Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)

Onkohan Vikkekin näin kyyninen hevonen?

Viime kesänä vietin yhden helteisen päivän junassa ahmien Annukka Salaman Piraijakuiskaajan. Kirja jätti hommat varsin kutkuttavasti kesken ja niinpä Unnasta ja Rufuksesta kertovan trilogian päätösosa Harakanloukku (WSOY, 2014) oli kovin odotettu. Kuikuilin kirjaa kaupoista ilmestymispäivän tienoilla useampaan otteeseen ja viimein eräänä lauantaina oli kirjaa ilmestynyt Akateemisen hyllyihin. Innostuksesta huolimatta ei arki antanut periksi niin paljoa, että kirjan olisi saanut yhdeltä istumalta luettua. Kauan siinä ei kuitenkaan mennyt, sillä tarina imaisi pian mukaansa.

Joone harppoi huoneeseensa ja kaivoi kännykkänsä vaatekasan alta esiin. Kolme puhelua ja viisi tekstiviestiä, mutta ei mitään Vikestä. Joone painoi pikavalintaa ja nosti luurin korvalleen. Kännykkä alkoi hälyttää, mutta jostain syystä Joone tiesi jo ensimmäisen tuuttauksen kohdalla, ettei kukaan vastaisi. Puhelu katkesi. Kädet tärisivät, kun Joone valitsi Viken numeron uudelleen. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Eikä.

Viime kirjan lopputapahtumista huolimatta Unna ja Rufus jäävät tässä kirjassa kuitenkin taka-alalle. Faunoidijengin vitsiniekka Vikke nimittäin päätyy metsästäjien kynsiin ja omapäistä hevosta pitää tietenkin lähteä vaaroja uhmaten hakemaan metsästäjien kaupungista, Venorista. Pääkertojana toimii kuitenkin Joone, karismaattinen harakka-muusikko, joka kohtaa kirjan aikana jos jonkinlaisia elämänmuutoksia. Joka tapauksessa vaaroja ja romantiikkaa on siis tarjolla, useammallekin hahmolle.

Samalla kun Harakanloukku jatkaa sujuvasti siitä, mihin edellinen osa jäi, täydentää se myös kiinnostavalla tavalla maailmaa jossa eletään. Metsästäjien kulttuurista saadaan roppakaupalla uutta tietoa ja se oli itselleni yksi kirjan kiinnostavimpia anteja. Tämä siitäkin huolimatta, että metsästäjien kulttuuri ei varsinaisesti ole mitenkään viehättävä. Myös kertojajoukkoon saadaan yksi metsästäjä, Ivar, joka tuo oman lisänsä stooriin.

Teksti on edelleen mukaansatempaavaa ja hieman harmittelen sitä, etten ole enää yläasteikäinen kun näitä luen. Vähän tätimäiseltä nimittäin tuntui lukiessani niitä, öh, romanttisimpia kohtauksia, ainakin kun luin niitä bussissa. Köh. Nämä hahmojen läheisyyskohtaukset myös tuntuivat tulevan välillä vähän puskista, tosin tämä ehkä siksi niin että odotin jo että mitä seuraavaksi tapahtuu ja vällyjen välissä pyöriminen toki pysäyttää tapahtumat joksikin aikaa. Lisäksi muutama vitsikäs kohta ei aiheuttanut aivan niin suurta huvitusta minussa kuin oli ehkä tarkoitus, mutta kokonaisuudessaan pidin kirjasta kuitenkin paljon ja trilogian päätösosana se oli oikein mainio.

Kirjan luettua olo oli hieman haikea. Vaikka Faunoidi-sarjan on lupailtu jatkuvan, tuntui tämän tarinakaaren päättyminen silti surulliselta. Toisaalta arvostan sitä, että yksi tarinankaari osataan jättää tähän ja jatkaa sitten toiselta suunnalta, sillä hahmojen puoleensavetävyydestä huolimatta liika on helposti liikaa.

Aion joka tapauksessa lähteä vielä faunoidien matkaan, mikäli jatkoa luvatusti seuraa.

Annukka Salama: Harakanloukku (Faunoidit #3)
WSOY, 2014. 446 s.
Kannen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (Faunoidit #2)

Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY, 2012) vei minut tammikuussa täysin mukanaan ja sai odottamaan jatkoa faunoidien seikkailulle. Sarjan toinen osa Piraijakuiskaaja (WSOY, 2013) oli saatava junamatkalle mukaan heti tuoreeltaan.

Piraijakuiskaajassa tuttu faunoidijengi pääsee riehumaan Suomen mailta Atlantin taakse. Unnan syntyperä, jota alettiin tutkia jo Käärmeenlumoojassa, on edelleen hämärän peitossa, mutta kansainvälisen faunoidirekisterillä Kaliforniassa saattaisi olla asiaan lisätietoa. Luvassa on siis aurinkorantoja, surffausta sekä tietysti vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

"Toivottavasti löydät etsimäsi", Mumak sanoi Unnalle, "mutta ole varovainen. Yhdysvalloissa on eniten metsästäjiä koko maailmassa."

Unnan ajatukset löivät tyhjää. Ajatus leijumisesta suljetussa tilassa monen tuhannen metrin korkeudessa tuntui aivan yhtä huonolta kuin ajatus metsästäjän medaljongissa kellumisesta. Tai tyhjiössä.

Kirjassa esitellään myös kaksi uutta hahmoa, sisarukset Eden ja Nemo, jotka päätyvät samoille seuduille omista syistään. Tyyppien ilmestyminen tutun jengin liepeille nostattaa jos jonkinlaisia tuntemuksia, joten kitkaa on luvassa myös tältä suunnalta. 

Salaman kerronta kantaa hyvin myös tätä Faunoidi-sarjan toista osaa. Tarina soljuu eteenpäin kuin itsekseen ja kertojanvaihdot ovat sulavia. Sekaan on saatu sopivasti huumoria, vauhtia ja ripaus vakavuutta jotta homma ei menisi liian höttöiseksi. Opus myös tuo henkilöhahmoihin mukavasti lisää syvyyttä ja sai ainakin minut kiintymään tähän sekalaiseen sakkiin entistä enemmän. Esimerkiksi mystiseen Ronniin oli mukava tutustua lähemmin ja saada vähän tarttumapintaa hahmoon.

Käärmeenlumoojasta tuttu hyrinä Unnan ja Rufuksen välillä on myös tallella. Vaikka en enää teini-ikäinen olekaan, niin kyllä tämän nuorenparin peuhaaminen sai välillä varpaat kipristelemään mutta ei onneksi vaivaannuttavuudellaan. Homma on kuitenkin jätetty sen verran siistiksi, että ei tarvinnut junassa lukiessakaan peitellä kirjan sivuja vierustovereilta.

Erikoispisteitä Piraijakuiskaaja keräili vielä sen sisältämillä biologian faktatiedoilla, jotka ainakin yhdellä lukukerralla vaikuttivat pitävän kutinsa. Tämän kirjan lukemalla voisi saada lisätietoa vaikkapa lukion biologian kurssien ekologia-osuuksiin. Faktatiedot on myös ujutettu tekstiin sen verran näppärästi, etteivät ne pistä turhaan silmään vaan ovat osana kerrontaa.

Piraijakuiskaaja oli mitä mainiointa viihdettä. Junamatka kului Tikkurilasta Suonenjoelle asti ilman minkäänlaista tarvetta lähteä hiihtelemään ravintolavaunuun tai saada lisävirikkeitä. Sarjan kolmannen osan, Harakanloukun, on parasta täyttää edeltäjiensä nostattamat odotukset, sillä odotan jo kovasti mitä jatko tuo tullessaan.

Suosittelen molempia Faunoidi-sarjan opuksia (lanu)spefistä kiinnostuneille. Salama on luonut kiinnostavan vaihtoehtomaailman, jonka olemassaolo ei edes tunnu liian kaukaahaetulta, niin uskottava se on.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

WSOY, 2013. 377 s.

Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala

Terveisiä Finnconista!

Myös kirjastolaitos oli mukana.

Koin tänään ensimmäisen Finnconini koskaan. Vähän ihmetyttää, että ei ole aiemmin tullut mentyä. Onneksi vahinko tuli korjattua.

Ehdin osallistua kahteen paneeliin, joista ensimmäinen oli Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet. Puheenjohtaja Shimo Shuntila haastatteli kolmea fiktiivistä hahmoa, jotka kaikki kertoivat omasta maailmastaan. Mukana paneelissa olivat Siri Kolu, J.S.Meresmaa sekä J. Pekka Mäkelä.

Kirjailijat esiintyivät paneelissa omien hahmojensa nahoissa.

Itse olisin mieluiten varmaankin matkustanut Meresmaan Pantterikansan laaksoon, se vaikutti meikäläiselle sopivan leppoisalta matkakohteelta. Siri Kolun hahmon luolasto vaikutti turhan aggressiiviselta ja Mäkelän hahmon Alshain hieman kolkolta. Panelistien kirjoista olen lukenut ainoastaan Meresmaan Mifonki-sarjaa, mutta nyt olen entistä kiinnostuneempi lukemaan Mäkelän Alshain- ja Alas-opukset sekä Kolun syksyllä ilmestyvän Pelko ihmisessä.

Toinen paneeli kosketti henkilökohtaisestikin, sillä kyseessä oli Kriitikot vastaan bloggarit: kenellä on oikeus kirjoittaa kritiikkiä? Puheenjohtaja Jussi Ahlroth luotsasi keskustelua kriitikoiden Vesa Sisättö ja Markku Soikkeli sekä bloggareiden Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa välillä.

Bloggari vs. kriitikot. Onko vastakkainasettelun aika ohi?

Keskustelun alussa esitettiin kärjistettyjä väitteitä kohti molempia osapuolia ja kaikki saivat vuorollaan puolustautua. Lopuksi käytiin rauhanomaisempaa keskustelua puolesta ja vastaan. En itse kirjoittanut keskustelun aikana muistiinpanoja, mutta nyökyttelin paljon bloggaajakollegoiden vastauksille.

Lopputuloksena päästiin siihen, että ehkäpä kirjablogit ja kriitikot voivat elää harmoniassa keskenään ja hyvä niin. Ainut keskustelussa hieman risomaan jäänyt seikka oli toistuva väite siitä, että kirjabloggajat ovat lähellä kustantamoita. Tästä aiheesta on keskusteltu viime aikoina paljon milloin missäkin enkä nyt itse ajatellut alkaa sohia muurahaispesää sen kummemmin. Ehkäpä paras vastine tähän on pitää oma linjani sellaisena kuin se on ollut, mahdollisimman selkeänä, se toivottavasti näkyy myös teille lukijoillekin.

Kokonaisuudessaan paneelista jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Keskusteluiden lomassa ehti myös hieman pyörähdellä myyntialueella ja teinkin sitten muutamia hankintoja. Mukaan tarttui J.Pekka Mäkelän uutuus Alas ja Osuuskumman tiskiltä tilasin itselleni Kummalinnun munia. Sen kautta sähköpostiin kolahtelee kaksi kertaa viikossa Osuuskumman kirjailijoiden kirjoittamia raapaleita, jotka lopuksi saa itselleen painettuna versiona. Mahtava idea! Mukaan sai vielä kaiken lisäksi oman munan, jonka sisältä löytyi Shimo Shuntilan kirjoittama raapale Myöhäinen vieras.

Illemmalla pyörähdin (tai siis mies urheasti kuljetti minut) vielä kirjakauppareissulle hankkimaan Annukka Salaman uunituoretta Piraijakuiskaajaa, Faunoidit-sarjan toista osaa. Sen aloitan huomenna junassa.

Finncon oli siis oikein mainio elämys myös tällaiselle noviisille. Ehkä ensi vuonna teen retken Jyväskylään.

ps. Kannattaa käydä kurkkaamassa Taikan Finncon-raportteja! Kirjasfääristä löytyy mm. mitä mainioimpia Tardis-kuvia ja muutakin kuvamateriaalia.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salaman esikoisteos Käärmeenlumooja (WSOY, 2011) alkoi kiinnostaa minua toden teolla viimeistään Blogistanian Kuopus -palkinnon luovutustilaisuudessa. Siellä Salama mainitsi yhdeksi inspiraation lähteekseen Marvelin sarjakuvat ja minä olin valmiiksi myyty: tämä kirja on luettava ja pian. Niinpä opus lähti samoin tein mukaamme, mutta ehdin sen kimppuun vasta nyt.

Unna kääntyi selälleen. "Sä sanoit että kaikissa ihmisissä on voimaa. Mikä meidät erottaa erilaisiksi?"
Kuului huokaus, kun Rufus haukotteli. "Voiman vahvuus. Tai määrä. Me lasketaan sitä prosenteissa. Maaginen raja menee viidessäkymmenessä. Faunoidit on yli 50-prosenttisia ja ne muut, eli tavalliset ihmiset, on alle."

16-vuotiaalla Unnalla on erikoisia voimia: hän hallitsee vaikeatkin skeittitemput kuin vettä vaan eikä puuhun kiipeäminen tuota minkäänlaisia ongelmia. Unna on nimittäin faunoidi, ihminen jossa voimaeläin on vahvana, ja hänen voimaeläimensä on ketterä orava. Hienoista taidoistaan huolimatta nuori nainen on kuitenkin yksinäinen, kunnes tapaa salaperäisen ja ihanan Rufuksen. Rufuksen, joka herättää Unnassa omituisia tunteita samalla kun vaikuttaa tietävän enemmänkin Unnan voimista ja taustasta.

Pian Unna tutustuu myös toisiin faunoideihin ja löytää ensimmäistä kertaa kaltaisiaan. Elämä erilaisena ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kuten genreen sopii on aina niitä ihmisiä, jotka haluavat hyötyä erikoisista voimista. Unna ei kuitenkaan aio vähällä päästää irti löytämistään ystävistä, eikä etenkään Rufuksesta.

Käärmeenlumoojan tarina koukutti minut ensi hetkestä alkaen: ensimmäisenä lukuaamuna raitiovaunussa meinasin iloisesti ajella työpaikkani ohi ja loputkin kirjasta oli luettava tiiviiseen tahtiin. Tarina pysyi mielenkiintoisena koko ajan ja jännitystä sekä uutta tietoa jaettiin sopivissa annoksissa. Faunoidien idea on taitavasti luotu ja sai miettimään, mikä minun voimaeläimeni olisi (huolimatta siitä, että minä en taida olla yli viisikymmentäprosenttinen).

Skeittaajan iho oli pari astetta lämpimämpi kuin muiden, vaikka se tuli ulkoa. Rullalautailu taisi mennä urheilisuorituksesta. Se ei ollut toisaalta yllätys. Skeittaajan tuoksu sen sijaan oli. Se pyörähti kahvilan läpi tuulikaapin puhalluksen voimasta, ja sain Rufuksen silmät rävähtämään niin auki, että oli täysi ihme etteivät ne pudonneet hänen kahvikuppiinsa.

Sen lisäksi, että teos tutustuttaa lukijan faunoideihin, keskitytään myös hurmaavan pääparin välisiin jännitteisiin. Nuorilla aikuisilla hyrräävät hormonit melkoista vauhtia: punastuminen ja lämpöaallot leviävät milloin minnekin ja tunteet käyvät kuumina. Teksti pysyy silti melkoisen siistinä eikä muutu vaivaannuttavaksi (eli esimerkiksi taloja ei hajotella vaikka kuinka hyrisyttäisi). Opus myös muistuttaa turvaseksistä, tehden sen tosin varsin humoristisesti. Ja ehkä hyvä niin, ettei nyt ihan lähde lapasesta tämä homma ja laiteta vastuuttomia ajatuksia sen kohderyhmän päähän.

Erityiskiitokset joka tapauksessa lähtevät tämän teoksen osalta dialogista. Vaikka hahmot puhuvat puhekieltä, ei se särähtänyt ainakaan tämän lukijan korvaan vaan sopi kirjan tyyliin oikein mainiosti. Juttujen taso on myös toisinaan juuri sitä, mitä henkilöhahmojen ikäisiltä voisi olettaa. Eli ei siis pääosin mitään kovin filosofista meininkiä, mutta huulta kyllä heitetään sekä huonosti että hyvin. Noin muutenkin teksti rullaa eteenpäin tasaista vauhtia malttaen kuitenkin välillä pysähtyä fiilistelemään ja taustoittamaan juttuja.

Käärmeenlumooja siis ilahdutti, koukutti ja sai kaipaamaan jatkoa Unnan, Rufuksen ja kumppaneiden tarinalle. Salama on luonut kiinnostavan maailman, jossa on sopivasti taikaa mutta joka seisoo silti omilla jaloillaan tässä todellisuudessa, meidän maailmassamme.

Sarjan kesällä ilmestyvää toista osaa, Piraijakuiskaajaa, odotellessa voi kurkkia vaikka Booksyn, Kirsin ja Minnan tekstejä tästä sekä kirjan omia kotisivuja.

Vielä kerran onnittelut Salamalle Kuopus-palkinnosta! Kuvan otti Tuomas.

Haasteet: Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteen ensimmäinen suoritus.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Käärmeenlumooja #1)
WSOY, 330 s.
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen