Maaliskuussa 2011 koin yhden hienoimmista teatterielämyksistäni: kävin katsomassa Kansallisteatterissa Kristian Smedsin ohjaaman Mr Vertigon. Samalta reissulta tarttui mukaan Aina Bergrothin toimittama teos Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle (Kirja kerrallaan, 2011). Se on ensimmäinen teos Kansallisteatterin kirja -julkaisusarjassa, jossa ilmestyy uusien kotimaisten teatteriteosten lisäksi uusia suomennoksia vanhoista klassikoista ja teatterialan taiteilijoiden työtä valottavia teoksia ja puheenvuoroja.
Purot alkoivat virrata kasaan eri suunnista ja vakaasti alkoi näyttää siltä, että tässä olisi mahdollista alkaa ajatella ihan konkreettista esitystäkin. Esitystä, joka kutsuisi yleisönsä keskelle meidän työpaikkaa, näyttämöä, ja joka pyrkisi avaamaan "ovensa ja ikkunansa" teatterin tekemisen maailmaan, joka aina risteilee merkillisessä fiktion ja toden häilyvässä rajamaastossa ajassa joka liikkuu ja on auki joka suuntaan joka ikinen hetki.
Kirja sisältää Smedsin lopulta kokoon sovittaman näytelmän käsikirjoituksen lisäksi sanaset Smedsiltä itseltään ja teatteritoimittaja Kirsikka Moringilta, esityksestä poistettuja kohtauksia Taija Helmisen kirjaamina ja Aina Bergrothin kynäelmän itse Austerista. Kaikki kiinnostavia, toisiaan täydentäviä osia tässä pienessä kirjassa.
On kauhean vaikeaa sanoa, miten tämä näytelmä avautuisi pelkän tekstin lukemisen perusteella. Minulle käsikirjoituksen lukeminen toi mieleen mukavia ja hienoja teatterimuistoja, onhan Mr Vertigo varmasti yksi vaikuttavimpia esityksiä joita olen koskaan nähnyt. Se, että muistaa miten Walt lensi, miltä tuntui istua Kansallisteatterin päälavalla, miltä näyttivät lavasteet ja kuinka massiivinen se rautaesirippu onkaan. Itse teatteri ja sen historia ovat ehdottomasti irrottamaton osa tätä esitystä, ainakin minulle.
INKKARI
On se sitten merkillistä että tässä teatterissa ei naisnäyttelijä saa koskaan lausua monologiaan loppuun asti. Aina on joku saamarin Jussi Jurkka tai Edvin Laine tai tämmönen teeveestäkin tuttu superhessu määkimässä kesken kaiken... Häivy! Nyt mulle tulee hermokohtaus... Ei mutta täällähän on itse professori, Eino Kalima, flyygelin ääressä... Voisiko professori olla niin ystävällinen ja soittaa minulle jotain rauhoittavaa...
Minulle tässä teoksessa sovitusta kiinnostavampi oli Kirsikka Moringin kirjoitukset Vertigon harjoituskaudelta. Vaikka ulkona puhaltaa viimainen syystuuli, oli helppo mielessään matkata Kansallisteatterin paahtavan kuumalle vintille jossa improvisoidaan kohtauksia, uudelleen ja uudelleen. Mr Vertigo on poikkeustila, johon sisältyvät kauhu, kuolema ja ihme - suurin kaikista ihmeistä: teatterin illuusio ja taika.
Teoksessa kerrotaan mielenkiintoisesti myös useamman teatterisukupolven kohtaamisesta. Esimerkiksi Tero Jartilta vaaditaan todella kovaa fyysistä suoriutumista tässä näytelmässä, mutta onhan hän Jouko Turkan koulima - kurinalaisuutta riittää. Toisaalta lavalla on Tea Ista, joka tuo näytelmään eläväksi teatterin vanhan historian Ella Erosineen ja Tauno Paloineen. Ja vielä Jukka-Pekka Palo, Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, kaikki taitavia alansa ammattilaisia.
Auster-faneille kuitenkin varoituksen sana: tämä pohjaa hienoon Mr Vertigoon vain vähän. Tai toki henkilöhahmot ovat samoja ja tarinan kaari muistuttaa kirjaa, mutta Austerin teos on tähän vain ranka. Kaikki muu on illuusiota ja teatterin ihmettä, unelmien toteuttamista ja niiden rikkoutumista.
"Tommonen siitä nyt tuli, esitys, jossa on avoimia ja abstrakteja ajatuksia ihmeestä ja ikiaikaisesta teatterintekemisestä. Mitään en kadu. Eihän se mikään koskematon pakkaus ole, mutta jos muuttaa haluaisin, olisin jo muuttanut."
Lentoharjoituksia on kiinnostava teos jokaiselle teatterista kiinnostuneelle, oli sitten nähnyt Mr Vertigon tai ei. Lukukumppaniksi kuohuviiniä ja liian pieniä leivoksia, jotka ehtii syödä väliajalla.
Toinen lukemani näytelmä Hyppää lavalle -haasteeseen.
Kirja kerrallaan, 2011. 147 s.