Koiran suurin avu taas on omaksua kaikki kiinnostava - me imemme itseemme omistajiemme tietämyksen ja painamme mieleen tapaamiemme ajatukset. Meillä on hyvä muisti, muttei sitä inhimillistä heikkoutta, että pitäisimme todellisen ja kuvitellun visusti erillään. Se kaikki on enemmän tai vähemmän samaa.
Tarina alkaa, kun pieni vuonna 1960 Skotlannissa syntynyt bichon havanais päätyy erinäisten välivaiheiden kautta Frank Sinatran lahjoittamana Marilyn Monroelle. Marilyn nimeää suloisen pikkuotuksen Mafia Honeyksi, eli lyhyesti Mafiksi, kuuleman mukaan Sinatran huhuttujen mafiakytkösten vuoksi. Skottilainen pikkukoira tietää oman arvonsa (O'Hagan on muuten skotti itsekin) ja esiintyy arvokkaasti omistajansa rinnalla.
Maf on itse tarinan kertojana havainnoiden filosofisella otteella ympäröivää maailmaa ja toisinaan tuhahdellen ihmisten vanhanaikaisille tai suorastaan typerille mielipiteille. Maf on arvonsa tunteva koira, joka rakastaa kohtalotoveriaan Marilynia.Vaikka kirjassa koirat ovat filosofeja ja kissat puhuvat runomitassa, ei tämä kuitenkaan missään nimessä ole lapsellinen kirja. Erikoiseen koirakertojaan tottuu nopeasti, ja koirien keskustelu on luontevaa vaikkakin äärimmäisen sivistynyttä. Maf esimerkiksi viittaa usein ihailemaansa Lev Trotskiin, neuvostoliittolaiseen toimittajaan (ja valtiomieheen, lisäys 5.1.12).
Katsoin häntä ja tajusin, että tämä oli myös meidän rakkaustarinamme, etten enää koskaan tuntisi samanlaista yhteenkuuluvuutta kenenkään toisen kanssa. Enkä vain niiden tunteiden tähden, joita hän minussa herätti, vaan muistakin syistä. Juuri häneltä minä opin, mitä empatia todella tarkoittaa. Vasta hänen kauttaan opin todella ymmärtämään ihmistä. Siinä mielessä hän on mielestäni Keatsin kaltainen: hänen pienetkin tekonsa ilmensivät kauneutta ja totuutta, ja juuri se teki hänestä kuolemattoman.
Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe ei kuitenkaan ole tarina koirista vaan piirtää kuvan jokseenkin yksinäisestä näyttelijättärestä, joka haluaisi tulla otetuksi vakavammin. Maf seuraa herkän Marilynin mukana niin psykologin istuntoihin kuin meluisiin juhliin täynnä julkimoita ja yrittää vuoroin sekä suojella että piristää emäntäänsä.
O'Haganin teosta kuvaa mielestäni oivallisesti sana hienostunut tai pienieleinen. Suuriin tunnekuohuihin ylletään harvoin, ja tilanteita käsitellään yleensä filosofisen pohdinnan kautta.
Maf sai minut myös kiinnostumaan Marilynista uudella tavalla ja harkitsen vakavasti Joyce Carol Oatsin kirjoittaman Blondin lukemisesta, josta ainakin Susa on kirjoittanut täällä. Valkomekkoinen metron tuuletusaukon päällä nauraen seisova nuori vaalea nainen näyttäytyy minulle nyt uudenlaisessa valossa.
O'Hagan kuvittaa kirjassaan muutaman vuoden 1960-lukua uudenlaisella tavalla esitellen Marilynin lisäksi muitakin tuttuja henkilöitä Sinatrasta Natalie Woodiin. Julkimoiden lisäksi tavataan mm. teksasilaisia nuoria UFO-jahdissa ja erilaisia viehättäviä ovimiehiä ja taloudenhoitajia. Koiran silmin katsottuna, tietenkin.
Kuva: Eric Skipsey, 1961
Uskaltaisin suositella tätä niin Marilynin kuin koirienkin ystäville ja hienostunutta kerrontaa arvostaville. O'Haganin kirja rauhoitti, pysähdytti ja kiinnosti hitaalla mutta tarttuvalla otteellaan. Nautitaan sohvalla pörrötohveleissa tai villasukissa.