Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

Lisa Taddeo: Kolme naista

Kolme surullista naista

Lisa Taddeon kaunokirjallinen tietokirja Kolme naista on nostettu yhdeksi Gummeruksen kevään kärkiteoksista. Yhdysvalloissa paljon julkisuutta kerännyt teos käsittelee kolmen todellisen naisen elämää erityisesti heidän seksuaalisuutensa kautta. Taddeo on seurannut kohteitaan tarkasti asuen muun muassa samoilla paikkakunnilla ja haastatellen naisia hyvin yksityiskohtaisesti. Markkinointitekstissä sanotaan, että Lopputuloksena on järisyttävän syvällinen ja koukuttava dokumentti naisten kaipauksesta ja nautinnosta.

Kaikki seurattavat naiset ovat valkoisia, käytännössä heteroita ja erityisesti heistä salanimillä esiintyvät Lina ja Sloane myös varsin hyvin toimeentulevia. Lina on kotiäiti, joka tapaa vuosien jälkeen kouluaikaisen ihastuksensa ja heittäytyy tämän kanssa suhteeseen, vaikka molemmat ovat naimisissa. Sloane pyörittää miehensä kanssa ravintolaa ja heidän seksielämänsä kulmakivenä ovat miehen valitsemat kumppanit, joiden kanssa Sloane harrastaa seksiä joko miehen katsellessa tai toiminnasta miehelleen raportoiden. Lisäksi kirjassa kerrotaan Maggiesta, jolla oli lukioikäisenä seksuaalinen suhde opettajaansa, ja joka päätyy vuosien jälkeen haastavaan opettajan oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Maggie esiintyy kirjassa omalla nimellään, sillä oikeudenkäynnistä raportoitiin mediassa laajasti.

Taddeo raportoi kohteistaan ja heidän elämästään hyvin eläväisellä ja omaan korvaani jopa epäuskottavan yksityiskohtaisella tyylillä. Yksityiskohtaisuus toki selittynee osin naisten intensiivisellä seurannalla, mutta dokumentaarisen kirjan kohdalla koin pikkudetaljit ja Taddeon värikkäät, omalaatuiset kielikuvat lähinnä outoina. Odotin kirjalta enemmän analyysia ja naisen seksuaalisuuden käsittelyä, mutta siihen paneudutaan kirjan lopussa vain henkäyksen verran. Käteen jäävät kolmen naisen tarinat, jotka tekivät minut lähinnä surullisiksi ja hämmentyneiksi.

Jos näkökulma olisi tosiaan se, että naiset(kin) haluavat seksiä ja ovat sen suhteen avoimia, hienoa. Nyt kirjaan valikoituneiden naisten tarinat kuitenkin näyttäytyvät minulle sellaisina, jossa naiset ovat ajautuneet umpikujaan omissa elämissään ja seksi on heidän elämissään peliväline tai vaihtotavara. Se kuulostaa omaan korvaani vaaralliselta ajatukselta.

Koko kirjaan suhtautumista ei auta kirjan markkinointiin valittu blurb, joka on Gwyneth Paltrow'n käsialaa. Viime aikoina omaan tutkaani Paltrow on joutunut lähinnä vaihtoehtoisia ja kyseenalaisiakin hoitomuotoja kauppaavansa liikeideansa kautta, eikä hän täten vakuuta minua kirjan suosittelijana.

Taddeon valinta kuvata tapahtumat kertojien näkökulmasta tuntuu myös kummalliselta, vaikka alussa korostetaankin että tarinat ovat nimenomaan haastateltujen naisten ja siksi muita ihmisiä ei kirjassa kuulla. Etenkin naisten sisäisen maailman yksityiskohtainen kuvaus oudoksuttaa, sillä en kykene uskomaan, että toisen, todellisen ihmisen päänsisäisiä ajatuksia pystyisi kuvaamaan niin tarkasti.

Olisin mieluummin lukenut naisesta, joka toteaa rakkaudettoman liittonsa toimimattomaksi ja päättää sen, uskaltaa etsiä parempaa. Sen sijaan Lina päätyy jakamaan tietoja skandaalinkäryisestä suhteestaan paikalliselle "naisten piirille" ja keksii kaikenlaisia temppuja, jotta saisi epäreilulta ja omasta näkökulmastani myös kusipäiseltä mieheltä seksiä. Oli se seksi sitten kuinka villiä tahansa. Toivoin myös, että joku auttaisi Maggieta ja nappaisi hänet manipuloivan opettajan otteen alta.

Ymmärrän, että asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jos naisella ei esimerkiksi ole omaa varallisuutta, voi lähtö avioliitosta olla vähintäänkin vaikea päätös. Silti minua surettaa, että tässä(kin) teoksessa naisten seksuaalisuus on alistettu miehisen vallan alle. Ymmärrän myös, että halu ei aina ole loogista tai järkevää, ei tietenkään. Silti kuulen seksipositiivisuuden ja halun todellisen hyväksymisen sijaan sanoja hyväksikäytöstä, manipuloivista suhteista, raiskauksista ja syömishäiriöistä. Lisäksi en aivan ymmärrä kirjan hyvin yksityiskohtaisten seksikohtausten tarkoitusta. Onko tarkoitus osoittaa, että seksiä voi kuvata näin lihallisesti ja se on rohkeaa? Maalailevien, naisten ajatusmaailmaan syventyvien osioiden seassa eritteitä ja kömpelösti liikkuvia ruuminosia pursuavat seksikohtaukset tuntuivat lähinnä tarkoituksellisen skandaalinhakuisilta. Naiset eivät tunnu minusta rohkeilta, vaan siltä että heidän ylitseen on kävelty.

Ehkä asetelma kertoo siitä, että maailma ei ole valmis "halukkaille" naisille ja siksi tarinat ovat näin surullisia? Ehkä raflaavammista tarinoista on helpompaa kirjoittaa vetävä kirja? Goodreadsin arvioita selatessa monet ovat kuvanneet teosta herkulliseksi ja mukaansatempaavaksi. Tavallaan ymmärrän sen. Olo oli kuunnellessa kuin paheksuttavia juoruja kuunnellessa: jokin osa minussa janosi tietää lisää likaisia yksityiskohtia. Sen osan ulkopuolella tunsin kuitenkin surua ja kiukkua. Kirjan naiset hyötyisivät mielestäni enemmän terapiasta kuin kirjailijalle elämänsä avaamisesta.

Tai ehkä kirjan tarkoitus on herättää keskustelua ja ajatuksia. Hyvä tarkoitus, sinänsä, mutta en tiedä onko tämä onnistunein tapa sille.

Kiitokset annan joka tapauksessa suomentajalle Marianna Kurtolle ja äänikirjan lukijalle Karoliina Kudjoille. Vaikka olinkin nyreällä mielellä kirjan sisällön suhteen, oli se silti sinänsä miellyttävä kuunneltava.

Lisa Taddeo: Kolme naista (Three Women, 2019)
Gummerus, 2020. 12 h 43 min.
Suomentaja: Marianna Kurtto
Lukiaj: Karoliina Kudjoi

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe

Kosmos, 2019. 5 h 20 min.

Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä

Atena, 2019. 8 h 57 min.

Lukija: Anu Vilhunen

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo

Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio

Rahatynnyreitä, tekstiviestejä ja tuomioita

Helsingin Sanomien toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth ovat kirjoittaneet lehteen jo vuosia juttuja liittyen Jari Aarnion tapaukseen. Viime vuonna julkaistiin teos Keisari Aarnio, jossa Passi ja Reinboth selostavat yksityiskohtaisesti ja massiivista lähdeaineistoa käyttäen, mistä niin sanotussa Aarnio-tutkimuksessa on oikein kysymys.

Teoksessa käydään läpi Aarnion poliisiuraa ja tapahtumia, jotka lopulta johtivat pidätykseen, useisiin oikeudenkäynteihin ja lopulta tuomioihin. Pääosa teoksesta on todisteiden ja lähteiden esittelyä, mutta toimittajat kertovat myös omia päätelmiään. Vaikka alussa todetaan, että lukijalla on mahdollisuus harkita asioita itse - ja päätyä halutessaan erilaisiin päätelmiin kuin me, on kirjan sävy selvä. Passilta ja Reinbothilta ei heru armoa tai ymmärrystä Aarniolle, vaan tämän toimet pyritään selvittämään pienintä piirua myöten ja sympatiat kohdistuvat aivan muualle kuin huumepoliisiin. Toimittajien sanavalinnat ovat myös paikoin todella latautuneita, mistä annan hieman miinusta. Nyt tuntuu, että arvostelukykyyni ei aivan luoteta, vaan yritetään vaikuttaa päätelmiini luomalla "oikeanlaisia" mielikuvia epäillyistä.

Välillä kirjaa lukiessa kuitenkin lähes naurattaa. Ihanko oikeasti on tapahtunut näin? Yllätyskäänteet tuntuvat välillä dekkareista repäistyiltä, mutta juonipyörityksestä ei voi kuitenkaan sanottavasti nauttia kun tajuaa asioiden tapahtuneen oikeasti. Toimittajat onnistuvat kertomaan tapahtumista sen verran vetävästi, että sivut kääntyvät varsin tiuhaan tahtiin kun haluaa saada kaikki käänteet selville.

Kun oma keskittymiskyky on tällä hetkellä rajallinen, oli kirjaan uppoutuminen kuitenkin välillä haasteellista. Nimet ja tapahtumat vain vilisivät silmissä, lähdeviitteiden kurkkaamista en edes ajatellut. Kirjan tempo on myös nopea, rönsyilyjä ei juuri ole vaan toimittajat pysyvät melko tiukasti asiassa. Kiitosta annan tässä selkeästi jaotellusta sisällöstä. Tiukan kronologian sijaan asiat käsitellään aihepiireittäin ja täten hommaa on hieman helpompi hahmottaa.

Oikein kiinnostava ja häkellyttävä kirja. Kokonaiskuvaa täydentääkseni ajattelin katsoa vielä samannimisen tv-sarjan, kun se siippaakin kiinnostaisi ja tieto on ystävän lausunnon mukaan siinä hieman helpommin sulateltavassa muodossa.

Tällä hetkellä Aarnio on vapautettuna ja tapauksen käsittely jatkuu nyt syksyllä, joten uusia käänteitä on vielä luvassa.

Olkoon tämä Helmet-haasteessa kohta kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa, sillä tästä löytyy painotuotteen lisäksi e-kirja ja äänikirja. Prinsessoja ja astronautteja -haasteessa saan tällä yhden merkinnän kohtaan naisen kirjoittama tietokirja.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio: huumepoliisi Jari Aarnion uskomaton tarina
Helsingin Sanomat, 2017. 408 s.

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden

Kuvanottohetkellä vartalo oli jo mallia manaatti, mutta vesijuoksu onnistui edelleen.

En lue urheilukirjoja juuri lainkaan, mutta Jenni Tuokon Liiku läpi raskauden -teokseen (Nemo, 2016) vaikutti sen verran kiinnostavalta ja oli itselle ajankohtainen, joten motivaatio lainaukseen löytyi. Tuokko on muun muassa raskausliikuntaan erikoistunut personal trainer ja kiinnostui aiheesta oman raskaudenjälkeisen kuntoutumisensa kautta. Kirjasta löytyy tekstejä myös yhdeksältä kirjoittajavieraalta, joiden joukosta löytyy muun muassa lantionpohjanfysioterapeutti, fitnessmalli ja -kilpailija sekä urheiluvalmentaja.

Kuten alussa totesin ei urheilukirjatietämykselläni pääse pätemään, mutta uskallan silti väittää tätä hyväksi sellaiseksi. Tietosisältöä on riittävästi ja se on kirjoitettu selkeästi turhia yksinkertaistamatta. Osasta aiheista, esimerkiksi lihaskorjausleikkauksista, olisin selvinnyt vähemmälläkin tiedolla, mutta parempi näin päin. Pidin kovasti myös kirjan positiivisesta ja sallivasta asenteesta. Teksteissä otetaan hyvin huomioon se, miten raskaudet ovat erilaisia ja kannustetaan liikkumaan omien kykyjen ja tilanteen mukaan. Vaikka hikiliikunta ei olisi mahdollista, voi treenata esimerkiksi aina tärkeitä lantionpohjanlihaksia.

Kirjassa olevien jumppaliikkeiden ohjeet olivat selkeitä ja mukana oli myös valmiita harjoitusohjelmia, mikä ainakin itselleni olisi suureksi avuksi. Plussaa annan myös ohjeistuksesta leikkipuistoliikuntaan ja jumppailuun vauvan kanssa, aina ei tarvitse mennä salille saati osata käyttää niitä siellä olevia (mielestäni) pelottavia laitteita. Todettakoon tässä vielä, että minulta suurin osa liikkeistä jäi vielä testaamatta, sillä raskaudenaikaisia en ehtinyt käytännössä tehdä ollenkaan ja muita en saa vielä tehdä. Lainaan tämän varmaan myöhemmin vielä uudestaan ja testaan sitten kun saan.

Uskallan peukuttaa raskaana oleville tai synnyttäneille, joita kiinnostavat raskauden aiheuttamat kehomuutokset ja niiden vaikutus liikuntaan sekä heille, jotka haluavat vinkkejä raskauden jälkeisessä liikunnassa alkuunpääsemiseen.

Jenni Tuokko: Liiku läpi raskauden
Nemo, 2016. 239 s.

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k

En enää muista kenen toverin Instagram-kuvista bongasin Sarah Knightin The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k -kannen, mutta nimi oli sen verran raflaava että naputtelin jälleen kerran varausta menemään Taskukirjaston kautta (se on muuten mahtava appi, suosittelen kaikille HelMet-kirjaston käyttäjille jos ette sitä vielä käytä). Vapaasti käännettynä teoksen alaotsikko lupaa ohjeet siihen, kuinka voi lopettaa kalliin ajan käyttämisen sellaisiin ihmisiin, joista et pidä, tehden asioita, joita et halua tehdä. Simmottis.

Jos teoksen nimi kuulostaa tutulta niin se tosiaan juontaa juurensa Marie Kondon hittiteokseen KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika. Itse asiassa ajattelin tätä kirjastosta varatessani, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen parodiakirja, mutta onneksi olin ainakin osittain väärässä. Vaikka teos siis virallisesti määritellään parodiaksi ja Knight käyttää järisyttävän monta kertaa sanaa fuck, on kirjassa paljon hyvää asiaa.

Itse kuulun siihen ihmisryhmään, joka jauhaa ja vatvoo asioita miljoonaan kertaan ja stressaa sellaisia asioita, joille ei edes voi mitään. Knight tarjoaa työkaluja ylimääräisten fuckien karsimiseen. Ja kyllä, käytän nyt tässä sanaa fuck, sillä edes facebook-piirissäni ei onnistuttu keksimään järkevää lyhyttä käännöstä tälle termille. Joka tapauksessa ihmisellä on Knightin mukaan tietty määrä fuckeja käytettävissään ja ihan oman jaksamisen ja mielenterveyden vuoksi olisi järkevää miettiä mihin ne käyttää. Kannattaako esimerkiksi stressata viikkokausia juhlista, joihin ei oikeastaan haluaisi mennä, tai siitä mitä työkaveri nyt sattuu sinusta arkielossaan ajattelemaan?

Pointtina ei kuitenkaan ole haistattaa kaikelle turhalle pitkiä, vaan Knight painottaa paljon myös sitä kuinka on tärkeää olla kohtelias ja ystävällinen.

Nyt kirjoittaessa täytyy myöntää, että tämänhetkisessä univajeessa paljon Knightin opeista ja kirjan detaljeista on päässyt jo unohtuaan. En myöskään ehtinyt tehdä kirjan harjoituksia, eli omien "fuck-listojen" laatimista ja niiden karsimista, laina-ajan loppuessa ja oikeastaan porhaltaessa kovaa vauhtia ohi. Todettakoon kuitenkin, että se ajatus mikä tästä mieleen jäi tuntuu hyödylliseltä. Ei olisi lainkaan pöllömpää laittaa omia prioriteettejaan oikeasti mielekkääseen järjestykseen ja päästää irti sellaisista stressin aiheista, jotka vievät ihan turhaan omaa energiaa ja joista luopuminen tuskin vaikuttaisi suurimmassa osassa tapauksista kehenkään negatiiivisesti.

Ei siis yhtään pöllömpi self-help-kirja tämä, saattaapi olla jopa sellainen joka loppupeleissä tuo enemmän iloa omaan eloon kuin tuo konmaritus. Oli miten oli, taidan jatkaa Kondon ja Knightin oppien parissa sopivasti karsien ja peukutan tietyssä määrin molempia teoksia. Ja jos tuntuu, että fuck-budjettiisi ei nyt mahdu kokonaisen kirjan lukeminen, niin lue vaikka tämä Michelle Ruizin juttu kirjasta, se tiivistää asian aika hyvin.

HelMet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan kirja, joka tekee sinulle hyvää.

Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F**k
Quercus Publishing, 2015/2016. 224 s.

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö

Haahkaemot Hangossa kesällä 2016.

Jorma Tenovuon tietoteos Utön linnut - Fåglarnas Utö hyppäsi vastaan Hublan sivuilta, en tosin tiedä kuinka vanhasta numerosta kun luen lehtiä vähintäänkin epämääräisessä järjestyksessä. Joka tapauksessa valokuvateos ulkosaariston linnustosta ja luonnosta kuulosti kiehtovalta ja sai henkisiä plussapisteitä kaksikielisyydestään, joten laitoin kirjan varaukseen.

Tenovuo kuvailee kirjassaan ulkosaariston linnustoa keskittyen lähinnä Utön alueeseen, jolla kaikki kuvatkin on otettu. Vuodenkiertoa seuraten päästään tutustumaan vuosittaisiin muuttolintuihin, eteläsaaristoon eksyneisiin harvinaisuuksiin ja talvien traagisiin joskin luonnollisiin lintukohtaloihin. Kirja esittelee linnustoa pienimmistä sirkuttajista suuriin merikotiin. Kuvat ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, linnut ovat niissä lähellä karun kauniissa saaristomaisemassa.

Teksti on selkeää luettavaa ja Tenovuo tietää mistä puhuu. Välillä rinnakkain kulkevat suomen- ja ruotsinkieliset tekstit tuntuivat aiheuttavan liian tiuhaa sivujenkääntelyä, teksti kun on taitettu kapeisiin palstoihin, mutta tämä nyt on pieni miinus. Mukavaa, että luontokirja on julkaistu lähtökohtaisesti kaksikielisenä.

Tenovuon tekstistä paistaa läpi kotiseuturakkaus ja hyvä niin. Utö näyttäytyy jonkinlaisena karuna lintubongarin paratiisina, jossa kuitenkin myös eletään ihan tavallista elämää ja ihmetellään aika ajoin paikalle pölähtäviä lintuihmisten vaelluksia. Lintutietouden lisäksi Tenovuo jakaa vinkkejä alueelle matkustamiseen ja muistuttaa toki myös hyvistä käytöstavoista asuinalueilla liikkuessa.

Eniten kirja herätti kaipuun lähteä saaristoon istumaan avokallioille ja kiikaroimaan lintuja. Eikä niitä kiikareitakaan välttämättä tarvitsisi, kunhan saisi kuunnella merituulen suhinaa ja bongata jonkin linnun. Ehkä joskus pääsen Utöseenkin asti, kesäkuussa kutsuvat taas Hanko, haahkat ja merimetsot.

Jorma Tenovuo: Utön linnut - Fåglarnas Utö
Vrakplundrarförlaget Ab, 2015. 143 s.

Matti Kosonen & Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä

Täytyy myöntää, että olen hieman pettynyt. Matti Kososen ja Heidi Ruotsalaisen Agenttikoulun naiset lupaa antaa naisnäkökulmaa suomalaiseen sotahistoriaan, mutta ei mielestäni lunasta tätä. Toki teoksessa käsitellään monipuolisesti ja paikoin turhankin yksityiskohtaisesti tiedustelusodankäynnin tapahtumia, mutta otsikon naiset jäävät harmillisesti miesten edesottamusten alle.

Kirjan kuvaa tapahtumia jatkosodan aikana keskittyen Suomen armeijan tiedusteluyksiköiden Osasto Kuismasen ja Osasto Raskin toimintaan. Tiedustelupartioita lähetettiin suuntaan jos toiseen, agentteja värvättiin ja radiosanomia kuunneltiin. Vastavakoilun uhka oli jatkuvasti läsnä, mutta riskejä oli otettava. Naiset olivat osastoilla kirjan mukaan töissä lähinnä sanomien puhtaaksikirjoittajina, tai tällainen kuva ainakin minulle jäi. Vasta kirjan lopussa tutustutaan lyhyesti natsi-Saksaan varsinaiseen vakoilukoulutukseen lähteneiden naisten tarinoihin.

Suurin osa teoksesta keskittyy erilaisten vakoiluoperaatioiden kuvaukseen ja osastojen hierarkiaan. Naiset lempinimineen vaikuttavat taustalla kirjoittaen raportteja, rakastuen milloin kehenkin ja keksien milloin minkäkin laisia huvituksia asemapaikasta riippuen. Kirjan mainostama naisnäkökulma jää aivan liian pieneksi, olisin ollut kiinnostunut kuulemaan heidän tekemästään työstä tai taustoistaan enemmän. Sen sijaan pääsin lukemaan lukuisia henkilökuvia miespuolisista osastojen toimintaan olennaisesti liittyneistä hahmoista ja heidän operaatioistaan.

Luettavuudeltaan Agenttikoulun naiset ei myöskään ollut ihmeellinen, ainakaan jos sitä selasi puhelimen näytöltä. Vuosiluvut vilisivät silmissä ja välillä en ollut aivan varma asioiden tapahtumajärjestyksestä. Tekstin lomaan sijoitetut valokuvat olivat kuitenkin kiinnostavaa katseltavaa ja toivat kirjan lähemmäs todellisuutta.

Kiinnostava teos tämä kyllä oli, suomalaisesta tiedusteluorganisaatioista en olekaan aiemmin lukenut. Tarkemmin jäsenneltynä tämä olisi voinut olla oikein hyvä tietokirja, nyt se toimi minulle lähinnä kiinnostuksen herättäjänä muttei jättänyt selkeää kokonaiskuvaa ajan tapahtumista.

Helmet-haasteesta (vuosi 2016) kuittaan tällä kohdan historiasta kertova tietokirja.

Matti Kosonen ja Heidi Ruotsalainen: Agenttikoulun naiset - Lottana vakoilijoiden ja kaksoisagenttien keskellä
Tammi, 2015. 285 s.

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja

Kun katsoo kymmeniä esityksiä vuosittain on vähitellen alkanut kiinnostua myös siitä kaikesta muusta työstä mitä esityksen valmistamiseen tarvitaan. Erityisesti minua kiinnostaa se näkymätön työ, joka ei lavalla välttämättä suoraan näy mutta on olennaista esityksen onnistumiselle. Elina Saksala pyrkii Tuottajan käsikirjassa (Like, 2015) selvittämään tuottajan työn perusteita ja onnistuu siinä kiitettävästi.

Sekä opiskelijoille että jo tuottajan työssä toimiville suunnattu teos tarjoilee niin perustietoa kuin välineitä työssä selviytymiseen. Saksala ruotii muun muassa markkinointia, brändäystä, lakiasioita ja tekijänoikeuksia. Teksti on helppolukuista ja elävää, tulee olo kuin joku opettaisi minulle tätä kiinnostavalla luennolla.

Kiinnostavinta teoksessa kuitenkin ovat lukujen väleissä olevat haastattelupätkät, joissa erilaisissa tuottajapesteissä toimivat ihmiset kertovat omasta työstään. Esiin nousee erilaisia polkuja työn pariin ja haastateltavat pohtivat myös kattavasti mitä hyvältä tuottajalta odotetaan. Työuria esitellään niin elokuvan, tv-tuotannon kuin radionkin alalta. Itse olisin kaivannut vielä lisää teatterinäkökulmaa, se olisi kiinnostanut.

Monet kirjassa esitellyt tuottajan työn perusperiaatteet sopivat käytännössä mihin tahansa työhön, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Etenkin ensimmäisten lukujen kohdalla nyökyttelin jatkuvasti ja mietin, että tätä voi tällaisenaan käyttää vaikka opettajan työssä. Ihmisten kohtaaminen ja kuunteleminen samalla kun pitää työhommat ojennuksessa ei ole lainkaan hassumpi taito opetella.

Suosittelen kirjaa kaikille tuottajan työstä kiinnostuneille, oli se kiinnostus sitten uteliaisuutta tai opiskeluun liittyvää, ja heille, jotka saattaisivat kaivata lisää välineitä ihmisten kanssa puuhaamiseen.

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja
Like, 2015. 245 s.

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä

Lintubongari.

Yritän lukea säännöllisesti uusia luonnontieteellisiä kirjoja pysyäkseni jotenkin kärryillä ja saadakseni uusia mausteita opetukseen. Anders Tjernshaugenin Tiaisten salainen elämä (Atena, 2016) vaikutti kiinnostavalta heti ensikuulemalta. Norjalainen tietokirjailija seuraa teoksessaan vuoden ajan tiaisten elämää omassa pihapiirissään ja tapaa myös tutkijoita, jotka valottavat tiaisten elämän salaisuuksia lisää.

Tjernshaugenin kerronta on leppoisaa ja rullaa mukavasti. Ote on tarttuva, lintujen tarkkailua voi aivan hyvin tehdä kahvikuppi kädessä ja toisinaan ikkunasta ulos vilkaisten. Lisätietoa haetaan tiaistutkijoilta ja tutkimusalueilta, välillä kahlataan läpi artikkeleita. Tekstistä kuultaa läpi innostus aiheeseen ja lämpö oman pihapiirin lintuja kohtaan, jännitys siitä kuka pönttöön muuttaa pesimään ja miten pesintä lopulta sujuu. Pihalintujen elämää kuvataan havaintojen kautta, pohditaan laulun voimakkuutta ja reviirikiistoja niin oman lajin kuin lajirajojen ylikin.

Kuvitus on miellyttävä. Luvut alkavat koko sivun valokuvilla, lisäksi sivuilla on paljon piirroskuvia joilla havainnollistetaan muun muassa tiaisten kuviointeja. Enpä esimerkiksi tiennyt (tai muistanut) miten talitiaisten sukupuoli erotetaan, nyt tiedän. Muutenkin miellyttävä on hyvä adjektiivi kuvaamaan tätä kirjaa: kaikki on kovin leppoisaa, mieli on hyvä, muutama luku on kiva lukea vaikka työmatkalla. Lisää olisin toisaalta voinut lukea tiaisten värityseroista ja ihmeellisyyksistä ja käyttäytymismalleista, muun muassa parinmuodostus ja tiaisten parisuhteet muutenkin olivat kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan luettuani huomasin kuulevani lintuja paljon enemmän, niihin osasi yhtäkkiä taas kiinnittää huomiota. Yritän tunnistaa erilaiset titityyt ja kurkkia pensaikkojen lomaan mitä pikkulintuja siellä hyppeleekään. Bongaan myös poikashöyheniään vaihtavia talitiaisia ja ilahdun ja seuraan pihatuijassamme kasvaneiden sinitiaisten lentopyrähdyksiä. Ensi kesäksi laitan pihallemme tiaispöntön tai kaksi.

Suosittelen Tiaisten salaista elämää letkeiden tietokirjojen ja pikkulintujen ystäville. Biologian peruskäsitteiden tuntijalle kirjassa on paljon tuttuakin, mutta teksti on sen verran selkokielistä että se ei liene vaatimus.

Myös Lukupinon Simo on lukenut tämän ja tykästynyt tiaisiin.

Anders Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä (Meisenes hemlige liv, 2015)
Atena, 2016. 223 s.
Suomentanut: Ulla Lempinen

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Tämä on niitä hetkiä kun olet päättänyt laittaa postauksen ilmoille ja tajuat ettei sinulla ole teoksesta tai siihen liittyen mitään järkevää kuvaa, paitsi tämä Instagramiin otettu. Ja sitten päätät mennä sillä, koska tällaisia lukuvalolla valaistuja hetkiä Muumi-lakanoissa tämän lukeminen oli.

Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015) oli taas kerran niitä kirjoja, jotka kävelivät vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä ja joita ei voinut siihen jättää, vaikka lukemista oli kotonakin. Onneksi tämän kirjan tapauksessa impulsiivisuus ei haitannut, sillä nojatuolimatka Islantiin ja sen ihmeellisyyksiin oli oikein miellyttävää luettavaa.

Rämön historia Islannin kanssa alkaa vuodesta 2003, kun hän lähti sinne vaihtoon. Kokemus ei lähtenyt ihmisestä sitten millään ja sittemmin karu saarivaltio tarjosi myös puolison ja kodin. Teoksessaan Rämö kertoilee kiinnostavasti omasta sopeutumisestaan islantilaiseen yhteiskuntaan maahanmuuttajan näkökulmasta, ihmettelee islantilaisuuden erityispiirteitä ja antaa kiinnostavaa tietoa niin alueen historiasta kuin luonnostakin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kirjan lukemisesta on aikaa jo yli kuukausi, joten tarkimmat muistikuvat ovat nolosti päässeet unohtumaan. Jälkimaku on kuitenkin tavattoman positiivinen. Rämö kirjoittaa iloisesti ja tarkkanäköisesti eikä turhaan siloittele rosoja Islannin pinnasta. Samalla teos sytyttää Islanti-kuumeen, milloin tähän myyttiseen maahan saisi retken aikaiseksi? Tulivuoriperäisyys, kuumat lähteet ja laajat jäätiköt kiinnostavat tavattomasti, onneksi niitä voi kokea ensihätään täältä kotisohvaltakin.

Suosittelen teosta lämpimästi matkakuumeisille, Islanti-faneille ja leppeän nojatuolimatkailun ystäville. Lisää arvioita ja infoa voit käydä kurkkaamassa vaikka kirjailijan omasta blogista.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY, 2015. 282 s.
Kannen kuva: Gudny Hilmasdóttir

Mili Kaikkonen: Vaiheessa

Suhtaudun lähtökohtaisesti pienellä varauksella teoksiin, joissa puhutaan henkisyydestä ja henkisestä kasvusta. Mili Kaikkosen Vaiheessa-teokseen (Basam Books, 2015) sain kuitenkin niin luotettavat suositukset, että kävin hankkimassa sen keväällä itselleni vähintäänkin kryptiseltä näyttävien teosten seasta kirjakaupasta. Ilokseni teos pääsi näin joululomalla yllättämään, sillä heti alussa hommaan lähdetään sarkastisella otteella ja jonkinlainen sallivuus matkaa tekstissä koko ajan mukana.

Teoksessaan Kaikkonen käsittelee oman henkisen polkunsa kulkemisen kautta henkisyyden ympärille muodostuneita myyttejä ja ilmiöitä. Arvostin kovasti sitä, että Kaikkonen ei yleistä vaan kertoo asioista omista näkökohdistaan ja antaa tilaa olla hänen kanssaan myös eri mieltä. Henkisyyttä on monenlaista ja siitä voidaan myös puhua eri nimillä ihmisen omasta katsantokannasta riippuen. Teoksen alaotsikkona on Elämä henkisenä harjoituksena ja Kaikkonen kirjoittaakin paljon siitä, miten elämän voi itsessään ottaa harjoitteena sen sijaan että sen päälle liimaa kaikenlaista muuta ihan vain oman minäkuvan kiillottamiseksi. Harjoitus-sana otsikossa ei silti tarkoita sitä, että tässä teoksessa olisi varsinaisia harjoitteita ja se oli minusta mukavaa, nyt ei tullut suorituspaineita.

Tekstillisesti Vaiheessa on miellyttävän nopealukuinen ja selkeä. Paikoin esimerkkien kanssa lähdetään aika pitkille sivupoluille, mutta hyvin sieltä löydettiin joka kerralla takaisin. Arvostin myös tekstin omakohtaisuutta ja sitä, että näistä omista kokemuksista ei ainakaan omaan korvaani tullut glorifioituja selviytymistarinoita vaan ihan tavallisia juttuja, elämää.

Vaiheessa pääsi yllättämään positiivisesti ja samalla vähän näpäytti myös terveesti omia ajattelumalleja, itse kun vähän tuhisin että mitäköhän tuollainen intuitiiviseksi näkijäksi itseään tituleeraava ihminen puuhaa. Näköjään varsin järkeviä juttuja, ainakin tämän kirjan perusteella. Omia näkökohtiaan kannattaa laajentaa ja jäi tästä paljon hyvää ajattelun aihettakin, kiitos.

Luin teoksen HelMet-haasteen kohtaan elämäntaito- tai self-help-kirja.

Mili Kaikkonen: Vaiheessa - Elämä henkisenä harjoituksena
Basam Books, 2015. 136 s.
Kannen kuva: Mitro Härkönen

Linda Liukas: Hello Ruby

Kun elää it-alalla työskentelevän henkilön kanssa voi olla vaikeaa välttyä koodaamiseen tai ohjelmointiin törmäämiseltä. Meillä aihetta sivutaan jossain määrin lähes joka päivä, mutta rehellisesti sanottuna en ymmärrä asiasta juuri mitään enkä aina viitsi pyytää miestä selittämään uudelleen (ja uudelleen). Linda Liukkaan Hello Ruby (Otava, 2015) on alunperin lapsille suunnattu koodisatukirja, mutta teoksesta luvataan myös että aikuinenkin saattaa oppia jotain uutta joten tuumasta toimeen.

Rubyn isä on piilottanut viisi aarretta, jotka Rubyn tulisi löytää. Vihjeet löytyvät onneksi paperikorista ja yhdessä ystäviensä pigviinien, lumileopardin, kettujen, robottien ja Djangon ja Pythonin avulla Ruby ryhtyy ratkomaan pulmaansa. Matkan varrella törmätään jos jonkinlaiseen ongelmaan, mutta onneksi pulmat voi pilkkoa pienemmiksi palasiksi ja ratkaista käyttämällä vähän mielikuvitusta ja ystävien apua.

Lyhyiden lukujen ja värikkäiden kuvitusten myötä kirjassa tutustutaan ohjelmoinnin lainalaisuuksiin ja harjoitellaan niitä. Mitään yksittäistä ohjelmointikieltä ei opeteta, mutta näin on varmasti jopa parempi. Ohjelmointikieliin lienee helpompi tutustua, jos päässä on jo jonkinlainen mielikuva siitä miten systeemi toimii ja kuinka sen kanssa jutellaan ilman suurempia väärinymmärryksiä.

Ohjelmoinnin alkeet tulevat tässä toisaalta myös vähän kuin sivutuotteena, sillä myös itse tarina on hauska ja mukava lukea. Ruby on kekseliäs tyttö ja hänen ystävänsä mainioita tyyppejä. Omia suosikkejani olivat omaa kieltään lörpöttävät pingviinit ja vähän sählät ketut.

Kirjan lopussa on erilaisia harjoituksia, joiden avulla tutustutaan lisää ohjelmoinnin periaatteisiin ja tärkeisiin termeihin. Termit selitetään myös lopussa olevassa sanastossa. Itse tykkäsin näistä harjoituksista, mukavan simppeleitä ja infobokseissa käytiin läpi sovellutuksia ja kytköksiä ns. oikeaan koodaukseen. Harjoitukset myös liittyvät aina tiettyyn kirjan lukuun, joten lukemista ja tekemistä voi yhdistellä eri tavoin.

En yhtään ihmettele, että tätä kirjaa on kehuttu ja että sitä käännetään ympäri maailman. Hello Ruby tutustuttaa ohjelmointiin kuin vaivihkaa eikä yksinkertaista liikaa, mutta tekee sitä tarpeeksi niin että homma on helposti lähestyttävä. Tällaista lisää! Ja sitten vaan seuraavia RailsGirls-koulutuksia kyttäämään tai itseopiskelemaan, tuosta linkistä pääsee myös vinkkien äärelle. (Saatoin äsken itse koodailla Ruby-tutoriaalia ihan vähän vaan.)

Linda Liukas: Hello Ruby (Hello Ruby: Adventures in Coding, 2015)
Otava, 2015. s.
Kansi: Linda Liukas
Suomentanut: Kirsikka Myllyrinne

Helsingin Kirjamessut 2015: haahuilua, hankintoja ja lukupiiri

Torstaina alkaneet Helsingin Kirjamessut ovat edelleen vahvasti käynnissä, mutta meikäläisen messurupeama oli tällä kertaa hieman lyhyempi. Olin onnistunut aikatauluttamaan tälle samalle viikonlopulle Jyväskylään suuntautuvan teatterireissun, joten oma messuohjelma piti aikatauluttaa uudestaan. Paljon sitä ehti kuitenkin perjantaipäivän ja lauantaiaamun aikana kokea, tässä ajatuksia ja koettuja.

Perjantaina käytin noin kolmeen tuntiin rajoittuneen messuiluaikani tehokkaaseen haahuiluun ja kirjaostosten tekemiseen. Hankinnat pysyivät maltillisina, sillä ostoslistalla oli ainoastaan Emmi Itärannan uusi teos Kudottujen kujien kaupunki. Samaiselta Teoston pisteeltä tarttui mukaan Arséne Lupin Mestarivarkaan kootut kertomukset. Perjantain aikana ehdin myös hengähtää hetken kirjabloggaajien vinkkauspisteellä Boknäsin osastolla (6r121), saada omistuskirjoituksen Itärannalta ja törmätä useampaankin tuttuun. Lisäksi hankin heti ensimmäisenä ison vanhan opetustaulun, jonka kanssa luovin ympäri messuhallia. Voin kertoa, että valtavan pahvilevyn kanssa oli loppupeleissä yllättävän helppoa sukkuloida väkijoukossa, mutta lauantain ruuhkassa tilanne olisi voinut olla toinen.

Esikoiskirjalijat messubrunssilla. Haastattelijana Ella Kanninen.

Lauantai alkoi WSOY:n ja Tammen järjestämällä kirjabloggaajien messubrunssilla. Itse olin paikalla vain tilaisuuden toisen puoliskon, mutta ilokseni ehdin kuulla lyhyesti kahdeksaa hienoa esikoiskirjailijaa. Paikalla olleet Simo Hiltunen, Vuokko Sajaniemi, Saara Turunen, Erkka Mykkänen, Roope Sarvilinna, Inga Röning ja Jussi Seppänen kertoivat lyhyesti muun muassa kirjojensa syntyprosesseista ja teemoista. Mieleen jäi muun muassa Seppäsen letkautus siitä, kuinka hän oli kirjoittanut teostaan Kymmenottelu viitisentoista vuotta päästen täten keskiarvona kunnioitettavaan sivu per päivä tahtiin. Esikoiskirjailijoista Sajaniemi, Turunen, Mykkänen ja Seppänen ovat muuten myös ehdokkaina Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon saajiksi.

Brunssilta jatkoin pikavauhtia Messukeskuksen auditorioon, jossa oli alkamassa professori Ilkka Niiniluodon teosta Hyvän elämän filosofiaa (SKS, 2015) koskeva lukupiiri. Itse olin tilaisuudessa paikalla bloggaajaedustajana ja olin ehtinyt lukea kirjan loppuun matkalla messuille. Paikalla olivat myös Niiniluodon kustannustoimittaja Aino Rajala johtamassa keskustelua sekä Espoonlahden kirjaston lukupiiri sekä toki lukuisat lukupiiriin ilmoittautuneet kuulijat. Tiedottaja Teija Armannon mukaan Niiniluodon lukupiiri oli messujen suosituin.

Rajala kuvaili ensimmäisessä puheenvuorossaan Niiniluodon teosta "filosofiseksi vastaiskuksi elämäntaito-oppaille" ja tätä käsitystä Niiniluoto vaikutti myötäilevän. Niiniluoto itse totesi, että "ajan henki on etsiä elämäntaitoa, joka on rauhallista paikallaanoloa" ja pyrkimyksenä on stressittömyys, mutta toivoi oman kirjansa tarjoavan "virikkeitä tässä maailmassa toimimiseen ja toisten auttamiseen" ja "ärsykkeitä ja impulsseja ajattelulle". Hyvän elämän filosofiaa ei siis anna valmiita vastauksia hyvän elämän saavuttamiseen, vaan kannustaa aktiivisuuteen, omien kykyjen kehittämiseen ja tiedon hankintaan.

Ilkka Niiniluoto ja Aino Rajala.

Teos on koottu Niiniluodon filosofisista esseistä, joissa käsitellään kysymyksiä muun muassa erilaisista ihmiskäsityksistä, etiikasta, oppimisesta ja elämän eri vaiheista. Ote aiheisiin on mielestäni ihailtavan kiihkoton ja loppujen lopuksi yllättävän yleistajuinen. Tätä luettavuutta kehuivat myös lukupiiriläiset. Toki teksti vilisee erilaisia hienoja termejä, mutta Niiniluoto onnistuu selittämään ne varsin hyvin ja teemojen ja käsitysten toistuessa huomaa olevansa koko ajan paremmin kartalla. En silti osaa suositella kirjan lukemista iltayhdeksän jälkeen, parhaat hetket teoksen kanssa taisin itse asiassa kokea lukiessani tätä junassa matkalla töihin. Teksti myös tuntui terminologian puolesta helpottuvan loppua kohden. Ensimmäisessä ihmiskäsityksiä käsittelevässä osassa erilaiset teoriat, filosofit ja heidän näkemyksensä valtaavat sivut tuntuvat välillä haastavilta ja tuntui, että olisi pitänyt kirjoittaa muistiinpanoja. Loppupuolen tekstikokoelmat esimerkiksi toimivasta ihmisestä ovat puolestaan vähemmän termeillä kyllästettyjä ja enemmän pohdiskeluun pohjautuvia, jolloin niiden lukeminen oli kevyempää. En olisi kuitenkaan jättänyt alkua lukematta, toivon että sieltä jäi jotain takaraivoon tykyttämään ilman niitä muistiinpanojakin.

Lauantain lukupiirissä keskustelua herättivät erityisesti uskonnon ja tieteen suhde. Niiniluoto kuvaa itse teostaan uskonnottomaksi, mutta ei uskontoa vastaan olevaksi. Teoksessa käsitellään esimerkiksi sitä, voiko etiikkaa olla ilman uskontoa ja miksi. Kysymyksiä herättivät myös se, voidaanko ihminen rajoittaa vain biologiseksi kokonaisuudeksi aivotutkimuksen kautta, kuinka tärkeitä kirjat ovat ja miten nykyinen teknologian kehityksen aihettama tiedon runsaus voi aiheuttaa informaatioon hukkumista. Kirjamessujen yleisömäärä vaikuttaa kyllä edelleen puoltavan painetun teoksen suosiota, mutta toisaalta uudet välineet ja tavat tekevät informaatio helpommin tallennettavaksi ja välitettäväksi.

Lukupiirin loppupuolella keskusteltiin vilkkaasti nykyisestä sosiaalisen median keskustelukulttuurista, ihmisten erimielisyyksistä, kommunikaation helppoudesta ja omien mielipiteiden kärkkäästä ilmaisutavasta. Niiniluoto kommentoi, että filosofiassa on normaalia olla eri mieltä asioista ja siinä opetetaan sietämään erimielisyyksiä. Toisaalta on tärkeää, että omalle näkemykselle osaa esittää kunnon perusteet ja se onkin ajatus, jonka toivoisin tämän päivän keskusteluympäristöön leviävän. Keskustelijat myös totesivat, että on hyvä että edelleen on tilaisuuksia joissa päästään keskustelemaan kasvokkain ja henkilöinä, eikä vain bittiavaruudessa vaikuttavien kuvakkeiden ja nappien kautta.

Siinä olivat Kirjamessut minun osaltani. Kiitokset Kirjamessuille bloggaripassista, Niiniluodolle ja muille keskustelijoille lukupiiristä ja kaikille teille mukaville ihmisille, joita pääsin messuilla tapaamaan! Nauttikaa messuista, nähdään ensi vuonna! Ensi vuodelle olen laittanut itselleni jo muistiin, että menen kuuntelemaan KirjaKallion haastatteluja, sillä siellä olevista keskusteluista olen kuullut nyt puskaradion kautta kaikista eniten hyvää.

ps. Kiitos myös ihanalle Järjellä ja tunteella -blogin Susalle, joka toimitti minulle pitkän matkan takaa erikoistilauksena Edmund de Waalin teoksen Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Tietokirjoja lukiessani tartun mieluiten joko sellaisiin joiden aihe kiinnostaa tai sitten niihin, joita on minulle painokkaasti suositeltu. Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittu Pohjolan Leijona: Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala, 2014) on kerännyt palkintonsa lisäksi paljon kiitosta kirjabloggareilta, joten sota-aihetta vierastavanakin tartuin rohkeasti teokseen.

Pohjolan Leijona kertoo yhtäläisesti sekä Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin elämästä, Ruotsin valtiokoneiston kehittymisestä että Suomen roolista siinä kaikessa. Kustaa II Aadolf määritellään teoksessa sotaisaksi kuninkaaksi, joka nousi valtaan teini-ikäisenä ja oli kansansa kovasti arvossa pitämä. Kuningas kuitenkin piti tärkeänä Itämeren herruuden saavuttamista ja valta-asemansa vahvistamista, joten sotatoimissa viihtyvän kuninkaan tueksi piti samalla kehittää valtionhallinto myös ilman kuninkaan jatkuvaa läsnäoloa toimivaksi systeemiksi. Kustaa II Aadolfin lisäksi suureen osaan nousevatkin muun muassa hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna sukulaisineen ja suojatteineen sekä lukuisa aatelin jäsen. Kyseessä ei siis ole niinkään itse Kustaa II Aadolfin elämäkerta, vaikka sitäkin käsitellään, vaan enemmänkin historiikki yhden aikakauden tapahtumista ja kuningasmyytin inspiroimista tapahtumista.

Lappalainen kirjoittaa selkeästi läpi koko teoksen. Termit selitetään samoin tein ilman alaviitteitä ja kerronta rullaa jouhevasti. Helppolukuisuus onkin varmasti ollut yksi niistä tärkeimmistä seikoista, jotka ovat antaneet tälle teokselle kiitosta ja kunniaa. Lappalainen kykenee myös kertomaan aiheestaan kiinnostavasti, jopa sen verran että loppupuolen teoksesta luin suht kevyesti puolessa päivässä eräpäivän hönkiessä niskaan.

Itselleni suurin haastavuus kirjaa lukiessa olivat sen teemoihin jaetut luvut. Toki tällainen teemoittelu esimerkiksi tiettyihin sodan vaiheisiin ja valtakunnassa aloitettuihin uudistuksiin on selkeyttävää, mutta itse huomasin välillä hukkuvani vuosilukujen viidakkoon. Kronologia kun, luonnollisesti, alkaa jossain määrin alusta jokaisen aiheen kohdalla ja välillä tipuin kärryiltä että missä se Kustaa nyt mahtoi ollakaan vai oliko vielä edes kuninkaan hommissa.

Sota-aihetta vierastavallekin Pohjolan Leijona tarjosi kiinnostavan lukuelämyksen. En lupaa muistaa teoksesta detaljeja ja briljeerata tiedoillani, mutta nyt ainakin tiedän pääpiirteissään mitä Ruotsin valtakunnan alueella Kustaa II Adolfin valtakautena tapahtui ja kuka Axel Oxenstierna oikein on.

Tarukirjan Margitin teksti rohkaisi minua tarttumaan tähän teokseen, Suketus puolestaan kirjoittaa teoksesta ammattimaisin ja kiinnostavin ottein.

Kuitataanpa tällä vielä lisäksi HelMet-haasteen kohta muistelmateos tai elämäkerta.

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Siltala, 2014. 321 s.

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka

Törmäsin Vrouw Mariaan ensimmäistä kertaa jollain biologian opintojen luennolla. Satoja vuosia kadoksissa ollut Suomen rannikolle hukkunut hylky oli löytynyt vuonna 1999 lukuisten etsintöjen jälkeen. Luennoitsija kertoi sukellustyöstään hylyllä ja hylkeistä, joita saattoi pinnan alla tavata.

Talvella 2014 törmäsin alukseen uudelleen kirjakaupan myyntipöydällä. Komean kannen saanut Juha Flinkmanin ja Petri Puromiehen teos Vrouw Marian viimeinen matka (Paasilinna, 2014) näytti niin kiinnostavalta, että varasin kirjan. Kirjan lukeminen puolestaan sujui pitkään ja hartaasti, luin sitä yli kuukauden, mutta Vrouw Marian pariin palaaminen tuntui aina helpolta ja sulavalta.

Keskiviikko 9. lokakuuta valkenee hiukan seesteisempänä kuin edellisyö, ja taas lähdetään isolla porukalla laivalle jatkamaan pelastustoimia. Mutta ankkuripaikkaa lähestyttäessä alkavat pahat aavistukset voimistua. Vrouw Marian mastot eivät enää näy luotojen takaa, ja kun päästään lähemmäksi, laiva ei ole enää paikallaan. Alus on siis yön aikana joko uponnut tai sitten katkaissut ankkuritouvinsa ja ajelehtinut jonnekin. Nopea tähystely ympäröivien saarien suuntaan ei tuota tulosta, Vrouw Mariaa ei näy yhdenkään saaren rannassa, eikä missään törrötä mastoja vedestä. Näyttää siltä, että pahin on tapahtunut: alus on joko uponnut ankkuripaikalleen tai irronnut ankkureistaan ja uponnut jossakin muualla.

Vrouw Marian viimeinen matka käsittelee hollantilaisen kauppalaivan taivalta Amsterdamista Suomen rannikon syvyyksiin 1770-luvulla. Alus oli lastinsa kanssa matkalla Pietariin, mutta puuskaisten tuulien ja yllättävien karikoiden seurauksena laiva upposi. Suurin osa lastista jäi myös pelastamatta, sillä laivan uppoamispaikkaa ei saatu selville ja sääolosuhteet olivat muutenkin hankalat. Flinkman ja Puromies maalaavat laivan matkan läpi Tanskan salmien kohti vääjäämätöntä pysähdystä elävästi, mutta eivät liikoja tulkiten. Kerronta perustuu laivan lokikirjoihin ja muihin dokumentteihin, joita matkasta on ollut saatavilla.

Tarina ei myöskään lopu uppoamiseen, vaan teoksessa valotetaan kiinnostavasti myös hylyn löytymiseen johtanutta sitkeää tutkimusta sekä lopulta itse hylyn parissa tehtyä työtä. Itse nautin erityisesti tästä tutkimusosuudesta, sillä siinä tuntui selvimmin se into ja kiinnostus hylkyyn ja sen historiaan. Spekuloidaanpa kirjassa myös sitä, olisiko Vrouw Marian nostaminen takaisin veden pinnalle joskus mahdollista - toivottavasti, kunhan asia mietitään kunnolla ja rahoitus on kunnossa, toteavat kirjailijat.

Pelkkään tekstiin ei tarvitse teoksessa tyytyä, vaan se on koristeltu sekä viehättävin pienin kuvituskuvin että valokuvaliittein. Vedenalaiset kuvat Vrouw Mariasta vievät suoraan vedenalaiseen tunnelmaan ja jaksavat ihmetyttää. Miten jokin on voinut säilyä noin upeana monta sataa vuotta veden pohjassa? Ja olla samalla niin saavuttamaton, vaikka niin lähellä?

Purjehdusummikkona kirjaan olisin kyllä kaivannut vielä jonkinlaista sanastoa tai, vielä parempaa, kuvaa jossa laivan osat olisi esitelty. Tällä lukemisella puukspröötit, pylpyrät ja fokat solisivat näkökentässä kiinnostavina sanoina, mutta kirjan äärestä ei kuitenkaan malttanut lähteä googlailemaan. Kiinnostavaksi sanoiksi ne siis myös pääasiassa jäivät.

Kokonaisuutena Vrouw Marian viimeinen matka oli leppoisaa luettavaa. Se etenee verkkaisesti omaan tahtiinsa ilman lisämoottoreita ja pysähtyy toisinaan ihailemaan laivan kaarta tai meren olemusta. Toisaalta se ei myöskään äidy turhan runolliseksi, vaan sisältää myös paljon faktaa ja kiinnostavaa tietoa siitä, miten hylkytutkimusta todella tehdään. Oikein oiva paketti siis.

Syksyllä hylystä on puhuttu kirjan tekijöiden kanssa myös radiossa.

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka
Paasilinna, 2014. 260 s.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus

Tulipa tartuttua vihdoin ensimmäiseen Kari Enqvistin kirjoittamaan teokseen kun päädyin osallistumaan lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla järjestettyyn Enqvist-lukupiiriin. Käsittelyn alle päätyi herran teoksista uusin eli Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus (WSOY, 2014).

Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei ole tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Ensimmäinen sekunti johdattelee lukijan maailmankaikkeuden ensi hetkiin tutkimaan mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Samalla perehdytään kosmologian tieteen kehittymiseen eli kuinka pienestä hiukkasfysiikan kaveriksi rinnastetusta alasta kasvoi aivan oma erikoisalueensa. Aiheen haastavuus huomioon ottaen on Ensimmäinen sekunti yllättävän ymmärrettävä.

Positronit, Higgsin bosonit ja muut kaverit seikkailevat inflaation ja alkuräjähdyksen kourissa kuljettaen lukijaa mukanaan. Enqvist yrittää selkeyttää tätä kaikkea käyttämällä erilaisia analogioita Radiomäen hiihtäjistä kaukaisuuteen venyviin kumimattoihin. Osa toimii ja lisää ymmärrystä, toisissa lähetään niin lennokkaaseen liitoon että taisin jäädä sen hiihtäjän kanssa Ärrälle kahville tiputtuani kyydistä.

Oli kiinnostavaa tutustua uuteen käsitteeseen eli kosmiseen inflaatioon, jolla ei ole mitään tekemistä taloustieteen kanssa. Myönnettäköön tässä tosin, että viimeisen sivun jälkeen tarkistin vielä hakemiston kautta ensimmäiset inflaatiosta kertovat sivut että ymmärtäisin paremmin. Siinä vaiheessa syttyi lamppu, vasta. Että siis tämä kosminen inflaatio, maailmankaikkeuden laajeneminen, tapahtui ennen varsinaista alkuräjähdystä ja siihen voidaan tukeutua kun selitetään sitä mitä nyt voidaan teleskoopein ja avaruusluotaimin havaita. Melkoisen siistiä.

Lähestymistapana pidin myös siitä, että kosmologian uranuurtajat seikkailivat sivuilla kehittämiensä mallien ja kirjoittamiensa artikkelien kautta. Historiallinen lähestymistapa toi hankalasti käsitettävää aihetta hieman inhimillisempään suuntaan ja se ei mielestäni ole huono asia. Rakettitiedettä ei ole olemassa, toisaalta on asialleen ja alalleen omistautuneita ihmisiä, jotka voivat saavuttaa onnistumisia uurastuksen tai onnenpotkujen kautta.

En kuitenkaan koe olevani vielä Enqvistin viimeisillä sivuilla ehdottamassa tilassa, jossa tavallinenkin ihminen pystyy rationaalisella tavalla vaihtamaan mielipiteitä esimerkiksi kosmisesta inflaatiosta ja siitä, mitä sekunnin triljoonasosan triljonasosan aikaisessa maailmankaikkeudessa tapahtui. Sen sijaan voin kyllä todeta tutustuneeni uuteen termiin, oppineeni ehkä jotain lisää kosmologiasta ja jään kiinnostuksella odottamaan, milloin nämä tutkimustulokset päätyvät opettamieni aineiden oppikirjoihin.

Täytyy silti vielä todeta, että Kirjamessuilla koetun paneelin jälkeen kirja avautui vielä paremmin tai ainakin sai huojennusta omaan ymmärtämättömyyteensä siitä, että Enqvist totesi kirjan lukemisen olevan enemmän riippuvainen emootioista kuin siitä täydellisestä ymmärtämisestä. Hyvä niin.

Jori kirjoittaa kirjasta Enqvistiä enemmän lukeneen näkökulmasta (ja jolta sain vinkkejä Enqvistin parissa jatkamiseen), Kirjavinkkien Mikko toteaa teoksen olevan hyvä johdatus kosmiseen inflaatioon.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - Silminnäkijän kertomus
WSOY, 2014. 223 s.
Kansi: Jussi Karjalainen ja Veikko Somerpuro

Massimiano Bucchi: Newtonin kana

Ei Newtonin vaan miehen valmistama kana.

Ruoka, tiede ja niiden yhdistyminen molekyyligastronomiassa ovat itselleni läheisiä aiheita, olihan gradunikin perusidea siellä. Näin ollen syksyllä suomeksi julkaistu Massimiano Bucchin Newtonin kana - tiede keittiössä (Gaudeamus, 2014) tuli pyydettyä ihan arvostelukappaleena luettavaksi.

Bucchi kertoo teoksessaan ruoanlaiton noususta tieteen pariin valottaen sitä historiallisesta näkökulmasta. Newtonin kanassa viljellään kiinnostavia ja hauskoja anekdootteja kuuluisista luonnontieteilijöistä ja heidän tavalla tai toisella ruokaa koskevista tutkimuksistaan sekä pyrkimyksestä saada gastronomia luonnontieteeksi esimerkiksi fysiikan ja kemian rinnalle.

Kana nousee esiin muuten muissakin kuin Newtonista kertovissa anekdooteissa, muun muassa Baconilla oli oma kanansa. Ruoka-aineet tuntuvat myös liikkuvan tiedepiireissä tiiviisti mukana niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta tuttujen aineiden avulla on helppo tuoda tiede lähelle suurta yleisöä, toisaalta kollegoiden halveksuttuja tutkimuksia verrataan keittiössä puuhasteluun.

Leppoisaan lukemiseen Newtonin kana on kuitenkin hieman raskas. Lähdeviittaukset on jätetty tekstin sisään, joten sulkumerkkien seassa luoviminen hidastaa lukemista ja tuo kaiken lisäksi mieleen sen jo taakse jätetyn gradun. Lisäksi usein turvaudutaan pitkiin lainauksiin, jotka kiinnostavuudestaan huolimatta muuttivat lukemisen luonnetta. Muutoin teksti on kyllä varsin sujuvaa vaikkei mitenkään kovin leikilliseksi missään vaiheessa ryhdy. Rakenteellisesti kirja on joka tapauksessa hauska, se on nimittäin jaettu lukuihin alkupaloista digestiiviin.

Erityisesti pidin lopun molekyyligastronomia-osuudesta, jossa kerrotaan varsin kattavasti tästä nuoresta tieteenalasta ja jätetään hienosteleva molekyylikokkaus nestemäisine salaatteineen sun muineen täysin huomiotta. Mieleen jäivät myös kiistat kaakaon terveyshaitoista, Pasteurin tutkimukset mikro-organismeista ja Robert Hooken tieteelliset kokeet Caffé Garrawayssa.

Newtonin kana oli alkukankeuden jälkeen varsin mielenkiintoista lukemista. Teksti pysyy ymmärrettävällä tasolla, mutta toisaalta lisälähteitä halajavalle on tarjolla kattava luettelo artikkeleita ja kirjoja, joihin tutustua. Ruoan ja tieteen ystävälle tämä ei ole lainkaan hassumpi valittava luettavaksi, eli suosittelen tätä kyllä jos aihe nappaa vähänkään.

Kiitokset Gaudeamukselle arvostelukappaleesta.

Massimiano Bucchi: Newtonin kana - tiede keittiössä (Il pollo di Newton. La scienza in cucina, 2013)
Gaudeamus, 2014. 216 s.
Suomentanut: Laura Lahdensuu
Kansi: Heikki Rönkkö

Michael Booth: The Almost Nearly Perfect People

Onko Pohjolassa kaikki paremmin?

Joskus keväällä Hbl:ssä oli laaja juttu journalisti Michael Boothin teoksesta The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle (Random House, 2014). Lukuisat onnellisuustutkimukset ja muut "paras paikka asua"-tyyppiset tutkimukset olivat herättäneet Tanskassa asuvan brittitoimittajan huomion ja saaneet tämän kiinnostumaan siitä, ovatko huhu Pohjolan paremmuudesta tosiaan totta. Suurennuslasin alle päätyvät itseoikeutetusti Tanska, Islanti, Norja, Suomi ja Ruotsi.

En varmaan olisi kirjaan tarttunut ilman tuota lehtiartikkelia, mutta hyvä näin. Boothin teos on kiinnostava ja yllättävän helppolukuinen, vaikka teoksen läpikahluu etenikin verrattain hitaasti. Harvoin sitä on onnistunut kiinnostumaan naapurimaiden bruttokansantuotteista ja hallintomuodoista näin paljon.

So, how do I hope to hold your attention for the duration of this book? The short answer is that I find the Danes, Swedes, Finns, Icelanders, and even the Norwegians utterly fascinating, and I suspect you will, too, once you find out the truth about how brilliant and progressive, but also how downright weird, they can be.

Täytyy tosin myöntää, että ihan hirveästi ei mieleen jäänyt kun ei sillä silmällä teosta lukenut. Lähinnä se, että Tanskassa on tosi pieniä firmoja, islantilaiset kokkaavat todella outoa ruokaa, Norjassa maksetaan paljon veroja ja Ruotsissa ihaillaan kuningasperhettä, vaikka lähes kukaan ei monarkiaa kannatakaan. Ja se, että Suomessa ihmiset kuulemma väistävät metroista/junista/ratikoista poisastuvia. Edellisiin en osaa kommentoida, mutta tämä viimeinen on kyllä ihan puppua tai sitten Booth on vieraillut Helsingissä jonain erikoispäivänä.

Booth muuten mainitsee ihailevansa Suomea paljon. Tämä on kuulemma outo maa, mutta hieno sellainen. Suomi-osioon kuului muun muassa kuvaus reissusta yleiseen saunaan Kalliossa, tutustuminen eukonkantokisoihin ja tietysti sitä keskustelua alkoholista. Mutta pääosin ihan hyvässä hengessä kuten muidenkin maiden osalta, jossain määrin kriittisesti mutta kiinnostavasti.

Michael Booth: The Almost Nearly Perfect People: The Truth About the Nordic Miracle
Random House, 2014. 416 s.
Kansi: Jonathan Cape