Lavalta: BLAM! (Aleksanterin teatteri/Cirko)

Kuva: Søren Meisner

Turboahdettu testosteronipläjäys

Tammikuussa Helsingin nykysirkusskeneen syöksähti Kristján Ingimarsson Companyn kiitelty toimintapläjäys BLAM! Esitys oli vieraillut Tampereen Teatterikesässä jo vuonna 2014, mutta nyt se saatiin myös pääkaupunkiseutulaisten iloksi Alesanterin teatterin ja Cirkon yhteistuontina. Mainostekstillä Die Hard meets The Office -markkinoitu teos lupasi lavalle komiikantäyteistä toimintaa ja sitä se myös toi.

Kolme konttorirottaa ahertaa työssään pomon valvovan silmän alla. Jokaisena irtoavana hetkenä unohdetaan kuitenkin aherrus ja heittäydytään leikin pyörteisiin. Lehtikoteloista rakentuu tuhoajarobotin haarniska, naulakosta konekivääri ja vesiautomaattikin pääsee kuvioihin mukaan. Lopulta sankarit huolivat mukaan myös hieman liiankin kovasti yrittävän pomonsa, jolla on tarve päästä osaksi jengiä ja toimintaa. Viimeistään tässä vaiheessa työnteko on muisto vain ja koko poppoo heittäytyy mielikuvituksen vauhdikkaisiin pyörteisiin.

Neljän miehen kohellus ja taiturointi lavalla on näyttävää katsottavaa. Komediallinen sanaton ilmaisu on tarkkaa ja parhaimmillaan herkullista, temppuilu on vauhdikasta ja suoraan toimintaelokuvien kliseisestä kuvastosta. Mukaan mahtuu myös muutama traagisempi hetki, mutta niihin ei jäädä vellomaan vaan avuksi otetaan useimmiten tuliase. Lopulta koko toimisto on kääntynyt kirjaimellisesti ylösalaisin eivätkä pojiksi muuttuneet miehet taida itsekään tietää miten tilanteeseen päädytttiin.

Välillä hirvitti toden teolla temppujen uhkarohkeus. Lavasteet heiluivat, koreografiat saivat olla millintarkkoja ja ajoitukset kohdallaan. En varsinaisesti ihmettele, että keskiviikon ensimmäisessä näytöksessä esitys jouduttiin Didier Oberlén loukkaantumisen vuoksi keskeyttämään. Lauantaina tällistä oli jäljellä enää vain rantu otsassa.

Hengenpidättämisen lomassa tulin silti pohtineeksi onko vaarallisten temppujen esittäminen todella tarpeen? Toki sirkustaiteilijoiden hommassa on aina riskinsä, aina voi kaatua, tippua, kompastua, mutta onko kohtaloa tarve uhmata? Toki adrenaliininhöyryinen toiminta kohottaa pulssia myös katsomossa ja välillä huokaistaan huojennuksesta, mutta vähempikin voisi riittää.

Viihdyin siis esityksessä, nautin koreografioista ja sanattoman ilmaisun taidokkuudesta, mutta väsyin testosteronipumpattuun tunnelmaan. Napakoittamalla esitystä olisi se ollut kenties viihdyttävämpi, nyt tuntui että hyvää tuli liian paljon ja vain liian vähän varioiden kerralla.

Kiitokset kutsuvieraslipuista Cirkolle ja Aleksanterin teatterille.

Lavalta: Punahilkka (Koominen Ooppera)

Vuohiperhe, tanssijapuput ja mummi. Kuva: Hannu Luostarinen

Raikas Punahilkka kutsuu lapset oopperaan

Koominen Ooppera avasi toimintansa joulukuussa hulppealla Avajaisgaalalla, tammikuussa oli ensimmäisen virallisen esityksen vuoro. Aleksanterin teatterin lavalle tuotiin Jiří Pauerin säveltämä ja Míla Mellanován käsikirjoittama lasten satuooppera Punahilkka. Produktio sai ensi-iltansa viime kesänä Savonlinnan Oopperajuhlilla, nyt se nähtiin Etelä-Savon Musiikkiteatteri- ja Oopperayhdistys ry:n ja Koomisen Oopperan yhteisponnistuksena.

Tällä kertaa en kuitenkaan ollut vain katsomassa, vaan muutaman muun bloggarin kanssa livetwiittaamassa esityksestä. Ei tosin huolta, emme häirinneet muita älylaitteiden kalpealla kajolla vaan meidät oli huomaavaisesti sijoitettu ensimmäisen parven takimmaiseen riviin emmekä tietääksemme onnistuneet herättämään pahennusta.

Punahilkan tarina on tuttu, mutta oopperassa tulkinta eroaa hieman tuntemastani versiosta. Kaikki alkaa, kun Mummi (Maiju Vaahtoluoto) odottelee huolestuneena Punahilkkaa (Mari Karjalainen) saapuvaksi. Eväskoria odottaa saapuvaksi myös kovin nälkäinen Kissimirri (Päivi Pylvänäinen) ja varmaan myöskin äitivuohi kolmine kileineen. Kun Punahilkkaa ei näy eikä kuulu, päättää Mummi lähteä tätä vastaan salskean Metsästäjän (Joonas Asikainen) saattelemana. Tällä välin paikalla kuitenkin saapuu Susi (Janne Hautsalo), joka aikoo huijata pikku kilit avaamaan oven. Kaikessa toiminnassa hyppelevät mukana ilkikuriset ja suloiset tanssijapuput.

Hieman alle tunnin pituinen lapsille suunnattu ooppera oli riemastuttava kokemus. Nautin itse siitä, että kerrankin oopperaa katsoessa ei tarvinnut lukea tekstityksiä ja että eläimet lauloivat, no, eläiminä. Kissa maukui nälkäänsä sydäntäsärkevästi ja kilit määkyivät minkä kerkisivät, susi puolestaan rantantanttasi komealla bassollaan. Pauerin kirkas ja viehättävä musiikki soi lavalta pianon, klarinetin ja viulun voimin.

Tyra Thermanin selkeät ja slaavilaisesta tyylistä ammentavat lavastus ja puvustus viehättivät silmää ja toivat muuten tyhjälle lavalle eloa. Muutenkin kerronta oli eloisaa ja lavalla tapahtui jatkuvasti jotakin ilman että oopperaa olisi vaivannut kiireen tuntu. Paikoin hurjasta tunnelmasta huolimatta esitys pysyy kevyenä ja loppukumarruksiin on laitettu kevennys, joka saa hymyn huulille.

Twiittaillessa aika kului todella nopeasti, mutta yllättävän hyvin siinä samalla ehti seurata myös esitystä. Lainatakseni myös twiittaamassa ollutta kollegaani Lauraa kovin mutkikas ei livetwiitattava esitys voi olla, koska keskittyminen väistämättä kärsii. Punahilkka oli lähtökohtaisesti minulle tuttu ja sopivan suoraviivainen toiminta ei pudottanut kyydistä vaikka välillä piti puhelinta susiemoja etsien vilkuilla. Livetwiitit löytyvät twitteristä häsällä #punahilkkalive.

Kiitokset Koomiselle oopperalle hauskasta kokeilusta, tällä oli mainiota aloittaa kulttuurivuosi 2017!

Lavalta: Atlantis 1860 (Teekkarispeksi)

Kuva: Toni Mäkelä

Kevät alkaa kääntyä kesäksi, mutta vielä ehti käydä kuittaamassa yhden speksin tältä kaudelta. Tämänvuotisen Teekkarispeksin, Aki Haikosen ohjaaman Atlantis 1860:n viimeinen esitys sattui mahtumaan kalenteriin ja siellähän tunnelman pitäisi tunnetusti olla katossa, joten ei muuta kuin Aleksanterin teatterin hulppeisiin puitteisiin penkkiä kuluttamaan.

Nimen mukaisesti esityksessä matkataan 1800-luvun lopun Britanniaan ja sen rannikolla olevalle saarelle. Eristyneessä yhteisössä käydään säännöllisesti kirkossa, odotetaan pelonsekaisin tuntein valmistuvaa rautatiesiltaa ja haaveillaan kuka mistäkin. Kipinän toimintaan tuo saarelle saapuva Madame Blavatsky (Sini Tervo) apulaisineen (Roope Ryöppy), jotka saavat kyläläiset innostumaan kadonneen Atlantiksen löytämisestä. Etunenässä retkikuntaa on järjestämässä kumouksellinen, paheksuttavasti housuja käyttävä ja tieteistä innostunut Elsie (Pipsa Haavisto), joka saa sallivalta isoisältään, pastori Abbottilta (Juhani Kataja) tukea. Elsien pyrkimyksiä puolestaan vastustavat enimmäkseen hänen äitinsä (Liisa-Maija Keinänen) ja rakennusmestari Sam (Timo Vehviläinen), jolla on nuoren naisen suhteen omat toiveensa.

Edellisten lisäksi kylästä löytyy jos jonkinlaista persoonaa. Voimakkaimpana heistä nousee esiin ehdottomasti diakoni Dick Daniels (Roope Vesterinen), joka painiskelee kovasti kunnianhimonsa ja (omasta mielestään) paheellisten ajatustensa kanssa. Tunnelma on saarella on joka tapauksessa kiristynyt, ystävyyssuhteita katkeaa, salattuja haaveita paljastuu ja lopulta kaiken surun ja uhrausten jälkeen todetaan viimeisessä kappaleessa Ehkä parempi näin.

Kuva: Toni Mäkelä

Kokonaiskestoltaan speksi oli väliaikoineen kolme tuntia ja rapiat, oikein maltillinen siis. Speksien yllätyksellinen luonne selvästi saa ajan tuntumaan lyhyemmältä, pukudraamassa tällainen istuma-aika nimittäin välillä puuduttaa mutta tämän jaksoi katsoa oikein kepeästi. Sen tosin sanon, että ensimmäinen puoliaika oli juonenkuljetukseltaan selkeämpi ja eheämpi, toisella puoliskolla lähdettiin mielestäni hieman kiirehtimään. Tämäkin tosin saattaa liittyä hieman juuri speksin luonteeseen, siis siihen että mahdollistetaan enemmän tilaa omstarteille, mutta olisin silti kaivannut jämäkämpää tarinan kuljetusta loppuun.

Esiintyjät, siis sekä näyttelijät, tanssijat kuin montussaan näkymättömissä soittava orkesti, olivat joka tapauksessa taitavia. Erityisesti haluaisin nostaa esille niin sanotun pääparin eli Elsien ja Samin näyttelijät. Omstarteihin tartuttiin hanakasti ja luovasti ja lavakarismaa löytyi. Mieleen jäivät myös näyttävät tanssikoreografiat. Tuntui, että porukka oli hitsautunut hyvin yhteen ja lavalla oli hauskaa yhdessä. Visuaalisesti esitys oli myös aivan omaa luokkaansa niin puvustuksen kuin pelkistettyjen lavastusten osalta.

Atlantis 1860 toi hyvän mielen ja muistutti taas siitä, miten paljon lahjakkaita ja innokkaita tekijöitä sitä löytyykään myös kulttuurin ammattitoimijoiden ulkopuolelta. Kiitos Teekkarispeksi, nähkäämme taas ensi keväänä uuden esityksen merkeissä.

Lavalta: Aladdin (Aleksanterin teatteri)

Kuva: Matti Rajala

Huomasin Aladdin-musikaalin mainokset ensimmäisen kerran joskus keväällä. Laitoin saman tien miehelle tekstiviestin: mennäänkö?

Kaksikielisenä esitetty Aladdin on ensimmäinen teatterituotanto Polar Illusionsilta. Musikaali perustuu Disneyn vuonna 1992 julkaistuun animaatioon ja tarkemmin vuonna 2005 siitä tehtyyn musikaalisovitukseen, jossa kahta kieltä edustivat englanti ja espanja. Pääpiirteissään esitys onkin varsin uskollinen elokuvalle (joka menee omaan Disney top-viitoseeni), mutta joitakin poistoja ja muokkauksia oli tehty (varsin onnistuneita, vaikka Ihmeiden onkaloa ei nyt sitten ollutkaan).

Musikaalissa oli mukana paljon nuoria tekijöitä, joita oli ilo nähdä lavalla. Anna Victoria Eriksson oli varsin kipakka Jasmine ja Jon-Jon Geitel Aladdinin näköinen, mutta ehkä hieman vaisu (mies tosin totesi, että Aladdin on, valitettavasti, aika valju hahmo). Miehen suosikki musikaalissa, kuten myös elokuvassa, oli Henki (Antti LJ Pääkkönen).

Kuva: Matti Rajala

Eniten pidin ehkä musikaalin Jafarista, josta tehdään paljon monipuolisempi hahmo kuin animaatiossa. Jafar ei olekaan enää yksinkertaisesti paha ja vallanhimoinen, vaan hänellä on jopa syy käytökseensä. Erityiskiitokset pitää myös antaa Antti Niemiselle, joka tuurasi Jafarin vakiesittäjä Markku Nenosta näkemässäni esityksessä: jos en olisi tiennyt, en olisi kiinnittänyt asiaan huomiota. Mainiota!

Tässä versiossa elokuvan eläinhahmoja oli nostettu esiin enemmän kuin animaatiossa. Abu ja Rajah toimivat elokuvassa ajoittain tulkkeina, sillä eläimet (toisin kuin ihmiset) ymmärsivät molempia kieliä. Hahmot pääsivät myös Maton kanssa esittämään erilaisia akrobaattisia suorituksia.

Yleisesti ottaen musikaali oli todella mainiota katsottavaa. Koko tiimi lauloi hyvin ja koreografiat olivat mainiosti tehtyjä ja hienosti toteutettuja. Myös harkittu videoiden käyttö sopi esitykseen ja toi siihen sitä isoutta ja magiaa jota Aladdiniin tarvitaan. Toisaalta lavalla tapahtui toisinaan vähän liikaakin: repliikkeihin oli hankala keskittyä, kun samaan aikaan lavalla hyörii 10 henkilöä erilaisissa askareissa. Lisäksi mikityksissä oli paikoin jotain ongelmaa: istuin eturivissä ja toisinaan joutui ihan höristämään että mitä siellä puhutaan.

Olisi ollut kiinnostava tietää, miten ruotsia tai suomea osaamaton lapsi olisi tämän kokenut. Sen verran ehdin lasten kommentteja bongata, että eräs pieni katsoja kysyi vanhemmiltaan Se on kuin yö -kohdassa: miten noi oikeesti voi lentää tuolla matolla? Ja myönnetään, kohtaus oli tehty hienosti.

Musikaalin kautta voi myös pohdiskella kaksikielisyyden hyviä ja huonoja puolia. Tässä tapauksessa ymmärtämättömyys kansan ja hallitsijoiden välillä oli johtanut välirikkoon, kun hallintopuolella ei oltu lainkaan tietoisia siitä mitä kansan parissa tapahtuu (tässä välissä myös iso kiitos neljälle mainiolle tulkkihahmolle). Kuten arvata saattaa, loppuvaiheessa on ihanaa kun yhtäkkiä ymmärrys avartaakin maailmankuvia. Ja täytyy kyllä nyt sanoa, että olisi se hyvä osata molempia kotimaisia edes auttavasti. Ihan tuli paha mieli, kun jokin aika sitten bussissa ruotsinkielinen nuori nainen yritti ostaa lippua ja kuski tivasi vain "aikuinen vai lapsi?".

Kiitos Polar Illusions, kiitos Aleksanterin teatteri, kiitos upeat näyttelijät ja muut tiimi. Että käykää, kokekaa tai katsokaa ainakin se Disneyn elokuva. Se on edelleen hyvä.

Aleksanterinteatterissa on mahdollisuus matkata Agrabah'n vielä lokakuun puoliväliin asti. Tsekkaa musikaalin nettisivut ja lue myös Velman arvio.