöksi. Marun muutoksesta ei saada tämän ensimmäisen osan myötä kovinkaan paljon tietoa, mutta klovnikalaviittausten perusteella asiaan saattaisi hyvinkin myös liittyä vesi.

Suhtaudun tähän albumiin varauksellisen positiivisesti. Minusta on hienoa, että kotimainen mangataiteilija on saanut kustantamon taakseen. Tyyli on persoonallinen ja tarina lähtökohtaisesti kiinnostava. Minua jäi kuitenkin harmittamaan, että sarjan käännös tuntui hieman hutiloiden tehdyltä ja siten jätti koko teoksesta hieman ristiriitaisen tunnelman. Marun muutoksen tausta jäi kuitenkin kiinnostamaan, sillä siitä vilautettiin vihjettä jo sivulla 16 mutta aiheeseen ei tämän albumin puitteissa palattu.

Tällä albumilla myös yksi piste Sarjakuva-lukuhaasteeseen.

Mae Korvensivu: Clownfish Twister #1
Arktinen Banaani, 2018. 192 s.

JP Ahonen: Puskaradio

Sarjakuva : JP Ahonen17.3.2011

JP Ahosen poliittinen satiiri Puskaradio (Arktinen banaani, 2012) tarttui alunperin kirjastosta luettavaksi miehelle, hän kun oli tykästynyt Ahosen Villi Pohjola -sarjakuvaan. Mies kuitenkin hihitteli lukiessaan niin paljon ja laittoi minut lukemaan valikoituja strippejä, joten olihan tämä sitten luettava itsekin.

Puskaradio on ilmestynyt Journalisti-lehdessä vuodesta 2009 ja suurin osa albumin stripeistä onkin koottu siellä ilmestyneistä. Strippien julkaisuajankohta vaihtelee välillä 2009-2012 ja ne käsittelevät ajankohtaisia uutisaiheita, lähinnä politiikkaa. Ahonen ryöpyttää VR:ää, freelancereiden kurjaakin kurjempia sopimuksia ja velkakriisejä.

JP Ahosen piirustustyyli on hauska ja eläinhahmot muistuttavat esikuviaan hämmentävän paljon. Minunkin yleistietoni riitti sen verran hyvin, että onnistuin tunnistamaan kuvista poliitikot ja muutamat olennaiset julkkikset sekä tapahtumat. Ja jos oma muisti ei pelitä, niin albumin loppuun on ystävällisesti lisätty selventäviä huomioita. Hatunnosto tästä.

Tunnelma on sarjiksissa synkähkö, löytyy velkakriisiä ja ahdistuneita journalisteja, mutta musta huumori onneksi toimii. Toimittajat pimahtelevat ja freelancereiden juttuja pöllitään. Itsemurha kiskoilla ei onnistu, koska VR:n junaa ei kuulu. Rooma korjaa talouttaan keräämällä kolikoita Fontaine di Trevistä.

Suosittelen lämpimästi. Puskaradio oli rivakasti luettu, mutta tarjosi paljon huvia.

Muutamia kirjan strippejä voi käydä lukemassa JP Ahosen kotisivuilla sekä Journalistin kotisivuilta.

Haasteet : Seitsemän sarja -haasteeseen yksi pinna.

JP Ahonen: Puskaradio
Arktinen banaani, 2012. 63 s.

Grönroos & Rantio: Väylä

Luettuani jokin aika sitten Grönroos & Rantio - nimimerkkiparin teoksen Kaikki pienet julmat tarinat, törmäsin kirjastossa kaksikon uudempaan teokseen Väylä (Arktinen Banaani, 2011). Vaikka Pienien julmien tarinoiden aiheuttama olotila oli muutamia hihityksiä lukuun ottamatta pääosin jotain levottomasta vähän kiusaantuneeseen halusin kuitenkin lukea myös Väylän.

Väylän tarinat jatkavat samaa tyyliä, jota nähtiin jo Pienissä julmissa tarinoissa. Tarinat ovat pieniä ja arkisia, mutta jälleen vähän vinksahtaneita tavalla tai toisella. Erona edelliseen tässä oli kuitenkin se, että nämä eivät aiheuttaneet minussa samanlaista ahdistuksen kaltaista tilaa. Välillä hymyilin ja toisinaan tunsin sellaista sopivankokoista surumielisyyttä.

Novellimaisissa sarjakuvissa tapahtuu enemmän muissa aikatasoissa kuin itse ruuduissa. Viestit jäävät lukijalle itse löydettäviksi jostain rivien ja ruutujen välimaastosta. Väylä sisältää neljätoista itsenäistä kahden sivun tarinaa. Pääosin sarjakuvat olivat mielestäni hyviä, vaikka osa oli minusta vähän, no, nihkeitä, enkä oikein löytänyt jutun juurta. Piirrosjälki on edelleen minun makuuni; lennokkaat eivätkä liian viimeistellyt tussaukset selvästi vetoavat minuun sarjakuvissa.

Omia suosikkejani olivat riipivän surullinen Kirpputorilla ja niin perinteinen Lomaparatiisi. Kirpputorin surullista kauneutta on hankala kuvata sanoin koska tarina on kuvissa, mutta Lomaparatiisissa on tilanne, jossa sama pariskunta nähdään ensin etelänlomalla ja sitten Suomen suvessa. Ei liene yllättävää, että etelässä kaivataan takaisin Suomeen ja Suomessa voivotellaan sitä kun ei olla enää etelässä.

Niin ja Väylän takakannessa siis paljastetaan, että nimimerkkien Grönröös ja Rantio takana ovat piirtäjä Timo Mäkelä (mm. Minun elämäni- ja Häjyt-sarjakuvien tekijä) ja käsikirjoittajana valtiotieteiden tohtori Merja Heikkinen. Yritin löytää internetin syövereistä syytä nimimerkkeilyyn, mutta ei harmi kyllä tärpännyt.

Muutamia ruutuesimekkejä Väylästä löytyy esimerkiksi täältä.

Diaz Canales & Guarnido: Blacksad - Kissa varjoisilta kujilta

Jälleen kerran tuli tutustuttua sarjakuvaan siksi, kun mies lainasi ja luki. Eikä harmita yhtään. Espanjalaisten Juan Diaz Canalesin ja Juanjo Guarnidon Blacksad - sarjan ensimmäinen osa Kissa varjoisilta kujilta (Arktinen banaani, 2006; Quelque part entre les ombres, 2000) vakuutti tunnelmallaan ja kauneudellaan.

Sarjakuvan päähenkilö on John Blacksad, iso musta kissa, joka työskentelee yksityisetsivänä. Blacksad sijoittuu 1940-1950-luvun New Yorkiin ja tunnelma on kuin film noir - klassikoista; on varjoisia kujia, trenssitakkeja, korruptiota ja savuisia kapakoita. Lukiessa kuulee päässään matalaäänisen miehen lukeman voice-overin ja ehkä vähän synkkää jazz-musiikkia.

Teemoiltaan Blacksad muistuttaa Tarkastaja Ankardoa mutta on jollain tavalla hienostuneempi. Parempi vertauskuva olisi ehkä Raymond Chandlerin Philip Marlowe - teokset, vaikka niiden lukemisesta minulla onkin pitkä aika.

Laatua ja tyyliä sarjakuvaan tuo Guarnidon piirustus- tai oikeastaan maalaustyyli; jokainen ruutu itsessään on käytännössä taideteos enkä itse ainakaan pistäisi pahakseni jos saisin muutaman vedoksen omalla seinälleni.

Kuva: Juanjo Guarnida (kuva ei ole tästä albumista)

Kissa varjoisilta kujilta - albumin tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin; Blacksadin vanha rakastettu on murhattu. Vaikka rakkaus aikoinaan sammuikin, päättää Blacksad ratkaista rikoksen. Mukaan mahtuu takaa-ajoja, hienpintaan nostattavaa jännitystä ja korruptiota. 

Henkilöhahmoihin tämä ensimmäinen albumi antaa lähinnä vain vilauksen. Blacksadin menneisyydessä on selvästi muhimassa jotain mielenkiintoista, mutta sitä ei ainakaan vielä paljasteta. Lisäpaljastuksia odotellessa, albumeita meillä on onneksi kotona lainassa kaikki jo suomennetut neljä kappaletta. (Itse asiassa kirjoja on ylipäätänsä julkaistu vasta neljä, mies jo jupisee kun jatkoa ei vielä ole.)

Miehen kommentti:

Mielestäni Blacksad on Ankardon kollega, mutta hänellä on enemmän ns. prestigeä. Siinä missä Ankardo on ruma juopunut columbomainen ankka, on Blacksad enemmän tai vähemmän jyhkeäleukaisten noir-etsivien kanssa yhtenevä tapaus. Eritoten ihastelin sitä upeaa taidetta ja todella hienoa kuvakäsikirjoittamista. Lopun poliisikohtauksesta pointsit, repesin ääneen.

Suosittelen lämpimästi vanhanaikaisten etsiväsarjojen ystäville ja laadukasta sarjakuvataidetta arvostaville.