Lavalta: Huone jossa me tavataan (Jenni Kivelä)

Kuva: Darina Rodionova

Mitä meistä jää

Taidekoti Kirpilä Pohjoisella Hesperiankadulla on ihmeellinen paikka, asunto täynnä taidetta. Voisi sinne mennä ihan muutenkin vain, aukioloaikoina, mutta nyt menin sinne jo toista kertaa kokemaan tanssiesitystä. Jenni Kivelän Huone jossa me tavataan on neljän esiintyjän ja kuulokkeista kuuluvan äänen teos isän kuolemasta ja sen käsittelystä.

Ostin lipun sillä perusteella, että pidin valtavasti vuonna 2018 näkemästäni Rosemaryn huone -teoksesta ja niinpä en edes tutustunut siihen, mitä esitys käsittelee. Ehkä hyväkin, menin takki auki ja mitään odottamatta, en ehtinyt jännittää aihetta. Aihe ei sinänsä ole onneksi juuri nyt itselleni ajankohtainen, mutta kyllä se aina pysähdyttää ja mietityttää, samanlaisia ajatuskulkuja, häpeää, katumusta, epämääräistä surua on tullut koettua.

Teos on Kivelälle omakohtainen, mutta sisältää myös fiktiota ja tulkintaa. Omakohtaisuus tuo teokselle tiettyä painoa ja vakavuutta, ja samalla siihen voi kuitenkin suhtautua esityksenä. Minun ei tarvitse pohtia, mitkä tapahtumista ovat "totta", mutta uskon että tunteet ovat.

Huone jossa me tavataan tuntuu huokoiselta. Muistot tulvivat esiin tavaroiden ja hajujen kautta, samalla ollaan nykyhetkessä. Turhautumista, kipua, surua, rakkautta, monimutkaisia tunnesyhmyröitä. Tanssijat (Linda Holm, Elina Kivioja, Ninu Lindfors ja Jenni Kivelä) samankaltaisissa mustissa asuissaan, hiukset nutturalla, tuntuvat olevan keskellä prosessia, työstämistä, liike ei ole sulavaa eikä sen sellaista ole tarkoitus ollakaan.

Taidekoti Kirpilän tilaa hyödynnettiin esityksessä mukavasti, sen tietty pysähtyneisyys sopi aiheeseen hyvin. Katsojat jaettiin alun jälkeen kolmeen ryhmään, joissa liikuttiin esiintyjien ohjaamana tilasta toiseen. Se oli miellyttävää, osa huoneista kun oli suhteellisen pieniä ja näin tunnelma säilyi intiiminä, ja toisaalta ei tarvinnut kuikuilla kenenkään olan yli. Aluksi ajattelin kuulokkeista kuuluvien ohjeiden rikkovan illuusiota, mutta lopulta ne tuntuivat olennaiselta osalta. Vierainahan siellä oltiin, toisessa, joten hyväkin että oli ohjeita, siirtymiä. Joonas Outakosken äänisuunnittelu tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Huone jossa me tavataan tuntui hyvin aukiolevalta teokselta. Sen kertoja havainnoi tunnetilojaan, nyppi auki rupia ja pyrki toisaalta katsomaan lempeästi sekä itseään että esityksen isää kaiken sen keskeneräisyyden keskellä.

Esitys on kulkenut mukana ajatuksissani tämän viikon, ja luultavasti majailee siellä vielä pitkään. Hyvän esityksen merkki.

Huone jossa me tavataan esitetään maaliskuussa Taidekoti Kirpilässä vielä kaksi kertaa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Pipes & Hoses (MimoArt Company)

Kuva: Kai Kuusisto

Vakavia vesileikkejä

Kulttuurikeskus Stoan 40-vuotista taivalta juhlistettiin lokakuussa MimoArt Companyn uusimman teoksen Pipes & Hoses ensi-illalla. Teos tarttuu ajankohtaiseen vesiaiheeseen konkreettisesti ja tuo lavalle 2000 litraa vettä. Se on vain puolet siitä, mitä keskimääräinen suomalainen käyttää yhdessä vuorokaudessa piilovesi mukaan lukien. Ja voin kertoa, että varsin suurelle lavalle levittäytyessään jo 2000 litraa vettä on paljon.

Vesi on elementtinä ehdottomasti yksi suosikeistani, ja sitä käytetään esityksessä kekseliäästi. Vesiletkuilla leikitään kasarirockin pauhatessa, vedessä liu'utaan ja liukastutaan, se toimii heijastavana pintana ja toisaalta se voi myös viedä mukanaan ja hukuttaa.

Viiden tanssijan teoksessa esiintyjistä neljä oli minulle uusia, joten huomasin katseen hakeutuvan tuttuun liikekieleen eli tšekkiläisen Mates Petrákin ilmaisuun. Hänen taitava ja humoristinen ilmaisunsa viehätti minua jo keväällä nähdyssä MimoArt Companyn Body Notes -teoksessa, ja oli ilo nähdä sitä uudelleen. Petrákin liikekielessä on erityistä herkkyyttä, jossa vahva keho liikkuu tarkasti ja samalla antautuu sille, että liike voi olla myös koomista. Esityksen hauskimpia hetkiä olikin Petrákin soolo valtavan vuotavan vesitankin kanssa, klassista fyysistä komediaa taidolla toteutettuna.

Kehut ansaitsee toki koko esiintyjäensemble, Petrákin lisäksi Alina Sakko, Lauri Lohi, Hanna Kahrola ja Antti-Pekka Pudas. Nautin heittäytymisestä, taidokkaasta liikkeestä, herkkyydestä ja yhteistyöstä. Esimerkiksi kohtaus, jossa esiintyjät liukuivat mitä erilaisemmissa asennoissa pitkin lavan reunoja osoitti ihastuttavaa liikkeen riemua. Vaikuttavimpia hetkiä puolestaan oli, kun esiintyjät asettuivat veteen ikään kuin hukkuneina, etenkin kun kontrasti vain hetkeä aikaisempaan ilotteluun oli niin suuri. On aina ilo katsoa liikettä, joka tuntuu ja näyttää vaivattomalta. Pidin myös paljon teoksen kehollisuudesta. Esiintyjillä ei ole kovin paljoa päällään, mutta se tuntuu tässä kontekstissa tarkoituksenmukaiselta ja mahdollistaa tietynlaista visuaalista. Pidin.

MimoArt Companyn teoksissa on toistuvasti tuotu esityksen rakenteita näkyville. Pipes & Hosesissa esimerkiksi liveprojisoinnit toteutetaan näkyvissä lavan sivustalla green screenin edessä, ja Silver Seppin vettä hyödyntävää livemusisointia nähdään sekä lavalla että parvella. Tämä ei nähdäkseni vie mitään pois teoksen lumosta. Päinvastoin, mielestäni on kiehtovaa nähdä miten asiat toteutetaan juuri siinä hetkessä. Todettakoon myös, että liveprojisoinnit ovat yleensä inhokkiasioitani, mutta tässä teoksessa ne tuntuivat perustelluilta, eli sulka videosuunnittelija Mikko Lampisen hattuun tästä saavutuksesta.

Teos oli muutenkin visuaalisesti ja auditiivisesti näyttävä. Herkkäkorvaisille ja lapsille suositeltiin korvatulppia, mutta koin että äänenvoimakkuutta säädeltiin tarkoituksenmukaisesti. Joskus on tarpeen laittaa nupit kaakkoon. Ja sama valoissa. En osaa enää eritellä tätä sen tarkemmin, mutta vaikuttunut olin, ja haluan siksi mainita vielä erikseen Karel Šimekin valo- ja Lasse Turusen äänisuunnittelun.

Mimosa Lindahlin ja Arto-Oskar Reunasen yhteisohjaus on teoksena kiinnostava, sillä se koostuu useista ensisilmäyksellä toisiinsa kuulumattomista paloista. Kasari-iloittelu, fyysinen komiikka, improvisoitu ilmastopuhe, taiteelliset projisoinnit, tuhannet vesilitrat ja kiehtova äänimaailma muodostavat kuitenkin yllätyksellisyydessään kiinnostavan kokonaisuuden, jota oli ilo katsoa.

Teoksen vesiteema on painava, olen ajatellut sitä paljon. Pipes & Hoses on täynnä vaikuttavia näyttämökuvia ja herättää ajatuksia veden leikillisyydestä, sen tuhovoimasta ja toisaalta katoavaisuudesta. Huomaan, että tänä varsin synkkänä aikana olisin kaivannut teoksen loppuun vielä jonkinlaista selkeämpää toivonkipinää, mutta ehkä sellaista ei ole nyt tarjota. Ja nyt en voi ainakaan virittäytyä valheelliseen turvallisuudentunteeseen siitä, että mitään ei tarvitse tehdä.

Syyskauden osalta Pipes & Hosesin esitykset on nyt taputeltu, mutta esitys palaa Stoaan maaliskuussa. Ajattelin viedä silloin myös lapsen katsomaan tätä (ikäsuositus 7+), olisi kiinnostavaa kuulla mitä hän on tästä mieltä.

***

Loppukaneettina todettakoon, että tunnen äänisuunnittelija Turusen, mutta lipun ostin ihan itse.

Lavalta: Bonding (Pori Dance Company)

 Teos nähty kutsuvieraslipulla.

Kuva: Kai Kuusisto

Lempeää luopumista

En odottanut, että Bonding olisi näin hauska! Oli Pori Dance Companyn teos paljon muutakin, ja se herätti paljon ajatuksia sekä itse esityksestä että sen katsomisesta, mutta ennen kaikkea se oli minusta hauska ja lempeä teos.

Jo teoksen aloittava riisuutumiskohtaus on häkellyttävän hauska. Tanssijoiden (ilmeikkäät Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka) dynamiikka toimii valtavan hyvin, klovnerian vaikutteet näkyvät olemisen tavasta ja liikekielestä. Pidin myös valtavasti siitä, että vaatteiden riisuminen näyttäytyi tarkoituksenmukaisena ja luontevana osana teosta. Minusta on kiehtovaa katsoa erityisesti tanssiteoksissa nimenomaan kehoja ja liikettä ja tässä siihen luotiin hyvät puitteet.

Olin ennakkotietojen perusteella odottanut teokselta ehkä enemmän tai erilaista työskentelyä köysien kanssa, mikä vaati itseltäni ajatusten uudelleenskaalausta katsomiskokemuksen aikana. Tarkemmin ajateltuna on toki ymmärrettävää, että monimutkaisempia sidontoja on haastava toteuttaa reaaliaikaisesti esityksen aikana niin, että se on turvallista. Ajatusten kalibroinnin jälkeen tanssijoiden köysityöskentelyn seuraaminen oli kiehtovaa. Solmut, sitominen, sotkuun menevät ja selvitettävät köydet ovat lisäksi jo itsessään symbolisesti kiehtovia ja mahdollistavat monenlaiset ajatuspolut ja assosiaatiot. Tuoko köysi turvaa, sitooko se paikalleen, onko se kahle vai vapautus?

Ohjaaja Mimosa Lindahl avaa käsiohjelmassa teoksen tematiikkaa ja valmistumisprosessia, mutta jättää ilahduttavasti tilaa myös katsojan omille tulkinnoille. Kykenen kyllä näkemään teoksessa myös teosesittelyssä mainitut sidonnan ja purkamisen, läsnäolon ja irtipäästämisen, mutta ne eivät nousseet minulle katsojana keskeisimmiksi elementeiksi. Minulle Bonding näyttäytyi jonkinlaisena yhdessä rakennettuna ja samalla hyvin henkilökohtaisena rituaalina. Se oli jaettu kokemus, suunnattu ulospäin, mutta samalla sisäänpäinkääntynyt.

Meinasin myös hieman huolestua jossain puolivälin paikkeilla, sillä esityksessä oli paljon minulle katsojana haastavia elementtejä. Koen usein esimerkiksi matalataajuuksiset äänet, butosta ammentavan liikekielen ja "teollisen" näyttämökuvan itselleni vaikeina. Jälkimmäisenä viittaan Bondingin lavasteissa käytettyihin valkoisiin muoveihin ja metallirakenteisiin. Teoksen ansioksi on todettava, että koin katsojana oloni niin turvalliseksi, että nämä yleensä haastavat elementit tulivat minulle helpommin lähestyttäviksi.

Suhtaudun usein myös projisointien käyttöön hieman niheästi, mutta Bondingissa valoa, varjoa ja videokuvaa käytettiin monipuolisesti ja vuorovaikutteisesti suhteessa tanssijoihin. Erityinen hatunnosto siis myös video- (Mikko Lampinen) ja valosuunnittelulle (Karel Šimek).

Bondingin olennaisin ansio minulle oli sen aiheuttama turvallisuuden tunne. On vapauttavaa ja rentouttavaa voida istua katsomossa, kun kokee, että esiintyjillä on turvallista lavalla ja minun on turvallista olla katsomossa. Se on arvokasta. Kiitos.

***

Kiitokset kutsuvieraslipusta työryhmälle.

Lavalta: Mistakes (Kinetic Orchestra)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

 Kuva: Mikael Ahlfors

Virheitä ilman häpeää

Etenkin näinä viime vuosina sitä on alkanut unohtaa, miten tanssin katsominen voi elvyttää. Ehkä sitä nyt osaa arvostaa eri tavalla, toivon.

Kinetic Orchestran Mistakes -teoksen piti saada Helsingin ensi-iltansa Stoassa joulukuussa 2020. Ensi-ilta koitti lopulta Oulussa viime kesänä ja nyt teos saatiin myös Helsinkiin osana Stoassa järjestettyä Spring Break -festivaalia. Ehdin itse nähdä festivaalin esityksistä vain Mistakesin, mutta onneksi näin edes sen.

Teoskuvauksen mukaan Mistakes tutkii nimensä mukaisesti "virheen ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä". Tämän enempää asiaa ei selitellä, joten tilaa jää tehdä omia tulkintoja. Minulle Mistakes näyttäytyi kokoelmana kohtauksia, joissa venytetään tanssinäyttämöllä totutun liikelaajuuden rajoja, kokeillaan estottomasti uutta ja sekoitellaan häpeilemättä erilaisia tanssityylejä. 

Olen tottunut Kinetic Orchestran teoksissa fyysisyyteen ja orgaaniseen liikkeeseen, törmäyksiin ja kontaktiin. Tutut elementit olivat edelleen ilmaisussa mukana, mutta Mistakesissa nähtiin tosiaan myös paljon selkeitä viitteitä eri tanssilajeihin baletista paritansseihin ja lattareista diskoon. Siihen sai aluksi vähän totutella, aivot vähän nyrjähtivät, mutta oli toisaalta myös upeaa nähdä se liikkeen ja osaamisen laajuus, jota Kinetic Orchestran ensemblesta löytyy.

Lavalla nähtiin tällä kertaa Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Kalle Lähde ja Oskari Turpeinen, jotka ovat tehneet teoksen koreografian yhdessä Jarkko Mandelinin kanssa. Kaikki tanssijat saavat tilaa tuoda omaa henkilökohtaista osaamistaan esille sooloissa, mutta parhaimmillaan ensemble on mielestäni pelatessaan yhteen. Kehot kohtaavat, keskustelevat, pelaavat yhteen, ja kaiken tämän lisäksi tanssijoilla näyttää olevan hauskaa. Sitä on ilo katsoa.

Erityismaininta menköön kohtaukselle, jossa valot vilkkuivat ja tanssijat pomppivat kaikkien neljän raajan varassa. Absurdia ja ihanaa. Nauratti myös kohtaus, jossa kaikki tanssijat kiskoivat paidat pois päältään ja esiintyivät yläosattomissa, tuli mieleen Hair-musikaali mutta jotenkin kaoottisen mauttomana. Ja ehkä siksi se oli myös mahtava kohtaus, että se oli todellakin jotain sellaista mitä en odottanut ja se vedettiin kaikessa omituisuudessaan täysillä loppuun asti.

Ilahduttavasti myös teoksen musiikki oli paikan päällä tuotettua, sillä live-muusikot Janne Hast, Eero Tikkanen ja Petri Kautto tuottivat energisen äänimaiseman siinä tanssimaton reunalla. Keskityin niin kovasti liikkeeseen, että en osaa kuvailla musiikkia sen paremmin, mutta sen voi todeta että se sopi teokseen hyvin.

Noin tunnin mittainen teos oli viehättävä kokoelma tanssillisia kohtauksia. En tiedä oliko siinä varsinaista punaista lankaa, mutta en sellaista toisaalta kaivannutkaan. Kohtausten väliset siirtymät tuntuivat tosin paikoin hieman pitkiltä, toisaalta ymmärrän, ettei näin fyysisessä teoksessa voi koko ajan paahtaa täysillä kohtauksesta toiseen.

Mistakes oli liikkeen iloa, häpeämättömyyttä, yrityksiä ja erehdyksiä. Että mitä jos vain tekisi eikä miettisi lokerointia niin paljon. Tanssitaan enemmän, mietitään vähemmän.

***

Lämmin kiitos Kinetic Orchestralle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Juhlat (Gruppen Fyra & Kauri Honkakoski)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Kuva: Noomi Ljungdell

Elämä pelottaa, mutta juodaan silti teetä

Hämärässä tilassa huonekaluja peittävät valkoiset lakanat. Tuntuu, kuin olisimme maan alla, tai vähintään kellarikerroksessa, jonka ikkunoista näkyvät ohikulkijoiden nilkat. Tila ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vähitellen siellä lymyilevät ihmiset heräävät, alkavat juhlia, tai ainakin hapuilevat kohti elämää. Gruppen Fyran ja Kauri Honkakosken tanssiteos Juhlat on tummasävyinen, kiehtova ja hieman hauskakin, vaikka jollain tavalla tekisi myös mieli itkeä.

Neljän tanssijan (Tommi Haapaniemi, Virpi Juntti, Pia Liski ja Katri Soini) hahmot ovat pölyllä ja lialla kuorrutettuja, ikään kuin ajan unohtamia. Teoksen esittelytekstissä puhutaan "ihmisistä", mutta minulle teoksessa varsinaisia ihmisiä oli ehkä vain yksi ja muut olivat jotakin muuta. Oli niin tai näin, he vuorovaikuttavat tilassa keskenään, aluksi näennäisen leikkisästikin mutta jokin vinksahtaneessa tunnelmassa saa aivojen sensorit väräjämään jatkuvasti. Kolme hahmoa tuntuvat määräilevän sitä ihmismäisintä ja usein saavatkin toivomansa, mutta dynamiikka ei ole yksiselitteinen. Voivatko hahmot olla olemassa ilman toisiaan?

Kauri Honkakosken ohjaama noin tunnin mittainen teos oli kiintoisaa katsottavaa. Teos siirtyi fyysisestä teatterista tanssillisempiin elementteihin sulavasti ja tanssijoiden hahmoja, erikoisia persoonallisuuksia, oli herkullista seurata. Liike johdatti ajatusta, tarina vei mennessään, aivot raksuttivat tulkintoja ja yrittivät arvailla motiiveja. Vain lopun pitkässä ja tuulisessa kohtauksessa keskittyminen hieman herpaantui tanssijoiden paiskoutuessa pitkin lavaa ja huonekaluja.

Viehätyin tavattoman paljon teoksen visuaalisesta ilmeestä. Kenollaan seisovat kalusteet näyttävät ajan unohtamilta, ja voin kuvitella, kuinka sohvasta pöllähtäisi ympärilleni paksu pölypilvi siihen istuessani. Huonekaluja käytetään teoksen aikana monipuolisesti ja ne luovat teokseen vahvan tunnelman. Vaikka vinossa seisovat tuolit aiheuttivat aivoissa mukavaa vinksahtamista, oli suosikkini kuitenkin valaistu lasikaappi. Miten häkellyttävä kapistus! Ja mitä kaikkea sen sisällä voikaan tehdä!

Kotimatkalla ilahduin vielä Honkakosken käsiohjelmaan kirjoittamasta tekstistä. Erityisesti tanssiteosten kohdalla huomaan edelleen usein pohtivani, olenko yhtään oikeilla jäljillä, ymmärsinkö. Honkakoski nimittäin puhuttelee meitä katsojia, minua, ja toteaa: Arvoisa katsoja, Sinun tapasi kokea tämä esitys on juuri oikea. Vaikka valtuutusta tähän ei varsinaisesti tarvitsisikaan, tuntuu se silti mukavalta ja tekee kokemukseni näkyväksi. Kiitos juhlista.

Kanneltalon esityskausi ehti valitettavasti jo päättyä, mutta jos esityksiä vielä jonnekin tulee, suosittelen!

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Metsämatka (OSIRIS teatteri)

Esitys nähty kutsuvieraslipulla.

Tanssijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Kuva: Markus Mutanen

Metsän siimeksessä on hyvä olla

Tuntuu ihanalta, että voin kertoa olleeni esityksessä. OSIRIS teatteri nimittäin kutsui minut (kiitos!) Metsämatkalle ja minähän lähdin. Haltialanmetsän luonnonsuojelualueella Paloheinässä toteutettavassa esityksessä kävellään luontopolkua pitkin, aistitaan metsää ja nautitaan esittävästä taiteesta. Lempeätempoinen esitys tarjosi miellyttävän iltahetken viikon ratoksi.

Metsämatkalle johdattavat tanssitaiteilijat Riikka Siirala ja Hanna Pihko. Lyhyet koreografioidut osiot rytmittävät kävelyretkeä mukavasti ja tuntuvat ympäristöön sopivilta, juurevilta ja liikekieleltään pehmeiltä. Siirala ja Pihko onnistuvat myös lempeästi innostamaan yleisön mukaansa muutamiin metsässä tehtäviin harjoitteisiin. (Ja jos joku tätä pelästyy, niin ei tarvitse esiintyä kellekään tai osata mitään, hyvin yksinkertaista kaikki.) Tuntui mukavalta, kun esitykseen osallistuminen ei tuntunut keinotekoiselta tai painostavalta, vaan olennaiselta osalta kokemusta.

Kävellessäni metsässä mietin, voisiko kokemuksen toteuttaa itse. Menisi vain metsään ja kävelisi, pysähtyisi kun siltä tuntuisi, silittelisi puita. Ja ei se sitten kuitenkaan olisi sama. Jos menisin itsekseni metsään, minun olisi hyvä tiedostaa ainakin jossain määrin missä olen, jotta en eksyisi. Kelloakin saattaisi olla tarve katsoa. Tulisi ehkä himo ottaa puhelin esiin ja kuvata, siinä sivussa katsoisi vahingossa viestit. Ei minusta yhtään niin rentouttavaa.

Metsämatkan etuna onkin nähdäkseni juuri se, että joku muu on tehnyt nämä päätökset puolestani. Voin keskittyä metsän ihmettelyyn ja aistimiseen kokonaisvaltaisesti ja joku muu ohjastaa reitille, kehottaa tarkempaan tarkkailuun ja pitää huolta aikataulusta. Ja harvemmin omalla retkellä on myöskään mukana muusikkoa, tässä esityksessä seurueemme mukana kulki Kaisa Siirala huilun ja saksofonin kanssa. Erityisesti saksofonin laajat äänialueet ihastuttivat ja tuntuivat sopivan ympäristöön erityisen hyvin. Osassa esityksissä saadaan myös kuulla kanteletta Charlotta Hagforsin soittamana.

Ja onhan metsä jo itsessään sisälleensulkeva esitys. Yllätyksiä joka kulman takana, käpyjä hypisteltäväksi, kiviä, joilla on kasvot. Esityksen puitteissa huomasin tarkkailevani ympäristöä eri tavalla kuin tavallisella metsäkävelyllä. Jotenkin rauhalliselle tarkkailulle oli nyt aikaa ja tilaa ja se oli ihanaa. Oli myös hauskaa, kuinka muut metsässäkulkijat muuttuivat ohikulkiessaan osaksi esitystä. Hyvin mahduimme kaikki poluille, esityksen katsojat, lenkkeilijät ja maastopyöräilijät.

Metsämatkoja on tässä kesäkuussa vielä useampia ja esitykset ilmeisesti jatkuvat vielä kesän lopulla. Sopii verenpaineen laskemiseen, rauhoittumiseen, metsästä iloitsemiseen. 

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille ja tämä olisikin mielestäni mainio tapa tutustua myös ei-katsomosta-katsottavaan esitykseen.

Aion myös ehdottomasti mennä vielä myös omaehtoiselle retkelle Haltialanmetsän luonnonsuojelualueelle. Upeaa, että näin hieno vanhan metsän alue on saatu suojelun piiriin.

Kiitos OSIRIS teatteri mainiosta elämyksestä. Tuli hyvä mieli.

Lavalta: Tarinoita Muumilaaksosta (Tanssiteatteri Raatikko)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Muumipappa ja Muumimamma keräävät omenoita Pikku Myyn ja Ninnin kanssa. Kuva: Matti Rajala

Muumilaaksossa laitetaan jalalla koreasti

Muumit ovat suosiossa vuosi toisensa jälkeen. Tanssiteatteri Raatikko iskee tähän saumaan tuoden syksyn ohjelmistoonsa esityksen Tarinoita Muumilaaksosta, joka perustuu Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen. Lavalla päästään muun muassa pyydystämään pieni lohikäärme, saadaan nähdä Vilijonkan juhlavaa matonpesua ja selvitetään Muumipapan kanssa hattivattien arvoitus. Jännittävistä hetkistä huolimatta meno on muumimaisen leppoisaa ja lempeää.

Janssonin tarinat on helppo tunnistaa teoksesta, vaikka replikointia on vähän ja pääasiallinen ilmaisukeino on luonnollisesti tanssi. Muumitkin tanssivat varsin ketterästi, vaikka pyöreä vartalonmuoto ei lähtökohtaisesti siihen taipuvalta näyttäisikään. Tanssin lisäksi käytetään paljon projisointeja ja hieman varjoteatteria, joten monipuolista katseltavaa löytyy. Esimerkiksi näkymätön lapsi, Ninni, oli toteutettu onnistuneesti yhdistellen projisointia ja näyttelijäntyötä.

Näyttelijöitä on esityksessä neljä (oivalliset Eero Ojala, Taru Kallio, Simeoni Juoperi ja Iisa Saarenpää) ja hahmoja yhdeksän, joten rooliasuja saa paikoin vaihtaa varsin nopeassa tempossa. Aikuiskatsojalle tuotti hupia ihmetellä, kuka esitti ketäkin. Päätelmiä pystyi myös tekemään sen perusteella, mitkä hahmot eivät mystisesti olleet koskaan samaan aikaan lavalla. Hupailu sikseen: tanssi sujui ja hahmot olivat janssonmaisen erikoisia ja lämminhenkisiä. Minimesenaatti piti eniten Muumimammasta ja Muumipapasta, minä mattopesua fiilistelevästä Vilijonkasta ja pippurisesta Pikku Myystä.

Nuuskamuikkunen kohtaa metsässä Ti-ti-uun, joka oli söpöydestään huolimatta minimesenaatin mielestä todella pelottava. Kuva: Matti Rajala

Suositusikäraja on 3-vuotiaasta ylöspäin ja oman näkemykseni mukaan oikein osuva. Esityksen kesto on noin 55 minuuttia, eli istumalihaksia kysytään jo jonkin verran. Toisaalta myös 2-vuotias minimesenaatti viihtyi tosiaan esityksessä varsin hyvin, kunhan toipui ensimmäisen kohtauksen eli supersympaattisen Ti-ti-uun ja Nuuskamuikkusen kohtaamisen aiheuttamasta järkytyksestä. Loppupuolella nähty Muumipapan myrskysään purjehdus ja hattivatit eivät puolestaan pelottaneet lainkaan. Katsomosta pääsi joka tapauksessa kätevästi piipahtamaan aulan puolella rauhoittumassa ja palaamaan takaisin, onneksi olimme varautuneet ja napanneet reunapaikat. Kokonaisuudessaan lapsiyleisö vaikutti kuitenkin keskittyvän esitykseen ja viihtyvän hyvin.

Tarinoita Muumilaaksosta toi koko meidän perheelle hyvän mielen. Tanssillinen ilmaisu sopii Muumien rauhalliseen elämäntyyliin ja leppoisaa menoa on mukava katsella. Myös minimesenaatti totesi asiaa kysyttäessä esityksen olleen hyvä ja unikin maistui esityksen jälkeen.

Tarinoita Muumilaaksosta on Raatikon ohjelmistossa 31.12. asti eli vielä ehtii hyvin.

Lue ihmeessä myös Teatterikärpäsen juttu esityksestä.

Lavalta: I'm Liquid (Kinetic Orchestra)

Kuva: Jussi Ulkunniemi

Valuu, velloo, tyrskyää

Vuoden tietää lähestyvän loppuaan, kun Stoassa voi jälleen kokea Kinetic Orchestran uuden tanssiteoksen. I'm Liquid esitellään käsiohjelmassa ryhmän tähän asti karsituimpana teoksena, määrittely tuntuu osuvalta. Lavalla nähdään pelkistetyissä puitteissa neljä liikkeestä toiseen sulavasti soljuvaa kehoa ja mieli lepää sitä katsoessa.

Tanssijat Sanni Giordani, Anni Koskinen, Iiro Näkki ja Oskari Turpeinen todellakin osaavat asiansa. Kehot liikkuvat dynaamisesti ja kauniisti, katutansseista ja kamppailulajeista vaikutteita saava tanssi näyttää vaivattomalta. Vahva kehollinen vuorovaikutus on tuttua Jarkko Mandelinin aikaisemmista koreografioista, mutta tällä kertaa se palvelee nimenomaan liikettä eikä kanna muassaan monimutkaisten vuorovaikutusten painolastia. Keho kohtaa kehon, taipuu, soljuu ohi, kannattelee toista.

Aikaisemmista näkemistäni teoksista poiketen I'm Liquidissa liikutaan enemmän lattiatasolla. Näyttäviä hyppyjäkin on, mutta ne jäävät satunnaisiksi aallonharjoiksi muuten matalalla vellovan liikkeen oheen. Äkillisiin huippuihin ei kurkoteta myöskään Jukka Huitilan valosuunnittelun taholla, valo ei piilota tai erottele mutta tukee keskittynyttä tunnelmaa. Janne Hastin musiikki ja äänisuunnittelu jaksottavat teosta hienosti ja vaihteleva äänimaisema tuntuu koherentilta kokonaisuudelta, vaikka se samalla kurkottaa moneen suuntaan.

Ihailin teoksen tasapainoisuutta ja kiinnitin Helsingin Sanomien Maria Säkön tavoin huomiota kehojen monipuoliseen, hierarkiattomaan käyttöön. Tiettyä liikelajia ei ole rajattu vain mies- tai naistanssijan kontolle, vaan Giordani ja Koskinen saavat olla voimakkaita ja Näkki ja Turpeinen voivat ottaa kontolleen sensuellin oloisen dueton. Sukupuoli menettää merkityksensä teoksen kehoissa, lavalla on pikemminkin hetkessä eläviä olentoja.

Välillä kuriton mieli halusi lähteä tulkitsemaan ja kehittämään liikkeelle syvempiä merkityksiä. Hätistin ajatukset kuitenkin parhaani mukaan pois. Oli vapauttavaa katsoa teosta, jonka liikekielen päälle ei tarvinnut yrittää liimata jonkinlaista monimutkaista ja minulle usein vaikeasti havaittavaa teemaa. Tällaisenaan teos öljysi miellyttävästi jotain mielen estetiikalle syttyvää koneistoa.

Teoksen ehtii nähdä Stoassa vielä sunnuntaina 16.12. klo 15.

Kiitokset Kinetic Orchestralle lipuista esitykseen.

Seitsemästi tanssia, liikettä ja tilaa

Teoksesta Täällä. Kuva: Ahmed Alalousi

Näin tässä syksyn aikana seitsemän tavalla tai toisella liikkeellistä teosta, seuraavassa lyhyitä ajatuksia jokaisesta.

Katso kanssaihmistä

Lokakuussa poistuin Kanneltalosta liikuttuneessa tilassa. Reetta Honkakoski Companyn TÄÄLLÄ - esitys meistä jotka olemme yhtä aikaa, täällä osui hyvällä tavalla johonkin itkuhermoon. Eri-ikäisistä ammattilaisista ja harrastajista koottu työryhmä käsittelee lavalla toisen ihmisen kohtaamista ja läheisyyttä fyysisen teatterin keinoin ja onnistuu siinä kauniisti.

Liikutuksen lisäksi olin hieman huvittunut. Teos ei lähtökohtaisesti ole mitenkään ihmeellinen. Se alkaa sillä, kun joukko ihmisiä sananmukaisesti kierii diagonaalissa lavan läpi. Tässä näennäisesti yksinkertaisessakin liikesarjassa on kuitenkin jotain kaunista. Toiset liikkuvat elastisemmin, toisen on varottava iän jo haurastuttamia niveliä. Teoksessa myös kävellään paljon, kohdataan tai ollaan kohtaamatta. Esiin piirtyvät ihmishahmot ovat tunnistettavia, kohtaus voisi olla suoraan kaupungin kadulta.

Että niin, että voikin olla niin iloinen siitä, että on saanut katsoa yhdeksäntoista ihmisen liikettä tunnin, liikettä joka ehkä oli osittain liikeimprovisaatiota tai sitten ei, mutta joka sai ilon läikähtämään sisällä. Kauneimpia hetkiä olivat koskettamaan kurottavat kädet ja lempeät kosketukset. Niitä ja villejä tanssibileitä tarvitaan tässä maailmassa vähän enemmän.

Kiitokset Stoalle kutsuvieraslipusta esitykseen.

Kuva: Pirje Mykkänen / Kansallisgalleria

Liikaa tilaa ajatuksille

Kaaos Hevisaurus riemukas sekava, lukee muistivihkossani Liisa Pentti +Co:n teoksen The Space kohdalla. Näin teoksen lokakuussa Kiasma-teatterissa ja olen ajatellut sitä yllättävän paljon, varmasti osittain siksi että kirjoittaminen siitä on jäänyt, mutta muutenkin. Teoksessa kuusi tanssijaa liikkuu Kiasma-teatterin salissa, tulee ja menee ovista, kulkee portaissa ja istuu katsomossa. Liikkeen lisäksi on puhetta, muistan lähinnä satunnaisen maininnan juuri Hevisauruksesta, pitkät puheet Laika-koirasta ja ajatukset siitä, että tässä tilassa ja tällä paikalla on ollut tai on joskus oleva jotain aivan muuta.

Olo jäi esityksestä levottomaksi. Odotin koko ajan, että minun täytyisi itse tehdä jotakin, Kiasma-teatterin uudelleenjärjestelty, aukkoiseksi jätetty katsomo ohjasi ajatuksia sellaiseen suuntaan. Katsottavaa oli myös paljon, yritin jakaa huomioni esiintyjien ja lukuisten, eri puolille tilaa sijoiteltujen näyttöruutujen kesken. Välillä jossakin ruudussa vilahti esiintyjä tai raaja, ahdisti kun ei voinut tietää meneekö minulta nyt jotain ohi. Jäin tuijottamaan katon rajassa olevaa ruutua, en huomannut siinä mitään.

Ajattelin teoksen aikana enemmän näyttelijä Heath Ledgeriä kuin usein mainittua Laika-koiraa (en edes tiedä miltä Laika näyttää, nyt googlasin), minun on helpompi kiinnittyä Can't Take My Eyes of You -kappaleen kautta elokuvaan 10 Things I Hate About You. Ajattelen kohtausta, jossa koulun bändi soittaa kappaletta urheilukentällä ja Ledger tanssii lehtereillä, ja ajattelen, että ehkä tämä tila muistaa jollain tavalla senkin kohtauksen.

 Kuva: Sanni Siira

Uusiin häkkeihin suljetut kanarialinnut

Samana iltana The Spacen kanssa esitettiin Janina Rajakankaan Kanarialintu, mutta ei suinkaan salissa vaan Kiasman toisen kerroksen parvella. Lattialla on ympyränmuotoinen tila, jolle esiintyjät saapuvat, istumme sen ympärillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on ensin varovaista, vähitellen esiin tulevat hymyt ja aivan liian suuret, suuhun sopimattomat hampaat. Nämä herkän oloiset olennot houkuttelevat katsomaan itseään ja minä katson.

Vähitellen alkaa kuitenkin tärinä ja se on asia, jonka muistan esityksestä kirkkaimmin. Se sai olon ylikuormittuneeksi ja levottomaksi. Vasta myöhemmin luen käsiohjelmasta, että esitys on ruumiillinen kuvittelu yliherkkyydestä ja löydän itseni nyökkäilemästä. Yliherkkyyden laatua ei ole määritelty, se voisi olla sensitiivisyyttä muille ihmisille, ilman myrkyille, mille tahansa. Kanarialintu vie ajatukset luonnollisesti kaivoksiin ja huonoon ilmanlaatuun.

Huomaan esityksen aikana, että katsomossa tai oikeastaan lattialla olevassa omassa pienessä tilassani koen oloni haastavaksi. Esitys ylikuormittaa aistejani, pohdin puvustusta, yritän olla tarpeen vaatiessa avoin kontaktille, mutta vastaanottokanavat ovat kiinni. Päässä on liikaa tavaraa. Pidän kuitenkin ajatuksesta, että ihminen onnistuu jotenkin selviämään erilaisista ylikuormituksistaan, kehittyy uudenlaiseksi, ja samalla kauhistun mielleyhtymästä, kuinka näitä herkkiä ihmisiä suljetaan häkkeihin, jotta he voivat ilmaista kuolemallaan ajankohdan jolloin muiden on syytä pelastautua tilasta.

Kuva: Johanna Nuutinen

Odottaa, odotuttaa, lunastaa odotukset

Johanna Nuutisen uusin teos ANON - The Act of Waiting tarttuu nimensä mukaisesti odottamiseen. Odotukseen liittyy runsaasti tunteita epävarmuudesta turhautumiseen ja toisaalta myös antautumista hetkelle. Tanssijat Jenna Broas ja Oskari Nyyssölä tulkitsevat näitä tunteita herkin liikkein voimakkaalla intensiteetillä. Suurin osa esityksestä tapahtuu läpinäkyvässä, kirkkaasti valaistussa laatikossa, jonka sisältöä yleisö tarkkailee sen eri puolilta.

Laatikossa olevat tanssijat turhauttivat minua. En tiedä odotinko jotain alkavaksi, odotutettiinko minua tahallaan vai odotettiinkoko minua mukaan. Kun laatikko lopulta aukesi ja ilmavirta pyyhkäisi ylitseni, alkoi esityskin hengittää. Kaikki mahdolliset tapahtumavaihtoehdot katoavat ja on vain tämä hetki, tämä mitä on odotettu ja näin se tapahtuu. Odottaessa kun ei tapahdu mitään ja silti tapahtuu kaikki.

Vahvan tunnelatauksen lisäksi esitys tarjosi myös kaunista katsottavaa. Tanssin lisäksi visuaaliset elementit olivat kohdallaan, Joonas Tikkanen on tehnyt hienoa työtä ja luonut esitykselle pelkistetyt, mutta näyttävät puitteet. Kokonaisuutena ANON oli huoliteltu ja intensiivinen kokemus ja lunasti teemansa tuomat odotukset.

Kiitokset Johanna Nuutinen +co:lle lipusta ANONin ja Levottoman maan yhteisiltaan.

Kuva: Riku Lehtopolku

Näetkö toista verhon takaa

Yhteisillassa ANONin kanssa nähtiin Riku Lehtopolun ja Mikko Makkosen koreografioima ja tanssima Levoton maa. Teoksessa on haluttu tarkastella toiseuden hahmottamista, vieraan kulttuurin kohtaamista ja siitä syntyvää jakoa "meihin" ja "teihin" ja se on saanut inspiraationsa Edward W. Saidin teoksesta Orientalismi. Teema on iso ja vaikeasti hahmotettava jo itsessään ja täytyy myöntää, että en löytänyt teoksesta kovinkaan tarkkoja tähän viittaavia askelmerkkejä.

Tanssillisesti teos oli kuitenkin kiinnostava. Lehtopolku ja Makkonen ovat luoneet dynaamisen koreografian, josta löysin viitteitä esimerkiksi itämaisiin taistelulajeihin. Miesten keskinäistä vuorovaikutusta lavalla oli miellyttävää katsoa. Paras hetki oli silti miesten välinen, aitoa tunnetta välittävä halaus. Siinä hetkessä oli vahvasti läsnä toisen näkemisen ja näkyväksi tekemisen ajatus, jossa raja-aidat itsen ja jonkun muun välillä tuntuvat merkityksettömiltä.

Kuva: Marko Mäkinen

Tanssi, villi lapsi

Helsinki Dance Company toi energiaa pimeään marraskuuhun riemukkaalla tanssiteoksellaan Huonosti vartioitu tyttö. Klassisesta, samannimisestä balettiteoksesta ponnistava esitys on Jyrki Karttusen viimeinen HDC:lle koreografioima teos ja on tilaisuuteen sopiva satumainen siirtymäriitti.

Esityksen keskiössä on lumottu tyttö Heidi Naakka, joka tanssii ja elää mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia yksisarvistensa (Karttunen, Jyrki Kasper, Mikko Paloniemi ja Johannes Purovaara) kanssa hylätynoloisella huoltoasemalla. Varsinaista juonta ei ole ja välillä meno tuntuu käsittämättömän sekopäiseltä, yksisarviset puhuvat keskenään ruotsia ja Naakka vaihtaa asuja popdiivan lailla. Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu onkin erityisen onnistunut leikkisyydessään ja näyttävyydessään.

Käsiohjelmassa todetaan yksisarvisten olleen mielikuvituksen tuotetta, mutta ihmisen ratkaisuja rajoittavina vaikkakin hyväntahtoisina olentoina ne tuntuvat häkellyttävän todellisilta. Toisinaan on kuitenkin aika sanoa myös lempeille vartijoille jäähyväiset ja lähteä rohkeasti kohti uusia seikkailuita.

Kuva: Stefan Bremer

Joutsen hukkuu öljyyn ja yleisö ottaa selfieitä

Eritavoin immersiivisiin ja uusia tiloja haltuunottaviin esityksiin viime vuosina erikoistunut Raekallio Corp kuljettaa yleisön jälleen uuteen paikkaan esityksessään Yleisö. Lyhyesti voidaan todeta, että Kiasman edestä lähtee bussikyyti monirakennuksiseen tilaan veden äärellä, matkalla pohditaan moraalisia kysymyksiä ja perillä nähdään tanssia, fyysistä teatteria ja kuullaan Eino Santasen lukemaa liverunoutta.

Yleisössä oli monta osiota, joista nautin todella paljon ja joita katsoin haltioituneena. Uniikkiin esityspaikkaan oli tuotu kiinnostavia lavastuksellisia elementtejä ja erityisesti soolotanssikohtaukset olivat lumoavia. Tanssillista osaamista Raekallion teoksista ei tosin ole ennenkään puuttunut, Raekallion itsensä, Annamari Keskisen ja Eero Vesterisen kehoilmaisua on ilo katsella. Tuskin olin myöskään ainut, joka katsoi Minna Tervamäen kuolevaa joutsenta lähes hengittämättä.

Sitten olivat ne toiset kohtaukset, joissa menin lukkoon ja koin, että en ole suostunut tällaiseen vuorovaikutukseen. Jos joku huutaa päin kasvojani, en kykene hetkeen keskittymään esitykseen, levottomuus valtaa kehon. Pelkään ilmassa lentäviä viisisenttisiä ja meteli huumaa korvia. En myöskään aivan hahmota runojen ja visuaalisen yhteyttä, vaikka yhtymäkohtia löydänkin, ehkä en ehdi käsitellä ääntä ja liikettä samaan aikaan riittävän nopeasti. Ehkä Santasen kokoelman lukeminen voisi tarjota vielä lisää näkökulmaa esitykseen näin jälkikäteen.

Tästäkin huolimatta palannen taas katsomaan seuraavaa Raekallio Corpin esitystä, mieluummin otan katsomiskokemuksesta mukaani jotain pureksittavaa kuin mitäänsanomattoman olon.

Kiitokset Raekallio Corpille kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Unikon satuja (Tanssiteatteri Raatikko)

Kuva: Tanssiteatteri Raatikko

Vauhdikas matka läpi unien maailman

Tanssiteatteri Raatikko tuo syksyyn värikkäitä unia Unikon satujen muodossa. Marjatta Kurenniemen kirjojen pohjalta tehty koko perheen tanssiesitys on vauhdikas seikkailu läpi unimaailman. Hauskanpidon lisäksi esityksessä pohditaan vastuuta ja muistutetaan, että kiukkuisena ei kannata mennä nukkumaan.

Nukkumatin pikkusisko Unikko (Elisa Salo) on päässyt ensimmäiselle nukutuskeikalleen viemään Juhoa (Niko Arola) ja Riinaa (Pilvi Kuronen) unten maille. Lapset ovat kuitenkin kiukustuneita toisilleen eikä nukahtaminen onnistu, joten Unikko ottaa heidät mukaansa matkalle halki Hyvien Unien Maan. Matkalla kohdataan kaikenlaista hauskaa, mutta reitiltä ei parane eksyä, sillä muuten saattaa joutua Pahojen Unien Maahan lepakkohaltian luokse.

Aamupäiväisessä esityksessä oli kanssakatsojina kaksi päiväkotiryhmää, jotka vaikuttivat viihtyvän Unikon ja sisarusten matkassa hyvin. Apua tarjottiin lavalle hanakasti, jos mitä tahansa esitettiin kysymyslauseen muodossa, hauskat jutut naurattivat ja jännittävimmissä kohdissa taisi sopivasti pelottaakin. Minimesenaatti tipahtaa toki vielä hieman suositellun kolmen vuoden iän alapuolelle, mutta viihtyi katsomossa kuitenkin varsin hyvin ja piti erityisesti menevämmän musiikin säestämistä kohtauksista.

Esityksessä hyödynnetään hauskasti projisointeja ja videokuvaa. Liikkuvaa kuvaa nähdään sekä lavan takaosassa että heijastettuna verholle lavan eteen, ja hyväksi käytetään myös varjoteatterin keinoja. Perinteisempien animaatiotyylisten osuuksien lisäksi videoissa nähdään myös vanhaa mustavalkoista kuvaa muun muassa tanssisalista ja kaupungista.

Itse pidin esityksestä paljon. Arvostan hirvittävästi Raatikon tapaa tehdä tanssiteatteria nimenomaan lapsille. Koreografiat ovat näyttäviä, mutteivät keskity kuitenkaan vain "hurjien" liikkeiden tekemiseen, ja lavalla nähdään sekä mies- että naistanssijoita. Lisäksi Unikon saduissa tarina on hauska, jännittävä ja toki hieman opettavainenkin, muttei liian päällekäyvällä tavalla. Marja Korholan ohjausta ja koreografiaa voisikin kuvata tasapainoiseksi ja onnistuneeksi kokonaisuudeksi.

Noin tunnin pituinen esitys oli hyvin rytmitetty ja onnistui pitämään yleisön lumossaan loppuun asti. Lapsikatsojat olisivat varmasti ilahtuneet tyynysodan jatkamisen mahdollisuudesta, mutta esitys rauhoittuu luontevasti loppuunsa. Suosittelen lämpimästi päiväkoti-ikäisille katsojille.

Unikon satuja on Raatikon ohjelmistossa marraskuun alkuun asti ja arkiaamujen lisäksi esityksiä on myös viikonloppuisin.

Kiitokset Raatikolle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Nasty (Susanna Leinonen Company)

Kuva: Mirka Kleemola

Nasty pakottaa pohtimaan omaa katsetta

Olo on runneltu Susanna Leinonen Companyn uuden teoksen Nasty ensi-illan jälkeen. Voimakkaat äänet ja valot säväyttivät jo itsessään, mutta näyttämöltä vyöryvä liike-energia on ollut pysäyttävää. Tanssijoiden kehot ovat pystyviä, muuntautuvia, äärimmilleen viritettyjä. Teemana naisen kehoon kohdistuvat odotukset tuntuu lähtökohtaisesti turhan toistetulta, mutta esitys yllättää. Joudun yhtäkkiä tarkkailemaan myös itseäni: miten minä katson, miten minä arvotan ja vaadin.

Viiden tanssijan (Tiia Huuskonen, Elina Häyrynen, Natasha Lommi, Elisa Tuovila ja Erika Vilander) kehot altistetaan katseelle kirkkaiden valojen alla. Sari Nuttusen pukusuunnittelu provosoi ja haastaa katsetta entisestään. Pitsit, tyllit ja kehoa vasten vääntyvät alusvaatteet kiinnittävät huomion lanteisiin, rintoihin, kasvot on usein peitetty jolloin kehot näyttäytyvät objekteina. Tuntuu jopa vähän epämukavalta, mutta katsottava on.

Liikkeellisesti teos on hypnoottinen, etenkin kaikkien ollessa lavalla on hankala päättää mihin huomionsa kohdistaisi kun lavalla tapahtuu niin paljon. Susanna Leinosen koreografian liikekieli on monipuolista ja kiinnostavaa.Tanssijoiden ilmaisu on keveää ja voimakasta. Pehmeänä alkanut liike voi muuttua äkisti kovaksi ja kulmikkaaksi, keho vääntyy asentoihin joihin ei ehkä pitäisi. Hengitys kohisee raskaana, kehot törmäävät toisiinsa, lattiaan. Liike tuntuu välillä jopa väkivaltaiselta. Vasta lopussa liikkeessä on havaittavissa myös lämpöä, se toi helpotusta katsomiskokemukseen.

Paikoin teos oli minulle kuitenkin myös melko haastava. Muun muassa mustat hiukset kasvoillaan lavan läpi liikkuvan hahmon merkitys ei auennut, lähinnä se sai miettimään kauhuelokuvia eikä niinkään kehollisuutta. Paikoin löysin itseni myös ylianalysoimasta merkityksiä, parhaimmillaan teos oli kun sen kuvastolle malttoi altistaa itsensä kelailematta liikoja. Lopulta ajattelen esitystä sirpaleisuudessaan lähinnä jonkinlaisena ajatushautomona ja kysymysten esittäjänä.

Nasty haastaa analysoimaan omaa katsetta. Miten katson toista ihmistä, toisen ihmisen kehoa, miten tulkitsen sitä? Monet liikkeet ovat merkityksillä ladattuja, mutta tosiaan: it's only movement. Saisipa oman katseen harjoitettua siihen, että osaisi katsoa vain liikettä ja kehoa sellaisenaan, ei arvottaa tai arvioida kuten niin helposti päätyy tekemään. Saisipa liikkeestä voimaa, itselle ja muille, voimaa olla tarvittaessa nasty ja olla sortumatta vihamielisten katseiden ja sanojen alle.

Esityksiä on Stoassa 16.9. asti ja syksyn aikana teos on mahdollista nähdä myös muualla. Lisätiedot täältä.

Kiitokset Susanna Leinonen Companylle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Saaren halkeamia (OSIRIS teatteri)

Kuva: Joakim Berghäll

Hengitä, katso, kuuntele

Vallisaari on ollut auki yleisölle keväästä 2016. Aiemmin sotilaskäytössä olleessa saaressa on upeaa luontoa ja viehättävät, inhimillisen pituiset vaellusreitit. Näemmä tarvitsen kuitenkin jonkin muun syyn lähteä saarelle kuin se itsessään, ja tällä kertaa rantauduin Luotsipihan laiturille tarkoituksenani mennä kokemaan OSIRIS teatterin musiikkia ja tanssia sisältävä vaellusesitys Saaren halkeamia.

Esityksen aikana kävellään rauhalliseen tahtiin osa Aleksanterinkierrosta pysähtyen sopiviin paikkoihin katsomaan ja kuuntelemaan. Saksofonin ääni kiirii metsälammen toiselta puolelta, puun rungon takaa ilmestyy käsi, tanssijan paljas jalka kohtaa sileäksi kuluneen kallion. Vallisaaren rehevä saaristoluonto ja sen hylätyt linnoitusrakenteet toimivat hienosti osana esitystä.

Viisihenkinen työryhmä on luonut matkan varrelle tiloja, joissa on helppo hengittää. Joakim Berghällin ja Charlotta Hägforsin musiikki kuljettaa ajattomaan hetkeen irti arjen hektisyydestä. Hanna Pihko, Salli Berghäll ja Riikka Siirala tanssivat valkoisissa mekoissaan ja pehmeissä kengissään jotenkin pidäkkeettömästi, liike on ilmavaa ja keskustelevaa. Se ei ehkä saa huokailemaan ihastuksesta monimutkaisuudellaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Ilmaisu on kontaktissa maahan, leikkisää ja ympäristöön sopivaa.

Rahisevalla tiellä kävellessä ehtii samalla ihailla ympäristöä. Lähes koskemattomana rehottavat metsäalueet näyttävät jotenkin teräväpiirteisemmiltä kuin yleensä, yksityiskohdat piirtyvät kirkkaassa ilmassa näkyviin hämmentävän tarkasti. Esityspaikat on valittu hienosti, pysähtyessä sielu lepää katsellessa lammen rannalla jo hiljakseen kellastuvia puita tai ilta-auringon värjäämää merta. Hetket myös piirtyivät kauniisti mieleen, sillä meitä katsojia oli pyydetty hiljentymään ja puhelimet saivat luonnollisesti jäädä taskuun. Mieli lepäsi, kun sai vain katsoa eikä tullut pohdittua pitäisikö tämäkin hetki nyt erikseen ikuistaa.

Esitys loppuu upeisiin maisemiin Aleksanterinpatterin lähistölle. Jo pelkästään tämän näköalan vuoksi kannatti tulla, mutta taide kohottaa elämystä. Pelkän upean Helsingin siluetin ja iltameren lisäksi muistan nyt tuulessa liehuvat valkoiset lakanat, tanssijoiden kohottuvat kädet, saksofonin keskustelevan äänen ja hymisen mielessäni matkalla laulettua matkalaulua.

Viimeinen esitys on sunnuntaina 26.8. klo 18.

Kiitokset OSIRIS teatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Aidatut unelmat (Sari Palmgren/Zodiak)

Kuva: Jouni Ihalainen

Aistit auki unelmille

Siitä on vähän alle vuosi, kun seisoin Kannelmäen Sitratorilla odottamassa Sari Palmgrenin Aidatut unelmat -teoksen alkamista. Minulla oli jalassa hyvät kävelykengät, kuten oli ohjeistettu, edessä oli reilun muutaman tunnin kävely ympäri Kannelmäkeä ja Malminkartanoa kuulokkeet korvilla ja tanssia katsellen. Esitys oli vaikuttava ja kaunis, mutta en saanut siitä kirjoitettua mitään viime vuonna. Kokemus on painunut kuitenkin elävästi mieleen, sillä sitä seuraavana aamuna menin sairaalaan verenpainetarkastukseen ja jäin sinne etuajassa synnyttämään. Esitys muodostui itselleni siis jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi, mutta koska Aidatut unelmat on nyt palannut ohjelmistoon, on sen muistelu jopa ajankohtaista.

Liikaa en esityksestä halua paljastaa, sillä se on yllätyksellinen ja elämyksellinen. Reitille lähdetään pienissä ryhmissä oppaiden johdolla, mutta vuorovaikutusta ei ryhmän sisällä varsinaisesti ole. Kuulokkeista kuuluu kohteisiin suunniteltu äänimaisema, mutta samalla ne tuovat tiettyä yksityisyyttä ja mahdollistavat keskittymisen esitykseen. Äänimaiseman ovat suunnitelleet Tuomas Norvio ja Esa Mattila ja siihen kuuluu myös Mikko Perkolan ja Norvion säveltämää musiikkia. Muistan esityksen kerronnalliset hetket vain hatarasti, mutta tunnelmaan ne sopivat, sen muistan. Paras äänellinen hetki reitillä minulle tapahtui kuitenkin ilman kuulokkeita, tunnistatte kyllä kohdan jos menette esitykseen.

Reitin varrella kohdataan lukuisia tanssijoita julkisissa tiloissa ja yksityisissä puutarhoissa. Tanssijat ilmestyvät usein yllätyksellisesti ja saattavat vaikuttaa hetken normaaleilta kulkijoilta, jotka intoutuvat yhtäkkiä tanssin pyörteisiin. Mieleen on jäänyt muun muassa matkalaukkunsa kanssa holtittomasti liikkuva mies. Tanssijoita on teoksessa yli 80 ja suuri osa heistä on vapaaehtoisia, hatunnosto heille.

Matkan aikana keskityin kuuntelemaan ja katsomaan, joten en tiedä osaisinko kävellä ryhmämme reittiä itsekseni. Toki esitykseen uppoutumista auttoi sekin, että alue oli itselleni suurilta osin vierasta. Kun ei ihan tiedä missä on, on luotettava ryhmään. Tämä toi esitykseen myös tietynlaista myyttisyyttä, oli olo kuin liikkuisi sadussa, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Makumuistoiksi reitiltä jäivät vohvelikeksi ja kirpeä omena.

Kuva: Jouni Ihalainen

Olen miettinyt tätä esitystä vuoden aikana lukuisia kertoja. Minut esitys juurrutti siihen hetkeen, sai kaipaamaan tanssia ja pohtimaan sitä, miten hienoja tiloja meillä onkaan ja millaisia salaisia puutarhahelmiä, yksityisiä ja yleisiä, lähiympäristöstä löytyykään. Multa käsissä, kallio jalkojen alla, se, että eväät maistuvat aina parhaalta ulkona.

Aidatut unelmat muodostui minulle hurjan tärkeäksi teokseksi esitykseen liittymättömistä syistä, mutta se on myös itsessään kaunis ja ympäristöönsä kiinnostavalla katseella suhtautuva. Kun omenatarha jäi taakse, oli jäsenissä hyvä taideuupumus ja himoitsin lettuja. Suosittelen lämpimästi kokemaan tämän aistit auki, esityksiä on nyt elokuussa 18.8.-26.8.

Lavalta: Oneiron (Raekallio Corp. / Cirko)

Kuva: Stefan Bremer

Oneiron ja välitilaan jäänyt katsoja

Laura Lindstedtin massiivinen romaani Oneiron - fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista oli ilmestymisvuonnaan 2015 keskustelun kohteena etenkin sen voitettua Finlandia-palkinnon. Teos sukeltaa pää edellä elämän ja kuoleman välitilaan seitsemän eri taustoista tulevan naisen voimin leikitellen erilaisilla tekstilajeilla. Valtteri Raekallio ei ole tätä moniäänistä kokonaisuutta kuitenkaan säikähtänyt, vaan on rakentanut siitä osittaisimmersiivisen esityksen kuudelle tanssijalle Cirkoon ja sen liepeille Suvilahteen.

Teksti sisältää paljastuksia esityksen sisällöstä, joten jos olet menossa katsomaan ei sinun ehkä kannata lukea sitä etukäteen.

Raekallion Oneironissa on kolme erilaista alkua. Yksi tapahtuu Cirkon tiloissa, toinen yksityisasunnossa jossain lähistöllä ja kolmas on kiertokävely Suvilahden lähimaastossa. Minä olin seuralaiseni kanssa tässä jälkimmäisessä ja tarvoimme sohjossa kuunnellen kuulokkeista performanssitaiteilija Shlomithin aamulenkin tapahtumista. Matkan varrelle oli ripoteltu pieniä yksityiskohtia tekstin tueksi: oli miniatyyrikokoinen taksijono, Shlomith juomassa mehuaan, Brooklyn Bridgen rippeet. Viehätyin näistä, mutta isossa joukossa vaeltaessani mietin myös, jäikö jotain näkemättä kun jouduin myös keskittymään siihen etten kävelisi toisten kantapäille.

Noin puolen tunnin kuluttua pääsemme takaisin Cirkolle ja vaellamme esitystilaan, korkeakattoiseen ja valkoisella savulla täytettyyn Maneesi-saliin. Olen kiitollinen tossuista ja vilteistä kolean ilman jälkeen. Esityksen teoskatkelmilla rytmitetty tanssiosuus alkaa, olemme saapuneet välitilaan. Tanssijat (Jonna Aaltonen, Krista Julia-Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio) saapuvat vähitellen. Liikekieli on minun silmiini väkivaltaista ja nykivää. Kehojen kohtaamiset tuntuvat muuttuvaa poikkeusta lukuunottamatta invasiivisilta. Toisaalta ihailen ihmiskehon rajojen rikkomista, nivelten kääntymistä minne sattuu ja silti ehjänä pysymistä. Pää yritti tulkita tarinoita, joita kehot kertoivat, mutta se ei ollut aivan helppoa. Puvustus, kertoja ja miljöö vaihtuivat loppujen lopulta niin tiuhaan että koin itsekin olevani jonkinlaisessa tarinoiden välitilassa, en aivan kartalla missään.

Esitys nyki silti jatkuvasti mielenlankoja keväältä 2016, jolloin luin kirjan. Olin kirjasta silloin aika pyörryksissä, mutta yllättävän hyvin osia siitä muistui esitystä katsellessa mieleen. Toisaalta en tiedä oliko se hyvä asia, sillä aivot kävivät vähän ylikierroksilla yrittäessäni tulkita kuka tanssijoista oli kukin ja en ollut myöskään aivan varma, vaihtuivatko esitetyt hahmot toisinaan. Tuntuu, että viittauksia kirjaan oli paljon ja sitä myöten sen kertaus olisi voinut olla ennen esitystä paikallaan, jos olisi kaiken tahtonut ymmärtää.

Maneesi-sali sopii esityksen tilaksi upeasti. Korkeuksiin kohoava katto ja suuret ikkunat luovat raamit kamppailulle elämän ja kuoleman välimaastossa. Kunnianhimoinen valaistus (Jukka Huitila) hoidetaan pääosin ulkoa käsin, kirkkaus saavuttaa lavan milloin mistäkin sielun ikkunasta. Ohiajavat autot tuovat oman lisänsä valaistukseen. Elämä on siellä jossain lasin takana, me olemme täällä välitilassa.

Teoksen loppukin on kaunis. Katsojat johdatetaan yksin tai pareittain lattialle, jonne tuodaan tuoleja ja valkoisiin liinoihin verhottuja pöytiä. On lähes hiljaista, vain paikalle kärrättävät astiat kilisevät. Meille jaetaan ihanaa, höyryävää borssikeittoa ja leipää. Nautin kynttilänvalossa istumisesta ja hiljaisuudesta.

Vähitellen tilassa alkaa kuitenkin kuulua keskustelua, ihmiset vertailevat teoskokemuksiaan ja alun vaikutusta siihen. Tässä vaiheessa saan tietää kolmannesta, yksityisasunnossa tapahtuneesta alusta. Jään miettimään, miten sinne olisi päässyt ja samalla alkaa vähän harmittaa. Tuntuu, että olen katsojana jäänyt pois jostain eksklusiivisesta ja hienosta ja siihen tunteeseen on kurja lopettaa kokemus. Pyyhin kuitenkin leivällä keiton loput, siitä jäi hyvä maku.

Mielenteatteriksi kuvailtu Oneiron oli minulle ristiriitainen kokemus kuten alkuperäisteoskin. Seassa oli osia joista pidin paljon, mutta pienet nykäykset jäivät kaihertamaan ja vaivaamaan. Teos ei avaudu helposti eikä sen aina tietysti tarvitsekaan, mutta nyt olisin kaivannut omalle tulkinnalleni enemmän askelmerkkejä kuin mitä minulle tarjottiin.

Kiitokset Raekallio Corp.:lle kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Scarecrow ja Life is hard and then you die - part 3 (Mad House)

Scarecrow. Kuva: Saara Autere

Uuden vuoden alkamisen voi havaita monesta seikasta ja yksi niistä on Mad House -esitystaiteen talon uuden kauden alkaminen. Jo viidettä kertaa minulla on kausilippu, vaikka en tiedä kuinka paljon ehdin esityksissä käydä. Samapa tuo, käyn mitä käyn. Talo aukesi viime viikolla ja tänä vuonna esityksiä on viikottain pääsääntöisesti torstaista lauantaihin, tietoja esitysaikataulusta saa täältä. Ensimmäisen viikon esityksinä nähtiin esitystaiteen ryhmä Every house has a doorin Scarecrow ja Juli Apposen omaelämäkerrallinen performanssiluento Life is hard and then you die - part 3.

Hitaasti liikkuva etana ja sekalaiset ajatukset

Olen usein ajatellut, että esitystaidetta katsoessani minulla on helpompaa, jos en tiedä teoksen teemoista ja näin olen vapaa tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta teosta. Jälkikäteen voi sitten tutustua teosesittelyyn ja pohtia, osuiko lainkaan "oikeaan". Every house has a doorin Scarecrown kohdalla päinvastainen olisi voinut olla hyödyllistä, siis se että olisin lukenut edes nämä muutamat sanat teoksen teemoista ennen esitystä:

Lajien välinen kommunikointi, ihmisen ja kasvien väliset suhteet, ihmisen ja eläimen väliset suhteet, etanan hidas eteneminen.

Toisaalta, en tiedä olisiko sekään auttanut sen enempää kuin että olisin tajunnut lavalla olleen etanan olleen etana. Luulin sitä hahmoa nimittäin välillä siemeneksi ja jossain vaiheessa tulkinta hajosi aivan atomeiksi. Totta puhuen en tainnut tajuta teoksesta ihan hirveästi mitään.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin vain onnellinen päästessäni pitkästä aikaa katsomaan esitystaidetta ja siitä, että aina ei tarvitse tajuta. Ehkä lopetan jaarittelun ja laitan tähän vain muutaman esityksenaikaisen haja-ajatuksen:

Kuinkakohan pitkä tämä puhekohta on. Ja tippuukohan tuo bambumattohattu kohta päästä.
Miltäköhän orkideamulta tuntuu jalan alla? Ei varmaan satu yhtä paljon kuin lego kuitenkaan. 
Paperilehdet, sairaan hienosti leikattuja.
Jaha, nyt lavalle tuli lapsia repimään salaattia. On muuten vähän nälkä. Muodostuukohan noista kirjaimia? Onko salaatissa A-vitamiinia?
Onkohan täällä ketään, joka ymmärtää vaan englantia tai suomea? Niitä ei ehkä häiritse, että projisointi on vähän epätahtinen. 
Jaahas, limaa. Vai onkohan toi kiisseliä? Onneksi nostivat sen läppärin talteen, ahdisti jo vähän.
No niin, siellä se siemen (eli etana) taas liikkuu. Meneeköhän se tonne ovelle asti ennen kuin tää loppuu?

Juli Apponen. Kuva: Saara Autere

Keho, kipu, kuolema, elämä

Ruotsinsuomalaisen Juli Apposen Life is hard and then you die - part 3 on yksityiskohtainen, henkilökohtainen katsaus omaan kehoon ja identiteettiin, mutta en katsojana kokenut itseäni tirkistelijäksi. On pöytä, pino paperia, muutama kynä, vesilasi, mikrofoni ja Apponen mustissa vaatteissa. Papereissa on sirpaleinen tapahtumakuvaus oman identiteetin vahvistumisesta, astrologisista kartoista, omaan muuttuvaan kehoon tutustumisesta, kivusta ja epäonnistuneista leikkauksista, kauniista sanoista. Vaihtaessaan sivua Apponen usein nuolaisee sormeaan välttääkseen paperien tarttumista toisiinsa.

Apposen puhetta kuunnellessani mieleeni nousi adjektiivi deadpan. Suomenkielinen ilmeetön tai pokerinaama ei kuvaa Apposen ilmaisua lainkaan niin hyvin. Tämä ulkoisesti tunteettomalta vaikuttava puhe, kuin tiedotustilaisuudessa, jätti tilaa omille ajatuksille ja ihmetykselle, ehkä järkytyksellekin. Aiheen puolesta olisi ollut mahdollista raivota, mehustella ja sokeerata, mutta todennäköisesti tämä oli vaikuttavinta juuri näin. Kuiva huumori tasapainottaa. Huutoon voi hukkua, mutta paperin rahinassa ja rauhallisessa ilmaisussa mahtuu katsojana hengittämään.

Jouduin lähtemään esityksen jälkeen kiireellä pois, mutta ajatukset seurasivat tiiviisti mukana. Bussissa lukeminen olisi ollut mahdotonta. Pohdin kehoa ja kipua, niitä tarinoita joita jokainen meistä piilottaa kehonsa syövereihin ja jotka ulkoisesti tarkasteltuna näyttäytyvät kliinisinä lääkärinlausuntoina ja ammattilaisten arvioina. Ja toisaalta sitä, miten niihin tarinoihin on vaikea samaistua, vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Helposti kauhistuu, järkyttyy, ajattelee että tässä on liikaa ja olisinko halunnut tietää tätäkään, mutta lopulta totean että tämä esitys oli hyvä, empatiaa ja ymmärrystä kasvattava, mieltä avartava ja kliinisessä rujoudessaan tosi kaunis.

Tanssin katsomisesta

Social eMotions. Kuva: Amulio Espinosa

Muutaman viime vuoden aikana olen yrittänyt hivuttaa katsomisohjelmistooni yhä enemmän tanssia. Parhaimmillaan tanssin katsominen on todellinen nautinto, liikkeen lumoa ja ihmiskehon ihailua. Toisaalta tanssista on myös vaikea kirjoittaa, sillä liikesanasto on hakusessa ja omien tuntemusten kuvailu välillä todella haastavaa. Ehkä siksikin viime vuodelta jäi kirjoittamatta useasta tanssiesityksestä, joista kuitenkin pidin ja joihin haluan kuitenkin nyt vielä palata.

Keväällä näin kahden tanssiteoksen illassa Johanna Nuutisen HATCHEDin ja taiteellis-tieteellisen työryhmän valmistaman Social eMotionsin. Esitysilta oli perjantai. Muistan että oli pimeää ja olin rankan viikon jälkeen todella, todella väsynyt. Halusin kuitenkin mennä katsomaan esityksiä, olisi ollut nuivaa peruuttaa kiinnostava kulttuuri-ilta ystävän kanssa.

HATCHED oli näistä lähtökohdista ja ehkä muutenkin minulle haastava teos. Vallankäytöstä, anonymiteetistä ja identiteetin muodostumisesta ammentava teos sai aivot raksuttamaan ja jälkikäteen ajatellen mietin teemoja ehkä liikaa enkä heittäytynyt liikkeeseen. Huomasin myös, että Nuutisen tanssiessa osan teoksesta kasvot peitettyinä, oli minun vaikea keskittyä liikkeen katsomiseen. Kasvot ovat minulle selvästi tärkeät, vaikka niillä ei erityisesti mitään tunnetta yritettäisi välittää. Valosuunnittelultaan teos oli vaikuttava, muistan tarkimmin juuri mustalla tanssimatolla muuttuvat neliömäiset muodot ja säksättävän valon. Haluaisin nähdä tämän esityksen uudelleen.

Aalto-yliopiston Neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella toteutettu projekti Social eMotions oli puolestaan todella kiinnostava tutkimus ja herätti seuralaiseni kanssa paljon keskustelua. Stoassa sekä esiteltiin tämä projekti että esitettiin tanssillisesti kohtauksia, joissa yleisö sai äänestää tanssijoiden tunnetilat koreografioihin puhelimien avulla. Teoksessa tanssivat Nuutinen ja Jarkko Lehmus, lisäksi lavalla oli kaksi sellistiä, Ulla Lampela ja Iida-Vilhelmiina Laine.

Esityksessä oli kiinnostavaa havainnoida, miten tanssijat toivat esiin erilaisia tunnetiloja liikkeissään. Liikekieltä oli tutkittu projektin aikana paljon. Seuralaiseni pohti, että tunnetilojen päättämisen sijaan katsojana olisi ollut kiinnostavampaa yrittää tunnistaa esitetty tunnetila. Toisaalta äänestämisellä saatiin jokaisesta esityksestä erilainen ja lisää dataa tutkimukseen, mutta olisi ollut mielenkiintoista myös nähdä osaisiko itse löytää keholliset merkit eri tunteista. Lisäksi olisi ollut kiinnostavaa tietää onko tunteiden kehollisessa ilmaisussa paljonkin kulttuurillisia eroja. Tätä myöten voisinkin tutkia, joko projektista on julkaistu artikkelit.

FRIGID. Kuva: Marko Mäkinen

Kevätkaudella kävin katsomassa myös tiimin Raekallio, Mandelin ja Kitti esityksen FRIGID (joka on muuten katsottavissa täällä, voisin tsekata itsekin sen uudelleen). Kolmen toisensa pitkään tunteneen tekijän yhteisteos toveruudesta ja luottamuksesta oli innostavaa katsottavaa. Kitti on minulle tuttu lähinnä miekkailukoreografioiden tekijänä, Raekalliolta olen kokenut Neuromaanin ja Mandelin on tuttu Kinetic Orchestran puuhamiehenä. Tähän esitykseen otin mukaani nykytanssia tai tanssia yleensäkin vain vähän katsoneen ystäväni.

Positiivisen äijämäistä energiaa pursuava esitys oli hyvää mieltä tuova. Kolmen taitavan tekijän yhteinen ponnistus oli liikkeellisesti näyttävä sisältäen muun muassa ilmassa tapahtuvaa akrobatiaa ja aikamoisia voimannäytteitä miesten hinatessa yleisöä pitkin esitystilaa. Myös seuralainen kiitteli vauhdikasta meininkiä. Lopussa esitys meni käsitteellisemmälle tasolle ja olin sen kanssa hieman hukassa taas tulkintaodotusteni kanssa, vasta nyt jälkikäteen luin esityksessä olleen puheosion olevan katkelma kirjasta. Jäin jumiin sen ajatuksen kanssa etten tiennyt onko esityksen tarina "totta" vai ei. Vauhdikkaimmilta osioiltaan esitys oli kuitenkin tavattoman mieleenpainuva ja olen ajatellut sitä paljon jälkikäteen.

All Male Panel. Kuva: Mikael Ahlfors

Loppuvuodesta puolestaan palasin taas Stoaan. Ensisijaisesti lähdin katsomaan kovasti pitämäni Kinetic Orchestran uutta teosta All Male Panelia, mutta sattumoisin samana iltana esitettiin myös itävaltalaisen tanssikorkeakoulun SEADin Bodhi Projectin teos Beneath a Falling Sky.

Beneath a Falling Skyssa kiinnostavinta oli nähdä projektissa koreografina toimineen Jarkko Mandelinin kädenjälki, tunnistaa tuttu liikekieli uudessa kontekstissa. Kuuden nuoren tanssijan koreografia oli miellyttävää katsottavaa ja liikkeellisesti se oli minulle helposti sulateltavaa. Koreografiassa minua viehätti erityisesti Mandelinille tyypillisen rajun liikkeen yhdistäminen luottamukseen perustuvaan heittäytymisen. Oli myös kiinnostavaa nähdä uusia tanssijoita.

All Male Panel oli yksi syksyn tärppilistani ehdottomista esityksistä. Kävin katsomassa ensimmäisen Kinetic Orchestran esitykseni vuonna 2013 ja sen jälkeen olen yrittänyt seurata tanssiporukkaa mahdollisimman tarkkaan. Tämänkertaisessa teoksessa tarkastelun kohteeksi oli otettu ilmastonmuutos ja ilmastokokouksissa nähty poliittinen teatteri. All Male Panel on osa RRR eli Rajoja rikkovat residenssituotannot -hanketta ja tässä teoksessa yhteistyötä ovat tehneet koreografi Jarkko Mandelin ja ilmastotutkija Joonas Merikanto.

Esityksessä käytettyjen projisointien ilmastonmuutostietoiskut olivat kiinnostavia ja mykkäelokuvien tyyliä henkivä reunus oli tyylikäs, mutta diojen asetteluun olisin kaivannut huolellisuutta. Välillä tekstistä ei saanut selvää ja muutenkin tuntui että diaesitys oli tehty hieman hutaisten. Tiedeosuus, skarppaa!

Koreografia puolestaan oli paljon sitä mitä odotin ja vähän lisää. Tallella oli paljon sitä liikekieltä, minkä Mandelinin koreografioihin yhdistän, mutta mukana oli myös kaikenlaista yllättävää. Poliittisen teatterin apinointi kumivasaroineen oli slapstick-huumoria kukkeimmillaan ja valtavien pallojen sisällä esitetyt osuudet olivat todella vaikuttavia. Esitys oli humoristinen mutta samalla aika surullinen, kun sen esittämiä ajatuksia lähti miettimään tarkemmin.

Johtopäätöksinä tästä vedän, että olen tanssikatsojana tuurilla elävä. Jotta pääsen heittäytymään tarvitsen rennon mielentilan ja virkeän mielen. Tausta-ajatukseksi kaipaan jotain riittävän selkeää tai sitten minun on syytä jättää teoskuvaus lukematta, sillä muuten katsominen menee ylianalysoinniksi ja en saa keskityttyä itse tanssiin. Toisaalta kaipaan itselleni haastetta katsojana. Minulla on tällä hetkellä aika tarkka visio siitä, millaisesta tanssista pidän ja haluaisin törmäyttää tätä näkemystä. Otan mielelläni vastaan suosituksia kiinnostavista tekijöistä, joiden kanssa pääsisin laajentamaan tanssikentän tuntemustani.

Lavalta: anõnumos

Kuva: anõnumos

Hikisiä viinirypäleitä strobovalojen välkkeessä

Seison tiistai-iltana Malmin lentoasemalla räntäsateessa ja kuuntelen kaiuttimesta rätisevää ääntä. Kohta minua tultaisiin hakemaan esitykseen. Alkamassa on anõnumos, immersiivinen esitys jonka takana on anonyymiksi jäävä työryhmä. Huputettu hahmo tulee noutamaan minut sisään, jätän ulkovaatteet rekkiin ja myös omaan päähäni laitetaan musta huppu. Lähden kävelemään valaistua portaikkoa kolmanteen kerrokseen ja mietin, että mitäköhän tästä nyt tulee kun ahdistaa ja suussa maistuu vain kaalilaatikko.

Työryhmä kertoo tapahtumakuvauksessa ehdottavansa maailmaa, joka ei perustu yksilöön ja hyökkäävänsä nimettömyydellä näkymätöntä sortoa, nimetöntä vallankäyttöä ja tuntematonta kauhua vastaan. Lisäksi todettiin esityksen sisältävän alastomuutta, seksuaalisesti virittyneitä kohtauksia sekä kontaktia tuntemattomien kanssa. Immersioasteen saisi toki pääasiallisesti valita, päättää itse lähteäkö kontaktiin mukaan, mutta kuitenkin. Ennakko-odotukseni olivat siis varsin ristiriitaiset, mutta erikoinen miljöö ja omalaatuinen esitysidea kiinnostivat kuitenkin enemmän kuin pelottivat.

Teoksen alkuvaiheessa en suoraan sanottuna ollut kovin innoissani. En saanut kiinni huppupäisten esiintyjien liikehdinnästä saati löytänyt sitä odottamaani immersiota. Jyskyttävä musiikki ei tuntunut omalta. Onneksi kaikki tämä haahuilu oli vasta jonkinlaista alkulämmittelyä, sillä pian kaiuttimista särisi tuntemattomalla äänellä tarkempia ohjeita ja varsinainen esitys alkoi. Lähdin tanssimaan muiden mukana ja totesin, että hyvä on sitten, annetaan mennä.

Ja kannattihan se, reivaaminen ja irtipäästäminen. Yhteisen "nostatuksen" jälkeen tilassa sai liikkua vapaasti. Esiintyjät ottivat kontaktia, johon sai tarttua halutessaan. Kävin vessabileissä, kompuroin portaissa, reivasin hallissa itseni hikeen, sain viiniä ja söin hikisen viinirypäleen. Paljon muutakin tilassa olisi voinut jälkikäteen kuulemani perusteella kokea, joten tilassa liikkumiseen ja ovien availuihin olisi voinut kannustaa selkeämmin tai jollain tavalla merkitä sallittuja tiloja, sillä itse en loppupeleissä kuitenkaan tohtinut kokeilla kaikkia ovenkahvoja tai vaellella autionoloisiin nurkkauksiin.

Anonymiteetin varjolla tilassa oli joka tapauksessa helppo liikkua ja osallistua toimintaan. Suurin osa oli pukeutunut mustiin, joten aina en edes tiennyt hengasinko esiintyjien vai katsojien joukossa. Esityksen alastomuus ei tuntunut vaivaannuttavalta, vaikka niin olin vähän pelännyt promokuvien perusteella. Jossain vaiheessa asiaan oikeastaan lakkasi kiinnittämästä huomiota, oli tissejä ja pyllyjä ja se oli ihan ookoo.

Lopulta minua tullaan hakemaan, saan sivuhuoneessa lasin vettä ja takkini ja pääsen ulos takaisin räntäsateeseen. Pyöräilen takaisin kotiin hikisenä reivaamisesta ja mietin, että olipahan taas. Todella sekopäistä, tavallaan aika ihanaa ja yhteisöllistä, ei sitten kuitenkaan kovin ahdistavaa. Hieno kokemus.

Lisää tietoa esityksestä ja sen taustoista löytyy facebook-sivuilta, esityksiä on vielä 1.-2.12.

Kiitokset työryhmälle lipusta esitykseen!

Lavalta: Vähän niin kuin Alaskassa (Malenkiteatteri)

Kuva: Sonja Järvisalo

Vähän niin kuin Alaskassa on esitys sisaruudesta ja elämän jähmettymisestä

Malenkiteatteri tuo syksyiseen Helsinkiin mahdollisuuden viettää hetken ajan ulkopuolella. Sonja Järvisalon ohjaama Vähän niin kuin Alaskassa on näytelmä unitautiin sairastuneesta Deborahista ja tämän heräämisestä 29 vuotta myöhemmin. Nuorena tyttönä sairastunut Deborah joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen nykyhetkeä ja ajan tuomia muutoksia. Vastapainona Deborahin hapuilevalle otteelle todellisuudesta on sisar Pauline, joka on juurruttanut itsensä vahvasti hetkeen ja paikkaan jääden huolehtimaan sairaasta sisarestaan. Kiinnostavinta teoksessa onkin sisarten välinen dynamiikka ja heidän luonteidensa erilaisuus.

Työryhmän tulkinta on herkkä ja intensiivinen. Tanssi ja fyysinen teatteri ovat hyvä lisä tähän unen ja valveen, ja toisaalta toden ja valheen rajamailla keikkuvaan esitykseen. Pelkkänä tekstinä tämä todennäköisesti tuntuisi turhan raskaalta. Kiinnostavaa on myös lääkärin hahmon esiintyminen vain äänenä, se tuo esitykseen lisää unenomaisuutta ja tekee Deborahin hämmennyksen jollain tavalla ymmärrettävämmäksi. Vesa Purokurun rauhallinen ja matala ääni sopii kohtauksiin hyvin.

Tiia Rantala on palavasilmäinen Deborah, intohimolla elämään suhtautuva mutta uudessa tilanteessa silti kovin hauras. Vastaparina tälle on huoliteltu Nuppu Koivun Pauline, joka on joutunut tekemään elämässään epätyydyttäviä valintoja mutta tuntuu suhtautuvan niihin vailla suurempaa katkeruutta. Molempien esiintyjien tanssiharrastus ja kiinnostus fyysiseen ilmaisuun näkyy kauniisti, fyysistä teatteria olisi voinut tuoda esille jopa vahvemmin. Erityisesti esityksen lopussa nähty sisarusten yhteinen "tanssi" on viehättävää katsottavaa.

Visuaalisesti esitys on pelkistetty. Valkoisena kylpevä huone muutamine viherkasveineen kannustaa useisiin mielikuviin: toisaalta tilan mieltää kliiniseksi sairaalahuoneeksi, mutta toisaalta näkymä vie ajatukset myös jonnekin fyysisen maailman ulkopuolelle. Miltä näyttää sellaisen mielen sisällä, joka on ollut kuin poissa päältä viimeiset 29 vuotta?

Uskaltaudun kahden esityksen kokemuksella luonnehtimaan Harold Pinterin tekstejä hieman omituisiksi ja haastaviksi. Deborahin unitautiin vaipuminen ja sen vaikutukset erityisesti tämän siskon Paulinen elämään avautuvat vähitellen, mutta kaikkea ei paljasteta ja iso osa tapahtumien kulusta uniajan ulkopuolella jää katsojan itse pääteltäväksi. Näytelmän henkilöiden, Deborahin, Paulinen ja lääkärin, väliset suhteet ovat jopa tapauksessa kiinnostavat ja saavat ajatukset kuhisemaan tulkinnoista.

Malenkiteatterin esityksestä näkee, että se on rakkaudella tehty. Lavalta paistaa keskittyminen ja tekemisen palo. Kunnioitettavaa on myös haastavaan tekstiin tarttuminen ja liikkeellisen ilmaisun siihen lisääminen. Vähän niin kuin Alaskassa ei päästä katsojaa helpolla, sillä se vaatii suurin piirtein yhtä intensiivistä läsnäoloa niin penkilläistujalta kuin esiintyjiltäkin. Heräävän ihmisen tajunnanvirtaan heittäytyminen ei ole helppoa, mutta kiinnostavaa se on.

Esityksiä on vielä 18.-22.10. Höyhentämön tiloissa Korkeavuorenkadulla, lisätiedot täältä.

Kiitokset Malenkiteatterille lipusta esitykseen. Kurkkaa myös syyskuussa tekemäni haastattelu tämän esityksen tekemisestä.

Tanssin ja lyhytelokuvien herkkä liitto - Johanna Nuutisen IRIS

Kuva: Minna Hatinen

Pääsin tällä viikolla tutustumaan Johanna Nuutisen uusimman teoksen IRIS harjoituksiin Footlightin studioilla Lauttasaaressa. Kaapelitehtaan Turbiinisalissa perjantaina 22.9. ensi-iltansa saava tanssiesitys on vaatinut Nuutiselta useamman vuoden työstöä ja jonka ajatus lähti muun muassa kiinnostuksesta ikääntyvään ihoon. Esitystä tehdessään Nuutinen haastatteli seitsemäätoista 80-90-vuotiasta henkilöä heidän muistoistaan ja elämistään ja esiin nousseista yhteisistä teemoista saatiin raamit esitykselle.

Nuutinen halusi teokseensa tanssijoiksi kypsempiä esiintyjiä ja kertoo yhtenä haasteena esitystä tehdessä olleen löytää yli 50-vuotiaita edelleen aktiivisia tanssijoita. Nathalie Ruiz ja Yvan Auzely löytyivät Ruotsista, molemmat ovat tanssineet muun muassa Cullberg Balletissa. Tanssin lisäksi esityksessä nähdään kuusi Jukka Rajala-Granstubbin kuvaamaa ja yhdessä Nuutisen kanssa ohjaamaa lyhytelokuvaa. Yhdessä tanssi ja elokuvat kertovat tarinaa ihmisyydestä, elämän käännekohdista ja ihmisen vahvuudesta haasteiden edessä.

Lopullisessa esityksessä lavalla tulee olemaan kaksi projisointiseinää ja tanssijat, rekvisiitta on minimissä. Nuutinen kertoo hakeneensa esitykseen "old school theatre" -tyyppistä ilmaisua, jossa video ja tanssi vuorottelevat toisen johtaessa toiseen. Itse pidin tästä ratkaisusta kovasti, nykyään moni esitys vaatii useamman asian yhtäaikaista seuraamista ja tässä on nyt mahdollisuus keskittyä yhteen elementtiin kerrallaan.

Tiistain harjoituksissa pääsin katsomaan läpimenoa esityksestä ja nautin siitä kovasti. Vaikka Footlightin tanssisali on kliininen tila ja käytössä ei esimerkiksi ollut valotekniikkaa, on esitys koskettava. Erityisesti Ruizin ja Ayzelyn duettokohtaukset viehättivät. On virkistävää nähdä tanssiteoksessa vanhempia kehoja, joiden liikkeessä on omanlaistaan kauneutta ja vahvuutta. Ei myöskään tunnu siltä, että koreografiassa olisi jouduttu tekemään kompromisseja. Nuutinen toki totesi, että harjoitellessa oli pohdittava eri tavalla sitä miten liikettä ja harjoituksia lähestyy ja miten lämmitellään, mutta rajoitteet voivat usein olla kehon sijaan mielessä. Ruizin ja Auzelyn tanssissa on upeaa herkkyyttä ja tunnelma on kovin hauras, melkein teki mieli olla hengittämättä ettei rikkoisi sitä.

Rajala-Granstubbin videot sopivat kauniisti yhteen tanssin kanssa. Harjoituksissa näimme videot vain tietokoneen pieneltä näytöltä, mutta pystyn silti sanomaan että pidin kovasti Rajala-Granstubbin tavasta kuvata yksityiskohtaisesti ja kuulaasti. Videoilla esiintyy eri-ikäisiä tanssin ja sirkustaiteen osaajia, kuten esimerkiksi upea ja ilmeikäs 12-vuotias tanssija Alma Äijö. Äänimaailman esitykseen on tehnyt Tuomas Norvio Tapani Rinteen kanssa ja vaikka yleensä en ehkä viehäty tämänkaltaisesta tummasävyisestä huminasta tähän teokseen se sopi hyvin.

Lyhytelokuva ja tanssi täydentävät toisiaan tässä teoksessa kauniisti. Tanssi on vähäeleistä ja kiireetöntä, se tasapainottaa hyvin videoiden runsasta symbolista kuvastoa ja antaa rauhaa prosessoida jo saatua visuaalista informaatiota, yhdistellä ja sisäistää asioita. Vielä hienompi tämä teos on varmasti virallisessa esitysympäristössään Kaapelilla, kun lavalle saadaan oikeat valot ja lyhytelokuvat nähdään isommalta kankaalta. Uskallan suositella.

Potkuja työryhmälle ensi-iltaan ja lämmin kiitos Nuutiselle ja tanssijoille siitä, että sain tulla paikalle.

IRIKSEN esitykset Turbiinisalissa 22.-29.9.2017