Tämä muistiin merkitsemätön tarina - muistiin merkitsemätön erittäin hyvästä syystä - on vain ele, omistettu äidilleni jota olen alkanut muistuttaa ja joka ei kertonut minulle sanallakaan siitä mitä oli tapahtunut tai mikä oli jäänyt tapahtumatta ja kuinka hän päätyi elämään meidän kanssamme, niin kaukana kotoa.
Päivät Pariisissa on tyttären kertoma tarina vanhemmistaan. Tarina, joka on luotu äidin jäämistöstä löytyneiden muistikirjaan kirjoitettujen sanojen ja silkkikimonon perusteella. Tarina vapauteen kaipaavista: ranskalaisesta, pidättyväisestä Maudista ja hiljaisesta, kirjakaupan perineestä englantilaisesta Edwardista. Sattuma, tai oikeastaan mies nimeltä Tyler, kahlitsi tämän kummallisen pariskunnan yhteen ja samalla vei siivet kummankin haaveilta.
Minua jäi häiritsemään onko tarina todellakin täysin Francoisen, tyttären, kuvitelmaa vai onko siinä totuuden kaikua. Millä ilveellä niin pienistä aineksista saadaan koottua koko tarina, jossa kaiken lisäksi kertojina vuorottelevat Maud ja Edward. Tarinassa kerrotaan jonkin verran Maudin ja Edwardin taustoja, heidän päätymisestään yhteen Pariisissa vietettyjen päivien kautta ja lopulta hiljaisesta avioelämästä.
Hän tiesi ettei Maud rakastanut häntä, hän oli tiennyt sen jo silloin kun oli nähnyt Maudin Tylerin seurassa. Se oli ollut rakkautta, peittelemätöntä, häpeämätöntä, todellista rakkautta. Syvällä hänen mielessään surumielisyyden varjossa oli vähäinen tunne, että hänelle oltiin velkaa jotain. Tällaisen tuntemuksen hän päätti vaientaa niin pitkään kuin se kävisi päinsä.
Päivät Pariisissa jäi minulle etäiseksi lukukokemukseksi. En oikein jaksanut kiinnostua Maudin ja Edwardin elämistä ja kaipasin edes vähän räväkämpää pureutumista pinnan alla uiviin syviin tunteisiin. Nyt lukukokemus jäi minulle yhtä seepianväriseksi kuin kirjan kansi. Henkilöt ovat pidättyväisiä, samoin Brooknerin teksti.
Toisinaan unenomainen tunnelma tosin on kaunis Pariisin sateisilla kaduilla tai Lontoon hämärissä huoneissa, mutta minulle nämä lyhyet hetket eivät riittäneet. Kirja on jotenkin alakuloinen ja hämärä, vanhanaikainen vaikka eletäänkin jossain 1970-luvun maisemissa.
Minulle Brooknerin teksti oli hieman liian hidasta ja lauseet paikoin liian pitkiä. Tunnelma pysyi niin samanlaisena lähes koko kirjan, että en keksi oikein muuta adjektiivia tälle kuin tasapaksu. Minua tämä ei nyt tällä kertaa sytyttänyt, ei vaikka oli Pariisi ja Lontoo ja kirjojakin.
Pariisissa on kävellyt myös Tarukirjan Margit.
Luettu osana Totally British: Modern Women Writers - haastetta.