Ann Rosman: Porto Francon vartija (Dekkariviikko)

Dekkariviikon kunniaksi onnistuin viimeistelemään vielä toisenkin ruotsalaisen eli Ann Rosmanin viimeisimmän suomennoksen Porto Francon vartija (Bazar, 2013) joka oli minulta aiemmin mennyt ohi. Kolmannes Karin Adler -sarjan osassa liikutaan jälleen kerran saaristossa ja seikkaillaan poliisitutkimusten lisäksi historiallisissa tapahtumissa.

Tällä kertaa tapahtumat pyörähtävät käyntiin, kun syrjäiseltä Klöverönin saaren suosta löytyy naisen ruumis. Varsinaiset tutkinnat alkavat kuitenkin varsin hitaasti, lähinnä Klöverönillä seurataan Bremsegårdin tilan kesäasukkaiden ja heidän tilanhoitajansa Astridin kiistelyä tilan kohtalosta. Samaan aikaan historiatasolla seurataan nuoren Agnesin elämää 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Agnes pakenee pakkoavioliiton tieltä kotoaan ja sotkeutuu Marstrandin vapaakauppakaupungissa rantarosvouksen kiemuroihin. Edellisten osien tapaan historialliset tapahtumat toki ulottavat lonkeronsa myös nykypäivään.

Rankemman dekkarin jälkeen Porto Francon vartijaa voisi kutsua jopa leppoisaksi luettavaksi, sillä suurin osa kirjasta vietetään seuraten Agnesin elämää ja pohdiskellen josko Bremsegården pitää myydä vaiko ei. Varsinaista rikostutkintaa ja itse asiassa kirjan nimihenkilöä Karin Adleria teoksessa on melkoisen vähän ja siksi kirja itse asiassa muistuttikin enemmän historiallista romaania. Tämän seikan oli pannut merkille moni muukin bloggaaja ja onhan se toki hieman outoa, että vaikka historiallisten tapahtumien nivominen sarjaan on ollut aiemminkin tapana ei Karin tunnu kuin piipahtavan paikalla. Eipä sillä, en valita, sillä teoksen parissa oli leppoisa viettää yksi lauantaipäivä samalla takkuuntuvaa mohairlankaneuletyötä purkaen.

Suketus suosittelee tätä lähinnä vaatimattomien arvoitusten ystäville, Norkku puolestaan muun muassa harmittelee Karinin vähäistä osuutta mutta piti kirjasta kuitenkin.

HelMet-haasteesta pokkaan kohdan tositapahtumiin perustuva kirja, sillä Marstrandin alueen rantarosvous on täyttä totta vaikka kirjailija onkin hieman muokannut vuosilukuja ja toisiaan seuraavia tapahtumia paremmin tarinaa palveleviksi.

Ann Rosman: Porto Francon vartija (Karin Adler #3 // Porto Francos väktare, 2011)
Bazar, 2013. 387 s.
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby

Ann Rosman: Noitavasara

Luin Ann Rosmanin esikoisen ja samalla ensimmäisen rikoskonstaapeli Karin Adlerista kertovan kirjan Majakkamestarin tytär viime toukokuussa. Dekkarimainen saaristokuvaus oli niin vetävä, että kun toinen osa, Noitavasara (Bazar, 2012), ilmestyi oli se tietysti varattava hetimmiten kirjastosta. Sattumoisin myös lukuaika osui lähes samoille päiville, mystistä.

"Meille tuli kaksi hälytystä Marstrandista. Toinen soittaja sanoi että koululuokka on löytänyt linnoituksen läheltä päättömän ruumiin, ja toinen tiesi että iäkäs naapurinrouva oli löytänyt puutarhasta pään. Ajattelin, että kun nyt satuit olemaan Marstrandissa, sinähän sanoit että veisit taas veneen sinne..." Robert vaikeni ja Karin saattoi kuulla jonkun puhuvan taustalla.

Rikoskonstaapeli Karin Adler on vielä viettämässä kesälomansa viimeisiä päiviä, kun töistä tulee puhelu: Marstrandissa sijaitsevan linnoituksen läheltä on löydetty päätön ruumis ja samana päivänä eräästä talon puutarhasta pää. Loma saa jäädä sikseen ja Karin palaa poliisivoimien tiimiin jotta rikos saataisiin ratkaistua. Homma ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, vaan rikoksen jäljet ulottuvat aina 1600-luvulle asti, jolloin Marstrandissa käytiin raakoja noitaoikeudenkäyntejä. Murhapaikat tuntuvat linkittyvän mystisesti vanhoihin noitiin liittyviin paikkoihin ja kun keitokseen hämmennetään lisäksi vielä larppaajia, psykometriaa ja ripaus yliluonnollisuutta on kokoon keitetty varsinainen soppa.

Karinin lisäksi kertojia on muitakin, sillä osansa saavat muun muassa Marstrandissa asuva IT-konsultti Sara ja hänen naapurinsa Lycke unohtamatta muutamien poliisikollegoiden ja rikoksiin liittyvien henkilöiden näkökulmia. Eikä siinä vielä kaikki, sillä tarina myös kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi nähdään välähdyksiä 1950-luvun lopulta lähtien kulkien vähitellen kohti nykypäivää. Ja tämän enempää en aiokaan juonesta sanoa, koska itse ainakin luen dekkarini mieluiten yllätyksellisinä.

Rosman kirjoittaa hyvin ja rakkaudesta Marstrandiin: pieni saaristokaupunki herää kirjan sivuille eloon ja saa minut haaveilemaan matkasta mukulakivikaduille puisten rakennusten väleissä kuuntelemaan suolaista tuulta ja tutkimaan historiallisia tapahtumia. Noitavasara ei siis ole dekkari ihan perinteisimmässä mielessä, sillä itse rikosten selvittelyn ja miljöökuvauksen lisäksi tarinaan on mahdutettu paljon henkilöiden elämään perehtymistä ja historian siipien havinaa. Välillä ehkä jopa liian kanssa: kirjan jotkut osiot venyvät eikä asiassa oikein päästä eteenpäin. Teksti on silti sujuvaa ja käännös on mielestäni hyvä.

Hän oli vähällä kompastua tuulen tuivertamaan katajaan, joka sinnitteli viereisessä kallion halkeamassa. Pensas näytti yllättävän vihreältä ja vahvalta. Sitkeältä, Karin ajatteli. Kun syysmyrskyt alkaisivat, se saisi oman osuutensa kallioiden yli lyövistä Marstrandinlahden tyrskyistä. Joissa piili yllättävä voima. Näytti siltä, kuin kataja etsisi paikkaa, johon sen juuret voisivat takertua entistä tiukemmin. Aivan kuin minä itse, Karin ajatteli. Hieman juureton, mutta suhteellisen hyvävoimainen. Sitkeä ja yllättävän vahva.

On oikeastaan aika virkistävää, että Marstrandin "tavallisten" asukkaiden, siis ei-poliisien, elämä on nivottu tutkimuksen lomaan. Itse ainakin huomaan pitäväni työuupumuksesta toipuvasta Sara von Langerista ja hänen sympaattisesta naapuristaan Lyckestä unohtamatta rasittavuuteen asti huvittavaa tutkijaa, Folkea (jostain syystä minun mielestäni hänellä on kalapuikkoviikset).

Kirjassa esiintyvä historiakuvaus on mielestäni myös todella mielenkiintoista, vaikka venyykin toisinaan turhan pitkiin mittoihin. Noitavainoista on toki lukenut aikanaan historiantunneilla, mutta kyllä tältä ajalta kerätyt tiedot aina hätkähdyttävät sillä meno on ollut melkoisen hurjaa. Mielestäni on hienoa, miten paljon oikeaa historiaa Rosman on teoksensa taustaksi ottanut.

Marstrandin eräänä taustahahmona on vielä meri, sillä se on kaikessa läsnä. Jossain ehkä kuohuu tai merituuli puhaltaa. Losseihin on ehdittävä, jos mielii olla ajoissa paikalla. Veneessä asuva Karin on koko ajan meren hoivissa ja armoilla: toisinaan on varmistettava, että vesi ei tule sisään, toisinaan veneen keinunta rauhoittaa. Uskaltaisin jopa sanoa, että tarina ei olisi niin vahva jos se tapahtuisi sisämaassa.

Luen nykyään harvemmin dekkareita, mutta sydämeni sykkii tämän kirjallisuudenlajin piirissä selvästi ruotsalaisille ja briteille, ei voi mitään. Rosmanin ohella toinen ruotsalaissuosikkini on tällä hetkellä Åsa Larsson, jonka dekkarisarjaan on myös vastikään tullut uutuuskirja.

Suosittelen Noitavasaraa lämpimästi kesädekkariksi niille, jotka arvostavat historiallisia palapelejä mutta eivät revi pelihousujaan jos ratkaisu selviää ennen loppua. Veikkaisin myös, että on antoisampaa aloittaa Rosmanin teosten lukeminen Majakkamestarin tyttärestä, sillä silloin henkilöt ja heidän taustansa ovat tässä toisessa osassa tutumpia (itseäni nimittäin vähän harmitti kun en enää muistanut ihan kaikkia tapahtumia edellisestä kirjasta).

Marstrandissa ovat vierailleet myös Hanna (joka suosittelee tätä dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle), Leena Lumi (joka vaikuttui vaikka toivoikin pientä tiivistämistä), Norkku (joka luki tätä yömyöhään), Susa (jonka mielestä tämä voisi lähennellä jo lukuromaaniakin), Anna Elina (joka postauksessaan vertailee Läckbergiä ja Rosmania) ja Katja (joka piti vaikkei yleensä luekaan dekkareita).

Ja nakkaanpa tästä opuksesta vielä pisteet Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen (Ruotsi) sekä Merten äärillä -haasteeseen.

ps. Kissojen kuva Pariisista Cimetiere du Montmartrelta.

Ann Rosman: Noitavasara (Själakistan, 2010)
Bazar, 2012. 430 s.
Suomentanut: Anu Koivunen.
Kansi: Nina Leino / PdeR.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (ja cupcakeja)

Ann Rosmanin Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011) on pesunkestävä ruotsalainen dekkari. Tapahtumapaikkana toimivat Göteborg ja sen lähistöllä oleva rannikkokaupunki Marstrand. Tarina lähtee käyntiin, kun vanhan majakkasaaren kunnostustöiden yhteydessä löytyy kellariin muurattu ruumis.

"Yllättävän hyvin säilynyt, olisikohan suolapitoisen ilman takia?" Karin pohti kaivaessaan samaan aikaan kännykkäänsä. "Soitan tekniikan pojille."

Päähenkilönä on juuri tutkimusjaokseen siirretty poliisi Karin Adler, jolle majakkasaaren tapaus on hänen ensimmäinen oma tutkimuksensa. Mukana pyörii poliisilaitoksen muu henkilökunta vähän eksentrisestä työparista luotettavaan oppi-isään ja jämäkkään kuolinsyytutkijaan. Poliisilaitoksen tiimin lisäksi tarinaa kuljettavat vuorollaan myös muut kiinteästi tarinaan liittyvät henkilöt. Vaihtuva kertoja pitää otteen tuoreena ja antaa lukijalle mahdollisuuden koota omaa vihjepankkiaan ja selvittää mysteerin ratkaisua.

Kuolintapausta tärkeämmäksi nousee vähitellen siitä kumpuava sukutarinan arvoitus. Kuka on kuka ja mitä oikein tapahtui Marstrandissa 1960-luvulla? Mukaan vedetään pikkukaupungin asukkaita niin hienostoperheen jäsenistä eläkeläiskalastajiin ja jämpteihin mummeleihin. Unohtaa ei tule myöskään kulisseissa tapahtuvia ihmissuhdekiekuroita.

Teepannun vihellys herätti hänet. Hän purki repun ja leikkasi tuomastaan leivästä viipaleita. Missään muualla tee ja voileivät eivät maistuneet yhtä hyvältä kuin veneessä. Ulkona oli tullut pimeää, ja pöydän yläpuolella oleva öljylamppu levitti viihtyisää valoa. Karin pani cd-levyn soimaan. Kaiuttimista virtasi Evert Taubea Sven-Bertilin esittämänä.

Olen henkilökohtaisesti suuri ruotsalaisten dekkareiden ihailija, kyllä siellä osataan. Rannikkokaupungin tunnelma, punaiset puutalot ja merenaaltojen pärske veneen kylkiä vasten höystettynä mielettömällä mysteerillä on täsmälleen minulle toimiva resepti. Taustalla soi Evert Tauben musiikki. Rosman kirjoittaa taitavasti niin maisemista kuin ihmisistäkin ja saa paikoin hyvinkin luovat juonenkäänteet kuulostamaan uskottavilta. Juoni kulkee jouhevasti ja on kirjoitettu niin ovelasti että ainakin minulle loppu tarjoili varsinaisen yllätysbuffetin säestettynä olisihan minun pitänyt tuo tajuta-jupinalla.

Majakkamestarin tytär muistutti minua vähän sekä Stieg Larssonin kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia (jos unohdetaan se ylenmääräinen tekniikkahöpötys) ja Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-kirjoista. (kunpa Åsa Larssonilta tulisi pian jotain uutta!)

Bazar lupailee suomennettua jatkoa Karin Adlerin seikkailuille kevääksi 2012. Sitä odotellessa. Toivottavasti Rosman kirjoittaa näitä vielä monta ja kunpa osaisin ruotsia niin hyvin että voisin lukea näitä nopeammin.

Majakkamestarin tyttären bongasin alunperin Hannan arviosta. Kirjasta on kirjoittanut myös Leena Lumi.

***

Tenttien päättymisen kunniaksi tekaisin Kodin kuvalehden innoittamana cupcakeja. Muokkailin lehden reseptiä vähän oman makuni mukaisemmaksi lisäillen vähän sitruunaa ja kardemummaa. Tuli näistä silti ihan pikkiriikkisen liian makeita mutta yksi tällainen kahvin kanssa oli jokseenkin täydellistä. Aurinkoista sunnuntaita!