Kirjoja on monenlaisia. Joitakin tahtoo luettuaan kehua kaikille, kehottaa lukemaan. Toiset tahtoisi pitää vain itsellään, salaisuuksina. Anni Kytomäen esikoisromaani Kultarinta (Gummerus, 2014) on minulle tällainen jälkimmäinen.
Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.
1900-alkuvuosikymmenien Suomessa kuohuu. Kapinaa, hapuilevaa itsenäisyyttä, maailman kohinaa. Se ei kuitenkaan ole tärkeää tässä teoksessa. On mies, isä, joka kulkee metsissä ja kuuntelee palokärkiä. Tytär, joka kaipaa ja tahtoisi saappaat. Ja on metsä, jossa voi uskaltaa, kohdata, ikävöidä ja rakastaa.
Vaikka pituutta teoksella on 644 sivua, ei siitä voisi ottaa mitään pois. Eikä tarvitsekaan. Sammal joustaa askeleen alla ja metsä humisee hiljaa, matkaa jatkaisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hetkeksi voi pysähtyä katsomaan joutsenen pesää, sitten liikutaan taas eteenpäin.
Haluaisin sanoa tästä teoksesta paljon. Haluaisin kertoa siitä, miten Kytömäen teksti soljuu, huojuu ja virtaa niin kauniisti, että tuntee pakahtuvansa. Kuvailla sitä, miten ihmisten katseet sanovat paljon ja kuinka vaikeaa niiden oikeiden sanojen sanominen on. Kertoa siitä, miltä tuntuu kun luulee näkevänsä metsässä karhun. En saa kuitenkaan lauseita muodostettua, Kultarinta on liian lähellä.
Kultarinta oli minulle kutakuinkin täydellinen kirja, joka ansaitsi tulla luetuksi rauhassa. Sen parissa tuli vietettyä pitkäksi venähtäneitä hetkiä ja pakollisia taukoja, sillä kirja vei myös voimia vahvuudellaan. Levon jälkeen oli kuitenkin aina hyvä palata takaisin metsään. Ja sinne metsään palaan varmasti vielä uudelleen, vaikka kirjan kansi jo sulkeutui.
Kiitos arvostelukappaleesta kustantamolle.
Kirsi kehuu ja avaa tarkemmin (muttei liikaa) kirjan juonikuviota, Minna kaipasi lukemisen jälkeen rauhaisaan parantolaan hengittelemään metsiä.
Gummerus, 2014. 644 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti