Antti Holma: Kauheimmat runot

Alkusyksyn runotapauksia lienee tämä Antti Holman kirjoittama toimittama runokokoelma Kauheimmat runot (Otava, 2015), jossa maamme takarivin runoilijat Reino Leino, Sirsi Sunnas, Edith Södermalm ja Karin Toisiks-Paraske kynäilevät sulosäkeitään tilanteeseen jos toiseenkin. Eli pitihän se sieltä bestseller-hyllystä mukaan kaapaista, kun kohdalle osui.

Kokoelmasta voi löytää täydennystä värssykokoelmiinsa, aiheina kun ovat muun muassa kodin juhlahetket ja vastaanottaja voi olla ystävä, rakas tai sitten elämän kolhima. Reino Leino luotaa kansan syviä tuntoja draamakuningasmaisin elkein, Sunnas loruttelee minkä kerkeältä kieleltään ehtii, Toisiks-Paraske yrittää luovia lounaismurteen viidakossa ja Södermalm kuvittaa sanoillaan kolmikymppisen ryhmäliikuntaohjaajan sielunmaisemaa.

Parhaimmillaan nämä runot olivat meillä ehkä aamiaspöydässä muutama kerrallaan ääneen luettuna. Aamu voi olla aurinkoinen tai harmaa, kumpikin kelpaa, yksi tai kaksi muhevaa runoa jaksaa hymyilyttää. Nimikin kun lupaa, että nyt ei olla siellä korttiin kirjoitettavien kauniiden runojen maailmassa vaan ryömitään satiaisten, jätösten ja kyl vaan niin pahan elämäntuskan parissa. Vaikka toisaalta sieltä saattaa yhtäkkiä yllättää tuo Toisiks-Paraske oikeasti aika koskettavalla runollaan rakkaus. Seuraavassa runossa tosin raikaa taas pieru, että eipä siinä kauaa ehtinyt hempeillä.

Massa-annoksena Kauheimmat runot käy vähän puuduttavaksi, siis esimerkiksi silloin jos odottaa lettujen paistumista ja sinä aikana lukee kaksi kolmasosaa runoista yhteen putkeen. Silloin menevät Leinot ja Sunnakset sekaisin ja hymy vähän hyytyy, ei mahda mitään. Vaikea laji tämä huumori. Silti samaistuin ehkä eniten Södermalmin runoihin lehtikaaleineen sun muineen, ehkä siksi että lähdemateriaali on näistä eniten tuttua viime vuosilta.

Myöntää täytyy kuitenkin, että kyllä tuo Holma osaa runoillatoimittaa. Inspiraation lähde löytyy ja on selvä, mutta kopion mustemaista makua ei tunnu. Että hauska ja sympaattinen, etenkin niinä pieninä annoksina, aina laina-ajan puitteissa käy että päädyn ahmimaan ja sitten vähän harmittaa.

Siina ihastui kokoelmaan ja kirjoittaa siitä lämpimästi, käyhän lukemassa. Ja kuittaanpa tällä nyt kuulkaas HelMetin lukuhaasteen kohdan runokirja.

Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava, 2015. 192 s.
Kansi: Elina Warsta

Antti Holma: Järjestäjä

Olen tällä hetkellä hieman kauhuissani. Satuin löytämään Antti Holman esikoisromaani Järjestäjän (Otava, 2014) kirjaston bestseller-hyllystä ja kaappasin sen mukaani kirjasta kuultuja kehuja muistellen. Odotin pääseväni lukemaan jotain ratkiriemukasta ja teatterimaailmaa hilpeästi ruotivaa. Ennuste ei kuitenkaan aivan pitänyt paikkaansa.

Todellisuudessa teatterissa kaikki oli aina kaukana, näyttelijät rumia ja harmaita, he huusivat lakkaamatta tai sitten heillä oli mikrofonit, joiden takia ei koskaan tiennyt mistä suunnasta ääni tuli. Lavasteetkin näyttivät pahvisilta, vaikka ne yrittivät olla näyttämättä. Aina minua hävetti näyttelijöiden puolesta. Minua hävetti katsojien puolesta. Illan paras hetki oli aplodit. Sitä odotin, se oli yhteinen, purkautuvan huojennuksen hetki: tämä on ohi. Kenenkään ei enää tarvitse teeskennellä. Keksityt jännitteet laukeavat, kaikki pääsevät kotiin kakalle. 

Järjestäjässä noin kolmikymppinen Tarmo kyllästyy työhönsä kirjastossa, hän ei halua enää olla yksi meistä naisista ja pyöriä Lillukka-pomon pompoteltavana ympäriinsä. Eteen tarjoutuu työtilaisuus Suomalaisen teatterin järjestäjänä ja kun teatterissa sattumoisin vielä näyttelee upea Daniel, johon Tarmo on täysin ihastunut, on uuden työpaikan valinta siinä. Tarmo tarttuu uuden työpaikkansa naruista tiukasti kiinni, opettelee luovimaan teatterin kulisseissa ja samalla toteuttaa omaa miehistymisprojektiaan.

Periaatteessa Järjestäjä on erittäin mainio teos. Herkullisimmillaan se piirtää teräviä karikatyyreja tunnistettavista tyypeistä työelämässä ja teatterissa, näistä kohdista nautin todella. Toisaalta teos on samalla väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisesti, eritteinen ja jopa manipuloiva. Ahdistavimmat kohtaukset luin lähes pakolla ja toivoin, että tunnelma muuttuisi jo kevyemmäksi, päästäisi minut nauramaan kunnolla. Mutta ei se päästänyt.

On hyvinkin mahdollista, että luin tämän teoksen aivan väärään aikaan. Raadollinen työelämäkuvaus ei tämän hetken stressitasoilla jaksanut sytyttää ja Tarmon maaninen käytös sai lähinnä palan kurkkuun. Pahaa oloa oli myös Tarmon ympärillä runsaasti, toisilla rakkaushuolia, toisilla identiteettikriisiä ja alkoholismia. Huumori kyllä räiskyy, paikoin jopa takakannen lupaamalla räävittömyydellä, mutta itse en päässyt hommaan nyt mukaan.

Kirjan suljettuani olen hämmentynyt ja vähän ahdistunut. Joudun toteamaan, että lukeminen olisi voinut olla järkevää keskeyttää ja palata kirjan pariin joskus toiste. Holma kuitenkin kirjoittaa tavattoman hyvin, runsaalla kädellä sanoja viljellen ja ihmisluontoa terävästi analysoiden. Rakennekin kirjassa on hieno ja se on tiukasti kiinni tässä päivässä ja sen ilmiöissä. Mutta ei, ei minulle, ei tällä kertaa. Ennakko-odotuksetkin olivat ehkä vähän vääränlaiset.

Onneksi voin nyt linkittää teille tähän loppuun innostuneempia tekstejä:

Kirsi viihtyi oivallisesti teoksen parissa, Amma ihastelee kirjan kieltä ja Tämän kylän homopoika kuvaa kirjan lähes täydelliseksi. Jos et pelkää eritteitä ja musta huumori iskee, niin suosittelen kirjaa kyllä erittäin lämpimästi.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava, 2014. 383 s.
Kansi: Elina Warsta