Liikkuvaa kuvaa: Logan ja Kong: Pääkallosaari (2017)

Viime viikonlopun elokuvakatselusta tuli vahingossa toimintapainotteinen. Perjantaina meidän oli tarkoitus mennä katsomaan vihdoin ja viimein La La Land, mutta näytökset sekä siihen että kahteen seuraavaan vaihtoehtoon olivat täynnä. Niinpä päädyimme extempore katsomaan Logania, joka ei ollut huono valinta sekään. Sunnuntaina puolestaan reissasimme katsomaan Kongia lähinnä siitä syystä, että meillä on vinopino vapaalippuja lähiteatteriin. Tämä alkuhöpinä on tässä lähinnä siksi, että teksti sisältänee pienoisia tai suurempia spoilereita ja halusin varoittaa teitä siitä.

Inhimilliset supersankarit

Logan on järjestyksessään kymmenes X-Men-elokuva ja viimeistelee niin sanotun Wolverine-trilogian, vaikka sen ensimmäisen osan olemassalon monet minä mukaan lukien kiistävätkin. Elokuva sijoittuu vuoteen 2029 ja siinä Meksikon rajalla fiiniä vuokra-autoa ajava Wolverine tai Logan ei ole enää parhaassa kunnossa. Matalaa profiilia on pidettävä, sillä mutanttien oikeudet on taas poljettu maan rakoon ja vakavasti sairasta professori X:ää on myös suojeltava. Rauha kuitenkin järkkyy, kun Loganin vastuulle sysätään nuori mutanttityttö, joka on pikimiten kuljetettava turvaan jahtaajiltaan. Alkaa aikamoinen road movie, jonka aikana nähdään niin karua toimintaa kuin myös herkkiä hetkiä ja huumoria.

Elokuvalle myönnettiin tuotantovaiheessa lupa R-luokitukseen ja se näkyy. Sen lisäksi, että taisteluissa veri lentää komeasti ja kynnet tunkeutuvat milloin minkäkin ruumiinosan läpi, on tämä otettu huomioon myös kerronnassa. Katsomiskokemus ei ole tasatahtinen actiontykitys, vaan välillä maltetaan jäädä pohtimaan syntyjä syviä ja käsittelemään hahmojen välisiä suhteita myös hiljaisuutta käyttäen. Siippa mainitsi tästä hyvänä esimerkkinä Loganin ja Professor X:n ensimmäisen yhteiskohtauksen elokuvassa.

Jackmanin ja Stewartin näyttelijänkyvyt eivät yllättäneet, hyviä he ovat edelleen, joten elokuvan yllättäjäksi nousi valkokankaan ensikertalainen Dafne Keen X-24:n roolissa. Vaikka tyttö ei juurikaan puhu elokuvan aikana, on katseessa syvyyttä ja näyttelemisessä hienoa elävyyttä. Toivottavasti häntä saa nähdä jatkossakin, vähän pidän peukkuja myös roolin jatkuvuudelle X-universumissa.

Vaikka veri lentää ja pyssyt paukkuvat nousee elokuvan keskeiseksi teemaksi kuitenkin kasvaminen ja vanheneminen. Logan ja Professor X eivät todellakaan ole enää elämänsä kunnossa ja sydäntä särkee nähdä aiemmin elinvoimaiset mutantit heikkoina ja särkyvinä. Jos tämä jää molempien hahmojen (tai näiden esittäjien versioiden) viimeiseksi elokuvaksi, ovat nämä hienot jäähyväiset.

Lopputekstien rullatessa ruutuun itketti. Tässä tämä nyt oli, Hugh Jackmanin 17-vuotinen ja 10 elokuvaa käsittänyt ura Wolverinena. Jackmanin versio hahmosta on aina sykähdyttänyt vatipäisyydellään ja tinkimättömyydellään, ikävä tulee. Kiitos näistä, Hugh.

Kong on kunkku

King Kongista on tehty monenmonta versiota, joten odotukseni Kong: Pääkallosaari -elokuvalle eivät olleet suurensuuret. Toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvassa elokuvassa joukko tiedemiehiä ja sotilaita lähtee kartoittamaan aikaisemmin tuntematonta Tyynenmeren saarta. Pysyvästi myrskyvyöhykkeen keskellä sijaitsevan saaren ekosysteemi ja goelogia on aivan omaa luokkaansa, mutta todellisuudessa tutkijat ovat luonnollisesti tulleet etsimään ihmeellistä jumalolentoa, Kongia. Ja Kongin he tosiaan löytävät, mutta saaren kuningas ei ole ihmisten kanssa aivan samaa mieltä siitä miten ensikohtaaminen tulisi hoitaa.

Komean pyssyräimeen ja eläinten välisen mittelön lisäksi elokuva tarjoaa jopa ihan kiinnostavia näkökulmia ihmisen ja luonnon suhteeseen ja siihen, miten ekologia ainakin suljetussa systeemissä toimii. Sanottakoon tässä nyt sen verran, että oikea reaktio ei välttämättä aina ole ampua sitä eteen ilmestyvää uutta olentoa. Tai ainakaan ei kannata mennä lähemmäs, jos olento on jo puolustusreaktiona listinyt puolet kumppaneistasi.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on varsin mainio. Tom Hiddleston on nostettu elokuvassa jonkinlaiselle jalustalle kuuluna jäljittäjänä ja eränkävijänä, mutta valitettavasti hahmon olemassolon merkitys kuta kuinkin katoaa hieman höpertyneen mutta fiksun John C. Reillyn hahmon liittyessä mukaan porukkaan. Hiddleston on myös suurin piirtein ainoa, jolla on viidakossa koko ajan hyvä hiuspäivä ja housutkin ovat höpsön tiukat, viidakossa kun ollaan. Olisin siis suonut Hiddlestonin hahmoon enemmän särmää, näytellä kun herra kuitenkin osaa.

Brie Larson sai enemmän tai vähemmän kantaakseen elokuvan naispääosan ja kantoi sen varsin hyvin. Etenkin loppuvaiheessa nähty hätärakettilaukaus oli melkoisen bad-ass. John C. Reillyn hahmosta pidin, Samuel L. Jacksonin sotaan ikuisesti jämähtänyt luutnantti oli yksisilmäisessä näkökannassaan ärsyttävä. Tutkijajoukko jäi elokuvan kuluessa etäiseksi, sotilasjoukkiossa puolestaan oli ihan särmikkäitä yksilöitä mutta heitäkin olisi voinut ehkä hyödyntää muunakin kuin tykinruokana.

Joka tapauksessa Kong osoittautui yllättävän viihdyttäväksi seikkailuelokuvaksi. Saaren luonto oli kaunista, Kongin hahmosta oli saatu yllättävän realistinen ja elokuvassa esitetyt tieteelliset teoriat olivat vinkeitä. Jatkoakin saattaa olla tulossa, katsokaahan siis lopputekstit loppuun asti. Itse voisin katsoa jatko-osatkin, sen verran hyvin viihdyin.

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jari Järvelän Metro-trilogia on avannut silmäni katsomaan graffiteja entistä tarkemmin ja kestämään kirjallista jännitystä. Täten trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi, 2016) oli luonnollinen lisäys kesän lukulistalle. Kotkan kaduilla ja lähiympäristössä spreijataan ainakin näillä näkymin viimeinen piste Metron värikkäille ja vaarallisille edesottamuksille.

Sarjan edellinen osa Tyttö ja rotta jätti Metron tukalaan tilanteeseen. Kannoilla on venäläinen oligarkki, Rustin murhaaja on edelleen hengissä ja kotona ei ole turvallista. Metro ei silti aio luovuttaa, hommat on hoidettava katkeraan loppuun asti. Turvallinen tukikohta löytyy persoonallisen Voltin, äidin entisen poikaystävän, syrjäisestä talosta ja sieltä käsin onnistuvat myös täsmäiskut Kotkaan. Vastapuoli on kuitenkin vähintään yhtä sinnikäs eikä ratkaisua tilanteeseen tulla saavuttamaan puhumalla.

Ilahduttavasti Metro on siirtynyt päätösosassa takaisin Kotkan kaduille. Vaikka kaupunki ei sinänsä ole minulle tuttu, tuntuu sinne palaaminen Metron kanssa mukavalta kaikesta mukana seuraavasta kauheudesta huolimatta. Kerronta on pakattu jälleen täyteen toimintaa ja väkivaltaisuuksiakin, mutta jollain tavalla mikään ei Metron seurassa tunnu liian överiltä vaikka tapahtumat välillä ovatkin kuin toimintaelokuvan käsikirjoituksesta.

Järvelän vinoutuneisiin hahmoihin kiintyy ja etiikan harmaalla alueella seikkailevasta Metrosta ei voi olla pitämättä. Jos toiset ovat perässä tappaakseen, ei itse voi käyttää silkkihansikkaita. Paikoin kerronta on raakaakin, mutta pahin mässäily skipataan vaikka luut välillä rusahtelevat ja veri virtaa milloin mistäkin suonesta.

Tyttö ja seinä päättää komeasti Metro-trilogian. Viimeinen osa vie tarinan sopivasti loppuun saakka ja syventää myös Metron hahmoa ja historiaa. Sähäkän kuoren alla sykkii lämmin ja suuri sydän.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2016. 262 s.

James Frey & Nils Johnson-Stelton: Endgame - Loppupeli

Loppupelin aikana ei ehdi syödä kakkua. Huono peli.

James Freyn ja Nils Johnson-Steltonin opuksesta Endgame - Loppupeli (WSOY, 2014) kohistiin jo ennen sen julkaisua. Kirjasarjaan tulisi liittymään joukko arvoituksia, joiden ratkaisemisesta olisi palkintona kulta-aarre. Arvoitukset voisi luonnollisesti ratkaista vain kirjaa lukemalla. Samaan syssyyn on tietysti myös kaupattu myös esimerkiksi kirjan elokuvaoikeudet. Itse sain Loppupelin käsiini arvostelukappaleena ja otinkin sen lähes heti lukuun kaivatessani jotain sopivan kevyttä lukemista.

Loppupeli on elämän palapeli, kuoleman syy. Se sisältää kaiken alkuperän ja ratkaisun kaiken lopulle. Etsikää avaimet säädetyssä järjestyksessä. Tuokaa ne minulle, niin voitatte. Kun lähden, jokainen teistä saa johtolangan. Ja Loppupeli alkaa. Loppupelin säännöt ovat yksinkertaiset. Löytäkää avaimet säädetyssä järjestyksessä ja tuokaa ne minulle. Muita sääntöjä Loppupelissä ei ole.

Loppupeli alkaa rytinällä. Maapallolle iskeytyy 12 meteoriittia, joka on merkki Loppupelin sukujen pelaajille. 12 nuorta, yksi meteoriitti siis kullekin, joutuvat jättämään oman elämänsä sikseen ja aloittamaan pelin, sillä vain voittajan sukuhaara tulee selviämään Loppupelistä hengissä. Osa pelaajista on kuitenkin odottanut tätä hetkeä jo pitkään, sillä pelaajien sukulinjat ovat pitkät ja traditio kulkenut vanhemmilta lapsille ja täten myös pelaajia on valmisteltu tätä mahdollista haastetta vastaan. Jos kuulostaa mahtipontiselta ja ehkä myös hitusen huvittavalta, niin olette oikeassa.

Kahdentoista supertaitavan teinin seikkailussa kuljetaan ympäri maapalloa, sillä pelaajien tehtävänä on etsiä kolme avainta. Se, jolla lopussa on ne kaikki, tulee voittamaan. Ja avainten löytämiseksi on tietysti ratkaistava käsittämättömän vaikeita arvoituksia, matkustettava ja tarpeen tullen tapettava toisia julmasti. Kirjaa on muuallakin nimitetty amazingracemaiseksi ja vertailu on toimiva, tässä tosin hassunhauskojen tehtävien sijaan muun muassa ammuskellaan toisia päin ja varastellaan autoja.

Tarina etenee ilman ylimääräistä junnausta, koko ajan tapahtuu jotakin ja vaihtuva kertoja takaa sen että tylsistymään ei pääse. Kuvailevaan kieleen ei myöskään ole panostettu, teksti nakuttaa eteenpäin hyvin lyhyvirkkeisesti ja toteavasti. Kirjan lukemista tosin hieman itselleni hidasti sen sisältämät vihjeet ja epävihjeet, sillä jäin tuijottelemaan kirjassa olevia käsittämättömiä kuvia ja kompastelin pitkiin numerosarjoihin, sillä käytännössä kaikki luvut on teoksessa esitetty useiden desimaalien avulla. Tiedostan myös, että jos yrittäisin alkaa ratkoa näitä vihjeitä hajoaisi meikäläisellä varmaan pää. Jätetään siis kulta-aarteet fiksummille ja kärsivällisemmille.

Taannoin Anssi Kela mainitsi keikallaan, että hänellä on ystäviensä kanssa aivan oma systeemi arvostella elokuvia. Voi olla esimerkiksi viiden tähden kahden tähden elokuva (eli siis huonohko elokuva, joka on todella hyvä lajissaan) tai neljän tähden viiden tähden elokuva (joka tarkoittaisi jo käsittämättämättömän laadukasta rainaa). Perinteisellä asteikolla Loppupeli saisi minulta ehkä juuri ja juuri 3/5 tähteä, mutta omassa lajissaan se on erinomainen. Toimintaa on koko ajan, tapahtumat ovat sopivan epäuskottavia ja turhaa tyhjäkäyntiä ei löydy. Melkoisen täydellistä pääntyhjäyslukemista siis. Todennäköisesti nuo kaksi muutakin osaa tulee sitten luettua, vähän jäi uteloittamaan nuo syvimmät tarinan juonteet ja tällaisia kirjoja nyt vain on mukava välillä lukea.

Muuallakin on tätä luettu, esimerkiksi Oksan hyllyltä -blogissa lukukokemus jäi plussan puolelle.

James Frey & Nils Johnson-Stelton: Endgame - Loppupeli (Endgame: The Calling, 2014)
WSOY, 2014. 497 s.
Suomentanut: Tero Valkonen
Kansi: Rodrigo Corral Design

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Lumikki Anderson #3)

Pään kärsiessä toukokuun lopulla lukujumista tulin tarttuneeksi Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeiseen osaan Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2014). Kirja sattui löytymään sopivasti työpaikan kirjaston hyllystä ja kun vaativammat kirjat eivät edenneet nappasin tämän mukaani. Lukujumin poistoon kirja toimikin loppupeleissä erittäin hyvin.

Lumikki vetäisi kiivaasti henkeä ja kohotti katseensa kirjeestä. Jotain häivähti hänen näkökenttänsä reunalla. Jotain mustaa.
Mutta kun hän katsoi sitä kohti, hän ei nähnyt muuta kuin puiden pitkät, synkät varjot.

Lumikki on palannut Prahasta takaisin Suomeen ja koulunkäynti jatkuu Tampereella. Syyslukukauden alussa mukaan on tarttunut uusi poikakaveri Sampsa ja koulun teatteriprojekti, uudistettu versio Lumikista, vie päähenkilön mennessään. Rauhallinen elo ei kuitenkaan voi kestää, tietenkään, sillä Lumikki alkaa saada välähdyksiä menneestä. Lisäksi takkien taskuihin alkaa ilmestyä viestejä Varjolta, joka tuntuu tietävän Lumikista aivan liikaa. Miten käy esityksen ja saako Lumikki vihdoin tietää, mikä häntä menneisyydessä vaivaa?

Edellisten osien tapaan Musta kuin eebenpuu on nopealukuinen ja menevä tarina. Ilokseni tyylissä oltiin kuitenkin palattu ensimmäistä osaa muistuttavaksi, Prahan seikkailut kun koin liiankin toimintaelokuvamaisiksi. Kyllä tässäkin tapahtumia on, paljon ja nopeasti eteneviä, mutta enemmän minua miellyttävällä tavalla. Kerronta tehdään pääosin Lumikin näkökulmasta, mutta toisinaan päästään lukemaan myös Varjon ajatuksia sekä satumaisia katkelmia tarinan taustalle.

Myös kirjan arvoitus ja sen ratkominen on kiinnostavaa puuhaa. Varjon henkilöllisyyden tosin veikkasin pieleen, vaikka ratkaisu tuntuikin sitten ilmeiseltä (ja olin ehkä pikkuruisen pettynyt, en ole aivan varma miksi). Hyvän jännitteen Simukka on joka tapauksessa tarinaan rakentanut ja kokonaisuutena kirjan loppu oli mielestäni oikein hyvä.

Lumikin seikkailut tuli luettua katkonaisella lukutyylillä muutamassa tunnissa, joten kirja oli mitä oivallisin välipala. Uskon kuitenkin, jälleen kerran, että olisin nauttinut tarinasta varmasti enemmän teini-ikäisenä kuin nyt. Menevä tämä on ja mukavasti soljuvaa kieltäkin, joten kirjana kohderyhmälleen erittäin suositeltava.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Lumikki Anderson #3)
Tammi, 2014. 192 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Liikkuvaa kuvaa: Thor: The Dark World (3D)

Kuva: Marvel Studios

Kävimme sunnuntaipäivän ratoksi katsomassa uusimman Marvel-rymistelyn Thor: The Dark Worldin eli tuttavallisemmin Thor kakkosen. Muutama vuosi sitten tulleesta ykkösosasta en muista juuri muuta kuin sen, että näyttihän se kolmedeenä ihan komealta mutta elokuva itsessään oli korkeintaan mukiinmenevä. Koska tässä nyt kuitenkin odotellaan seuraavaa Avengers-leffaa piti tämäkin tietysti käydä kurkkaamassa.

Thor on matkaillut takaisin kotiinsa Asgardiin ja on joukkojensa kanssa palauttanut rauhan kaikkiin yhdeksään maailmaan. Ilkikurinen velipuoli Loki istuu vankilassa ja rakastettu Jane Foster tutkii maan pinnalla kummallisia muutoksia fysiikan laeissa ja kaipalee viikinkijumalaansa. Leppoisaa tilannetta ei kuitenkaan kestä kauan. Kuolleiksi luullut mustat haltiat aikovat tuoda pimeyden takaisin universumiin ajan ollessa sopiva, nyt nimittäin lähestyy se hetki jolloin kaikki yhdeksän maailmaa konvergisoituvat ja tuhovoima saadaan suureksi. Avuksi tarvitaan kuitenkin mystinen Aether ja ette varmaan arvaa kuka sen sitten löytää.

Sellaisista alkuasetelmista siis lähdetään. Ja kokonaisuudessaan elokuva olikin oikein mainio viihdepläjäys, ainakin parempi kuin viimeksi katseltu Iron Man 3. Suurimpana ongelmana tässä rainassa oli se, että päähenkilöiksi tarkoitetut Thor, Jane ja Odin olivat harvinaisen pitkästyttäviä eikä hahmoissa tapahtunut oikeastaan minkäänlaista kehitystä. Show'n varastaa helposti Loki, jonka hahmo on mitä mainioin ja yllättävin ja Tom Hiddleston esittää sitä mainiosti. Ja jopa Janen assarilla Darcylla on suurempi hahmokehitys kuin noilla kolmella ensinmainitulla.

Ei tästä Thor kakkosesta siis miksikään oivaukatsonhetikaksikertaa elämykseksi ollut, mutta toimi sunnuntaiviihteenä hyvin ja vei taas tarinaa eteenpäin. Huumoria riitti sopivasti (se on aina mukavaa kun osataan nauraa elokuvan sisäisille naurettavuuksille) ja loppuun jätettiin hyvät koukut seuraavia leffoja varten. Ja kannattaa katsoa ne lopputekstit, sieltä tulee kaksi piilopätkää.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä (Studio #2)

Pekka Hiltusen Sysipimeä (Gummerus, 2012) jatkaa siitä mihin Studio-sarjan edeltävä osa Vilpittömästi sinun jäi. Tapahtumapaikkana on edelleen Lontoo ja Lia jatkaa AD-hommiensa ohella Studion leivissä. Tällä kertaa vastassa ovat uudet haasteet ja samalla uusi teemoitus.

Joku kaappaa satunnaisia youtube-tilejä ja lataa niiden kautta pelkkää pimeyttä sisältäviä videoita. Myöhemmin videoihin saadaan mukaan kuva. Kammottavissa, taitentehdyissä videoissa potkitaan ihmisiä hengiltä. Poliisi tuntuu olevan neuvoton. Ainut vihje tuntuu olevan, että uhrit on kaapattu tunnettujen homoklubien lähettyviltä. Studiolaiset päättävät puuttua peliin ja päätyvät sekaantumaan juttuun traagisin seurauksin.

Yhtä olennaisia ovat ne aiemmat videot, mustat ja mykät. Joukko pimeyden kuvauksia, joiden tarkoitus on herättää pelkoa. Vaikka niissä ei näy mitään, ne raottavat ovea johonkin pelottavaan paikkaan.

Sivujuonteena videorikolliselle on suositun radiojuontajan maineen pelastus. Miestä syytetään alaikäisen nuoren kähminnästä. Itse pidin tätä radiojuonta hieman turhana kirjassa, mutta ehkä se vastaa rikossarjoissakin nähtyä settiä, jossa osa porukasta työskentelee päärikoksen parissa ja muut puuhailevat jonkin pienimuotoisemman casen parissa.

Hiltunen kirjoittaa vetävää tekstiä ja Studion väen mukana on mielenkiintoista seikkailla rikosten maailmassa. Sysipimeä on jännä kirja siinä mielessä, että toisaalta minun on vaikea ottaa sitä vakavasti sen toiminnallisen luonteen vuoksi ja toisaalta siinä käsiteltävät teemat ovat ajatuksia herättäviä. Minulle tämä yhdistelmä toimi, sillä en huomannut ahdistuvani suunnattomasti (kuten tapaan tehdä vakavien kirjojen äärellä) mutta en myöskään kokenut lukevani liian höttöistä kirjaa. Lisäksi huomasin kirjan lopussa ihan herkistyväni kun vyyhti alkoi vihdoin selvitä.

Jos jokin miinus on mainittava, niin huomasin hieman pitkästyväni tiettyjen asioiden toistoon. Moni asia oli tullut ilmi useampaan kertaan ykkösosassa, enkä olisi tarvinnut niin paljoa kertausta. Toisaalta siitä on hyvin lyhyt aika kun luin edellisen osan, joten tapahtumat olivat hyvinkin tuoreessa muistissa. Arvostettavaa puolestaan on se, että esimerkiksi Marin ja Ricon hahmoihin saatiin lisää taustoitusta. Plussaa myös Queenin kappaleista, jotka toimivat kirjalle hyvänä päänsisäisenä soundtrackina.

Sysipimeä oli mainio lisä kesälukemistoon. Studion väki alkoi käydä tutummaksi, Hiltunen on fiksusti vaihtanut pääteemaa ykkösosasta eikä jäänyt jumittamaan ja tekstiä on helppo lukea. Ja oli tämä pakko lukea loppuun yömyöhällä, vaikka seuraavana päivänä oli töitä.

Esimerkiksi Amma on lukenut tämän vastikään ja on kirjoittanut siitä mielenkiintoisesti.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Gummerus, 2012. 362 s.
Kansi: Marjaana Virta

Hugh Laurie: The Gun Seller (suom. Järein asein)

Huh. Eilen palasin ihanasta huhtikuisesta Pariisista. Tämän päivän olen viettänyt siivoten asuntoa, kahvitellen appivanhempikokeilaiden kanssa ja lukenut kaikkia niitä blogitekstejä jotka poissaollessani missasin. Mutta asiaan.

Otin reissulukemiseksi Hugh Laurien kirjan The Gun Seller (1996, julkaistu suomeksi Tammen toimesta nimellä Järein asein). Luin The Gun Sellerin muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon.

Laurien tyyli ei pettänyt uudellakaan lukukerralla. Peruskaavaltaan kirja on melko perinteinen jännitysromaani ja voisi sillä perusteella olla vaikkapa John Grishamin kirjoittama. Kirjassa hieman rentuhkon oloinen armeijan leivissä (Scots Guard) ollut Thomas Lang sotkeutuu rikos- ja terroristibisneksiin ja siitähän saadaan kehiteltyä melkoinen toimintapläjäys oveline juonenkäänteineen, moottoripyörineen ja kauniine naisineen. Oma suosikkihahmoni on mukana pyörivä herra Solomon, Langin työtoveri, vähän kuin James Bondin Q muttei kuitenkaan, mies, joka kulkee pukeutuneena in a ghastly brown raincoat that he'd bought from the back pages of the Sunday Express.

The Gun Seller ei siis ole juoneltaan mitenkään maailmoja järisyttävän erikoinen, mutta loistavan kirjan siitä tekee herra Laurien kirjoitustyyli. En osaa sanoa kirjan suomennoksesta mitään (en varmaan edes osaisi lukea tätä suomeksi enää), mutta toivon että asialla on ollut rautainen ammattilainen; verbaalinen tulitus on aikamoista ja nauroin kirjaa lukiessani useamman kerran ääneen (jota en yleensä tee, korkeintaan hymähdän, mutta nyt nauroin). Kirja on täynnä pieniä oivaltavia hetkiä, punchlineja, jotka tekevät sen lukemisesta varsin riemukkaan elämyksen. Yritin löytää tähän kohtaa, jossa kulmakarvan kohotusta kuvattiin varsin hupaisasti, mutta se pysyi piilossa joten mennään seuraavalla katkelmalla.

I was definitely getting the hang of this skating thing. I'd started to copy a fancy cross-over turn from a German girl in front of me, and it was working pretty well. I was just about keeping up with her too, which was pleasing. She must have been about six.

Haluaisin ehdottomasti suositella tätä kirjaa, vaikka ei jännityskirjoja niin muuten lukisikaan. Varsinkin jos pitää brittiläisestä huumorista, sillä se tällä opuksella on hallussa. Toisaalta, mitään muuta en olisikaan odottanut herra Laurielta. Toivottavasti teoksen jatko-osaksi kaavailtu teos Paper Soldiers ilmestyisi joskus. Nyt Laurie pääsee hyllyyn paikalleen vastahankitun Stephen Fryn Making Historyn viereen. Muuten meillä on hyllykohtainen aakkosjärjestys mutta emme hennonneet erottaa näitä kahta herraa.

***

Vielä pari kuvaa sunnuntain summaamiseksi. En ole mikään shoppailuihminen, mutta jonkin verran ostoksia tuli Pariisissa tehtyä. Nimittäin kirjakaupassa. Kävimme kahdesti ihanassa Shakespeare & Companyssa (kuten kaimalleni Linnealle tuli luvattua), josta mukaan raahasimme seuraavan pinon kirjoja.

Lisäksi tänään testasimme ensimmäistä kertaa äidiltäni adoptoitua Kosmos-astiastoa kahvin ja sitruunamarenkipiirakan merkeissä (aivan loistava Hesarista löytynyt resepti, ollut pitkään suosikkileipomuksiani).

Huomisaamuna kahvit juon sen sijaan ihanasta uudesta Muumi-mukien sarjaan liittyneestä Sosuli-mukista. Olin juuri murehtinut, että eihän Hiihtokilpailu-mukista voi juoda kahvia keväisin kun luin Leenan blogia ja sieltähän se löytyi, ratkaisu ongelmaan, joka päätyi ostoskoriin kauppareissulla.

Nyt pääsen vihdoin aloittamaan odottamaani Carol Shieldsin Pikkuseikkoja. Ehdin jo lukea muutaman sivun ja olen melkoisen varma, että tulen ellen rakastumaan niin ainakin ihastumaan. Huomenna tosin pitäisi aloittaa toden teolla tentteihin lukeminen ja tehdä kirjoitustöitä mutta jos illalla sitten.