Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden

Kuvanottohetkellä vartalo oli jo mallia manaatti, mutta vesijuoksu onnistui edelleen.

En lue urheilukirjoja juuri lainkaan, mutta Jenni Tuokon Liiku läpi raskauden -teokseen (Nemo, 2016) vaikutti sen verran kiinnostavalta ja oli itselle ajankohtainen, joten motivaatio lainaukseen löytyi. Tuokko on muun muassa raskausliikuntaan erikoistunut personal trainer ja kiinnostui aiheesta oman raskaudenjälkeisen kuntoutumisensa kautta. Kirjasta löytyy tekstejä myös yhdeksältä kirjoittajavieraalta, joiden joukosta löytyy muun muassa lantionpohjanfysioterapeutti, fitnessmalli ja -kilpailija sekä urheiluvalmentaja.

Kuten alussa totesin ei urheilukirjatietämykselläni pääse pätemään, mutta uskallan silti väittää tätä hyväksi sellaiseksi. Tietosisältöä on riittävästi ja se on kirjoitettu selkeästi turhia yksinkertaistamatta. Osasta aiheista, esimerkiksi lihaskorjausleikkauksista, olisin selvinnyt vähemmälläkin tiedolla, mutta parempi näin päin. Pidin kovasti myös kirjan positiivisesta ja sallivasta asenteesta. Teksteissä otetaan hyvin huomioon se, miten raskaudet ovat erilaisia ja kannustetaan liikkumaan omien kykyjen ja tilanteen mukaan. Vaikka hikiliikunta ei olisi mahdollista, voi treenata esimerkiksi aina tärkeitä lantionpohjanlihaksia.

Kirjassa olevien jumppaliikkeiden ohjeet olivat selkeitä ja mukana oli myös valmiita harjoitusohjelmia, mikä ainakin itselleni olisi suureksi avuksi. Plussaa annan myös ohjeistuksesta leikkipuistoliikuntaan ja jumppailuun vauvan kanssa, aina ei tarvitse mennä salille saati osata käyttää niitä siellä olevia (mielestäni) pelottavia laitteita. Todettakoon tässä vielä, että minulta suurin osa liikkeistä jäi vielä testaamatta, sillä raskaudenaikaisia en ehtinyt käytännössä tehdä ollenkaan ja muita en saa vielä tehdä. Lainaan tämän varmaan myöhemmin vielä uudestaan ja testaan sitten kun saan.

Uskallan peukuttaa raskaana oleville tai synnyttäneille, joita kiinnostavat raskauden aiheuttamat kehomuutokset ja niiden vaikutus liikuntaan sekä heille, jotka haluavat vinkkejä raskauden jälkeisessä liikunnassa alkuunpääsemiseen.

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden
Nemo, 2016. 239 s.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic

Noomin kanssa odotellaan skarppeina TiPS N2 -joukkueen pelin alkamista.

Seuraan jalkapalloa aktiivisen epäaktiivisesti, osaan säännöt jotenkuten ja katson peliä ihan mielelläni. Silti en täysin uskonut niitä kaikkia hehkutuksia, joita David Lagercrantzin Minä, Zlatan Ibrahimovicille (WSOY, 2015) sateli. Twitteristä saadun vinkin perusteella varasin kuitenkin äänikirjan, onhan lukijana Kari Ketonen joten täysi susi homma ei voi olla.

Zlatan on kiinnostava persoona. Taitava pelaaja, Rosengårdin kovaksi kasvattama, itsevarma ja vähän pöyhkeilevä, mutta toisaalta myös perheenisä, joukkueen menestykselle vihkiytynyt ja omat vikansa myöntävä. Ura kulkee kotipihan kikkailutreeneistä vähitellen Euroopan pelikentille Hollantiin, Italiaan ja Espanjaan, maajoukkuepeleihinkin. Vähän kerrotaan myös perhe-elämästä, Helena-vaimon löytämisestä ja poikien syntymistä, mutta pääpaino on nimenomaan peliurassa ja ehkä hyvä niin, siitähän tässä kai ensisijaisesti ollaan kiinnostuneita.

Ura selostetaan teoksessa monipuolisesti ja sen verran selkeästi, että perässä kyllä pysyy jos tietää jalkapallotermeistä edes alkeet. Pelaajakauppojen lainalaisuudet olivat itselleni melkein kiinnostavinta koko kirjassa, aikamoista vehkeilyä ja säätöä siellä harrastetaan että saadaan halutut tähdet siirtymään sopivilla summilla joukkueesta toiseen. Lisäksi pitää kyllä vielä etsiä YouTubesta pätkät niistä Zlatanin hienoimmista maaleista, kuulostivat kirjallisena melkoisen villeiltä ja taitavat sellaisia olla ihan oikeassakin elämässä.

Kari Ketonen on odotusten mukaisesti hyvä lukija. Eläytymistä on sopivasti ja artikulointi on selkeää, kirjaa kuuntelee kuin jännitysnäytelmää. Muutamassa kohdassa rytmitys oli tosin hieman outo, mutta se saattaa johtua myös editoinnista, en tiedä. Kokonaisuutena kuitenkin viisi kautta viisi –tyyppistä luentaa, suosittelen. Paperiversionakin tämä on kuulemma todella hyvä, joten reippaasti vaan kokeilemaan.

Erittäin ajankohtainen teos on nyt vaikka jalkapallon EM-kisojen oheen, siellä se Zlatankin taas pelaa Ruotsin maajoukkueessa. Seuraavat bongauspäivät ensi viikon maanantaina (Irlanti-Ruotsi) ja perjantaina (Italia-Ruotsi).

HelMet-haasteesta kuitattakoon tällä perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja, ovathan veljelleni jalkapallo ja urheilu lähellä sydäntä.

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (Jag är Zlatan, 2011)

WSOY:n äänikirja, 2015. 12 h 40 min.

Suomentanut: Miika Nousiainen

Lukija: Kari Ketonen

Eva Wahlström: Rajoilla

Kiinnostuin nyrkkeilystä lajina vuonna 2005 nähtyäni elokuvan Million Dollar Baby. En ole tähänkään päivään mennessä kokeillut lajia itse, mutta sen tekniikka on kiinnostanut ja samoin siitä kertovat kirjat. Eva Wahlströmin ensimmäisen kirjan, Homma hanskassa, luin muistaakseni jo teoksen julkaisuvuonna 2007 ja pidin siitä kovasti. Niinpä naisnyrkkeilijän toinen teos Rajoilla (SKS, 2014) kiinnosti myös ja se lähtikin sopivasti mukaan kirjaston bestseller-hyllystä.

Nostaessani katseeni näen kuvani suuresta peilistä. En näe jälkeäkään siitä epävarmuudesta, mitä tunnen. Näen ammattinyrkkeilijän. Vahvan naisen, jolla on kauniit, erottuvat lihakset, vaseliinilla rasvatut kasvot, kaidat posket ja keskittynyt katse. Naisella on kädessään pienet, kivikovat hanskat ja yllään musta kaapu, jonka huppu varjostaa hiuksia ja mustia, keskittyneitä silmiä. Yksi tunne kohoaa yli epävarmuuden ja pelon. 
Olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Tämä on minun elämäni.  

Vuonna 2007 taskussa on yhdeksän Suomen mestaruutta ja kymmenes on hakusessa, tavoitteena kiiltää maailmanmestaruus. Kovassa rääkissä jo monta vuotta ollut keho alkaa kuitenkin ilmoittaa itsestään. Jalkoja ja käsiä särkee, selkä ei taivu ja olo on huono. Kymmenes mitali tulee, mutta sitten tulee stoppi. Maajoukkueessa ei katsella sairasta urheilijaa ja Wahlström jää kipujensa kanssa yksin.

Urheilusta ei kuitenkaan pääse eroon vain lopettamalla. Vaikka kehoon sattuu, ei treenaamista osaa jättää väliin ja veri vie salille. Lapsen syntymä tuo uutta sisältöä elämään, mutta sekään ei ratkaise ongelmaa. Valmentaja on löydettävä ja houkuttelemalla Wahlström saa sparrikaverikseen ja lopulta valmentajakseen jo eläkkeelle jääneen "Ripa" Merosen. Ripan avustuksella homma alkaa toimia vaikka keho ei edellenkään toimi ja nyrkkeilykehiin paluu tapahtuu lopulta ammattilaiseksi siirtymisen jälkeen. Euroopan mestaruutta voi jälleen alkaa tavoitella.

Wahlströmin uraa tarkemmin seuranneille ei edellinen varmaan ole mitään uutta. Euroopan mestaruuskin saavutettiin lopulta, vuonna 2012. Urakuvaus ei kuitenkaan ole tämän teoksen tärkeintä antia vaan se, miten Wahlström kuvaa huippu-urheilun maailmaa ja sitä, kuinka omista unelmistaan ei osaa päästää irti vaikka työvälineenä toimivaa kehoa hoidettaisiin jatkuvasti kortisonipiikeillä ja leikkauksilla. Rajoilla oli minulle ennenkaikkea kuvaus intohimosta, periksiantamattomuudesta ja rakkaudesta omaan lajiin. Toisinaan oma tahto vei myös onnettomuuksiin ja uuteen kipuun, mutta katumusta ei näy.

Teksti kulkee napakasti ja vahvasti. Tilanteista on helppo saada ote, vaikka oma elämä olisi kaukanakin Wahlströmin kokemista vaikeuksista. Jollain tasolla kysymykset ovat kuitenkin samoja kaikilla: mitä haluan tehdä elämälläni ja mitä olen valmis sen vuoksi uhraamaan? Päätökset on myös loppupeleissä tehtävä itse, kukaan ei voi päättää puolestasi ja tehdä sinua onnelliseksi.

Ei tämä self-help-oppaaksi kuitenkaan taivu. Wahlström kirjoittaa rehellisen oloisesti ja sydämeenkäyvästi. Itselleni kirjaa lukiessa hyvin läheiseksi muodostui myös Ripa, vakaa kallio Wahlströmin rinnalla, vaikka välillä naisnyrkkeilijän meno kovasti huolettikin. Muutenkin oli helpottavaa lukea siitä, kuinka hyviä ihmisiä Wahlströmin elämään tuntuu eksyneen. Ilahduttavia olivat myös kohtaamiset sairaalassa muiden potilaiden kanssa.

Arvostan tämän kirjan lukemisen jälkeen Wahlströmiä enemmän ihmisenä samalla kun pyörittelen vähän päätäni. Voisin kutsua kokemusta jopa voimaannuttavaksi, vähintäänkin kirjasta tuli jollain tavalla helpottunut olo. Että kyllä tämä tästä. Kiitos.

Ja kiitos myös Meroselle. Et koskaan pääse maaliin, jos tapat itsesi matkalla.

Kirjakirppu jäi heti kirjaan koukkuun, Anneli puolestaan oppi lajista enemmän muttei pitämään siitä.

Rajoilla on ensimmäinen suoritukseni Elämäkertahaasteeseen.

Eva Wahlström: Rajoilla
SKS, 2014. 282 s.
Kannen suunnittelu: Ville Karppanen

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Uusin kirja ei lähtenyt käyntiin, huomasin hämmennyksekseni kaipaavani jotain suomalaista. Ja tämä tunne on siis minulle melkoisen harvinainen. Metsäjätin aiheuttamasta kuhinasta innostuneena päätin sitten tarttua Miika Nousiaisen Maaninkavaaraan (Otava, 2009), joka meiltä löytyi sopivasti hyllystä.

Loikin Lassen patsaalta tien toiselle puolelle. Heidi ja Sirkka seuraavat vastahakoisina perässä, ovat aamu-unisuuttaan äreitä. Kohta sulavat mieskomeuden edessä. Paavo Nurmen patsas edustaa nimittäin ihmisruumiin täydellisyyttä. Siinä on tavoitetta jokaiselle.

Maaninkavaarassa Huttusten perhettä kohtaa suru. Perheen juoksijalupaus, Jarkko-poika, katoaa palatessaan kisamatkalta ja Martti-isä on murtunut; samalla katosi toivo Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuudesta. Perheen kahdeksasluokkalainen Heidi päättää pelastaa isänsä murheen alhosta ja aloittaa itse juoksuharrastuksen, vaikka häntä kiinnostaisivat oikeasti enemmän kuvataidelukioon pääseminen ja ihana Sakke. Perheen äiti Sirkka sinnittelee omalaatuisen miehensä kanssa ja yrittää pitää huolta tyttärestään.

Nousiaisen teksti tikkaa eteenpäin kuin kestävyysjuoksijan askel; tarina soljuu vaivattoman oloisesti ja etenee tasaisella vauhdilla. Kertojina vuorottelevat Martti ja Heidi. Martti elää maailmassa, jossa kuninkaita ovat Suomelle mitaleita voittaneet juoksijat kuten Lasse Virén ja Kaarlo Maaninka. Nykynuorison koulutus on Martin mielestä retuperällä; ei sillä koulutuksella niin väliä mutta laiskaksihan nuo nuoret ovat tulleet kun ei enää juosta tarvitse liikuntatunneillakaan. Juoksumaailmaan täydellisesti upputuneella talonmiehellä eivät ole ihan kaikki juoksijat radalla (pun intended) ja tästä saavat kärsiä niin Heidi kuin Sirkkakin. Martin kerronta tuo elävästi mieleen Pasilan Rauno Repomiehen; ennen oli kaikki paremmin.

Olen treenaamassa ja pidennän kontaktiaikaa maahan. Syykin on selvä, kun isä selitti. Kontaktiaikaa pidennetään, jotta tulisi voimaa ja kontaktiaika lyhenisi. Isä on ihmeellinen. Välillä sitä pitää oikein ihailla. Se saa älyttömyydet kuulostamaan totuuksilta.

Heidi puolestaan yrittää kestää isän keksimät kummalliset harjoitusmenetelmät ja juoksee juoksemistaan pitääkseen isänsä järjissään vaikka välillä vaarassa on henkikin. Kouluhommat ahdetaan harjoitusten väliin eikä toisin päin ja huoneen seiniä koristavat öljyvärimaalaukset juoksijoista koska isä haluaa. Kaverisuhteet kärsivät kun Seppälään ei ehdi vaan täytyy lähteä tekemään loikkaharjoituksia.

Välillä Nousiainen saa tekstinsä todella absurdeihin sfääreihin ja nauroin useamman kerran ääneen. Humoristisen tekstin taustalla velloo kuitenkin suuria ja vakavia teemoja; Nousiainen käsittelee taitavasti kiusaamista, parisuhteita ja lapsen asemaa perheessä. Kun molemmat vanhemmat tuntuvat junnaavan paikoillaan, tarttuu tytär aisoihin, välillä ehkä liikaakin. Toisinaan Heidi käyttäytyy todella aikuismaisesti mutta on silti sisimmässään teini, ja onhan näitä nähty, siis lapsia jotka pitävät vanhemmistaan huolta ja joutuvat aikuistumaan aivan liian aikaisin.

Loppu ei Maaninkavaarassa ollut sellainen kuin odotin, mutta olin silti ihan tyytyväinen. En minä parempaa olisi itse siihen tähän hätään keksinyt, joten enpä nipota. Nautin tästä joka tapauksessa, ja nyt voin siirtyä lukemaan pinossa minua jo odottavia hyvillä mielin.

Maaninkavaara on kaikessa omituisuudessaan ja paikallisessa överiydessään hieno tarina aikuistumisesta, siis kaiken ikäisten aikuiseksi kasvamisesta. Suosittelen varauksella juoksufanaatikoille ja ilolla suomalaisuuden absurdiuden ja hienouden ystäville. Nautitaan sohvalla verkkareissa. Kahvia juodaan vain jos on tullut kisoista mitali, joten ottakaahan mieluummin vissyä.

Myös Hanna ja Katja ovat juosseet Nousiaisen kanssa pikamatkoja.