Lisa Taddeo: Kolme naista

Kolme surullista naista

Lisa Taddeon kaunokirjallinen tietokirja Kolme naista on nostettu yhdeksi Gummeruksen kevään kärkiteoksista. Yhdysvalloissa paljon julkisuutta kerännyt teos käsittelee kolmen todellisen naisen elämää erityisesti heidän seksuaalisuutensa kautta. Taddeo on seurannut kohteitaan tarkasti asuen muun muassa samoilla paikkakunnilla ja haastatellen naisia hyvin yksityiskohtaisesti. Markkinointitekstissä sanotaan, että Lopputuloksena on järisyttävän syvällinen ja koukuttava dokumentti naisten kaipauksesta ja nautinnosta.

Kaikki seurattavat naiset ovat valkoisia, käytännössä heteroita ja erityisesti heistä salanimillä esiintyvät Lina ja Sloane myös varsin hyvin toimeentulevia. Lina on kotiäiti, joka tapaa vuosien jälkeen kouluaikaisen ihastuksensa ja heittäytyy tämän kanssa suhteeseen, vaikka molemmat ovat naimisissa. Sloane pyörittää miehensä kanssa ravintolaa ja heidän seksielämänsä kulmakivenä ovat miehen valitsemat kumppanit, joiden kanssa Sloane harrastaa seksiä joko miehen katsellessa tai toiminnasta miehelleen raportoiden. Lisäksi kirjassa kerrotaan Maggiesta, jolla oli lukioikäisenä seksuaalinen suhde opettajaansa, ja joka päätyy vuosien jälkeen haastavaan opettajan oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Maggie esiintyy kirjassa omalla nimellään, sillä oikeudenkäynnistä raportoitiin mediassa laajasti.

Taddeo raportoi kohteistaan ja heidän elämästään hyvin eläväisellä ja omaan korvaani jopa epäuskottavan yksityiskohtaisella tyylillä. Yksityiskohtaisuus toki selittynee osin naisten intensiivisellä seurannalla, mutta dokumentaarisen kirjan kohdalla koin pikkudetaljit ja Taddeon värikkäät, omalaatuiset kielikuvat lähinnä outoina. Odotin kirjalta enemmän analyysia ja naisen seksuaalisuuden käsittelyä, mutta siihen paneudutaan kirjan lopussa vain henkäyksen verran. Käteen jäävät kolmen naisen tarinat, jotka tekivät minut lähinnä surullisiksi ja hämmentyneiksi.

Jos näkökulma olisi tosiaan se, että naiset(kin) haluavat seksiä ja ovat sen suhteen avoimia, hienoa. Nyt kirjaan valikoituneiden naisten tarinat kuitenkin näyttäytyvät minulle sellaisina, jossa naiset ovat ajautuneet umpikujaan omissa elämissään ja seksi on heidän elämissään peliväline tai vaihtotavara. Se kuulostaa omaan korvaani vaaralliselta ajatukselta.

Koko kirjaan suhtautumista ei auta kirjan markkinointiin valittu blurb, joka on Gwyneth Paltrow'n käsialaa. Viime aikoina omaan tutkaani Paltrow on joutunut lähinnä vaihtoehtoisia ja kyseenalaisiakin hoitomuotoja kauppaavansa liikeideansa kautta, eikä hän täten vakuuta minua kirjan suosittelijana.

Taddeon valinta kuvata tapahtumat kertojien näkökulmasta tuntuu myös kummalliselta, vaikka alussa korostetaankin että tarinat ovat nimenomaan haastateltujen naisten ja siksi muita ihmisiä ei kirjassa kuulla. Etenkin naisten sisäisen maailman yksityiskohtainen kuvaus oudoksuttaa, sillä en kykene uskomaan, että toisen, todellisen ihmisen päänsisäisiä ajatuksia pystyisi kuvaamaan niin tarkasti.

Olisin mieluummin lukenut naisesta, joka toteaa rakkaudettoman liittonsa toimimattomaksi ja päättää sen, uskaltaa etsiä parempaa. Sen sijaan Lina päätyy jakamaan tietoja skandaalinkäryisestä suhteestaan paikalliselle "naisten piirille" ja keksii kaikenlaisia temppuja, jotta saisi epäreilulta ja omasta näkökulmastani myös kusipäiseltä mieheltä seksiä. Oli se seksi sitten kuinka villiä tahansa. Toivoin myös, että joku auttaisi Maggieta ja nappaisi hänet manipuloivan opettajan otteen alta.

Ymmärrän, että asiat eivät ole näin mustavalkoisia. Jos naisella ei esimerkiksi ole omaa varallisuutta, voi lähtö avioliitosta olla vähintäänkin vaikea päätös. Silti minua surettaa, että tässä(kin) teoksessa naisten seksuaalisuus on alistettu miehisen vallan alle. Ymmärrän myös, että halu ei aina ole loogista tai järkevää, ei tietenkään. Silti kuulen seksipositiivisuuden ja halun todellisen hyväksymisen sijaan sanoja hyväksikäytöstä, manipuloivista suhteista, raiskauksista ja syömishäiriöistä. Lisäksi en aivan ymmärrä kirjan hyvin yksityiskohtaisten seksikohtausten tarkoitusta. Onko tarkoitus osoittaa, että seksiä voi kuvata näin lihallisesti ja se on rohkeaa? Maalailevien, naisten ajatusmaailmaan syventyvien osioiden seassa eritteitä ja kömpelösti liikkuvia ruuminosia pursuavat seksikohtaukset tuntuivat lähinnä tarkoituksellisen skandaalinhakuisilta. Naiset eivät tunnu minusta rohkeilta, vaan siltä että heidän ylitseen on kävelty.

Ehkä asetelma kertoo siitä, että maailma ei ole valmis "halukkaille" naisille ja siksi tarinat ovat näin surullisia? Ehkä raflaavammista tarinoista on helpompaa kirjoittaa vetävä kirja? Goodreadsin arvioita selatessa monet ovat kuvanneet teosta herkulliseksi ja mukaansatempaavaksi. Tavallaan ymmärrän sen. Olo oli kuunnellessa kuin paheksuttavia juoruja kuunnellessa: jokin osa minussa janosi tietää lisää likaisia yksityiskohtia. Sen osan ulkopuolella tunsin kuitenkin surua ja kiukkua. Kirjan naiset hyötyisivät mielestäni enemmän terapiasta kuin kirjailijalle elämänsä avaamisesta.

Tai ehkä kirjan tarkoitus on herättää keskustelua ja ajatuksia. Hyvä tarkoitus, sinänsä, mutta en tiedä onko tämä onnistunein tapa sille.

Kiitokset annan joka tapauksessa suomentajalle Marianna Kurtolle ja äänikirjan lukijalle Karoliina Kudjoille. Vaikka olinkin nyreällä mielellä kirjan sisällön suhteen, oli se silti sinänsä miellyttävä kuunneltava.

Lisa Taddeo: Kolme naista (Three Women, 2019)
Gummerus, 2020. 12 h 43 min.
Suomentaja: Marianna Kurtto
Lukiaj: Karoliina Kudjoi

Rauhaa kaikille perheille

Perheen määritelmä kaipaa päivitystä.

Aloitan avaamalla oman katsantokantani. Perheeseeni kuuluvat puoliso, lapsi ja kaksi koiraa. Lähipiirissäni on sekä lapsellisia että lapsettomia ihmisiä ja erilaisia perhemalleja. Kenenkään ei tarvitse perustella lapsilukuaan minulle, oli se sitten nolla tai viisi. Se on jokaisen oma asia. Minulta ei ole tainnut kukaan koskaan kysyä, miksi halusin lapsen. Neuvolassa kyllä kysyttiin onko lapsi toivottu ja se siitä.

Tästä positiosta kuuntelin peräjälkeen äänikirjoina Anna-Sofia Niemisen ja Niku Hoolin Aikuisten perheen ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä -teoksen. Molemmat kirjat ottavat osaa ajankohtaiseen keskusteluun siitä, kuinka myös esimerkiksi parisuhteessa elävät ihmiset muodostavat perheen, mistä syistä ihmiset päättävät olla hankkimatta lapsia (vai tarvitseeko sen kummempaa syytä, kuin että ei halua, edes olla?) ja mitä se heille mahdollistaa. Kirjoissa lapsettomuutta käsitellään nimenomaan vapaaehtoisen lapsettomuuden näkökulmasta ja myös tässä tekstissä lapsettomuudesta puhuessani tarkoitan nimenomaan sitä. 

Aikuisten perhe oli minulla luureissa ensimmäisenä ja olen tätä kirjoittaessa itse asiassa kuunnellut sen lähes kaksi kertaa. Nieminen ja Hooli kertovat kirjassaan kymmenen vapaaehtoisesti lapsettoman ihmisen tai pariskunnan tarinan ja avaavat heidän syitään tähän valintaan. Samalla he kertovat omaa tarinaansa omasta aikuisten perheestään, jossa ei lapsia ole ja johon niitä tule. Tarinoita oli miellyttävä kuunnella, niiden sävy oli jotenkin leppoisa, ja ihmiset elivät omannäköisiään elämiä. Mahtavaa. Kirjan alussa Nieminen ja Hooli toteavatkin, että he näkevät vapaaehtoisen lapsettomuuden tai lapsien hankkimisen valintana. Valinta sulkee jonkin oven, mutta avaa uusia toisaalle. Arvostan tätä näkemystä.

Maksimaisen kirjan rakenne on jossain määrin samankaltainen. Myös siinä kerrotaan laveasti eri syistä lapsettomien elämästä 40 haastattelun kautta ja tutustutaan erilaisiin tilastoihin, kirjallisuuteen ja perhesuunnittelun historiaan. Parhaimmillaan teos oli mielestäni juuri faktatietoa analysoidessaan, vaikka esimerkiksi hedelmällisyysasioiden laaja kartoittaminen tuntuikin tässä kontekstissa hieman hassulta. Historiakatsaus siitä, miten ehkäisymenetelmien kehittyminen ja maailman muuttuminen ylipäätään antoivat ihmisille lisää mahdollisuuksia valita, oli kuitenkin pääosin kiinnostavaa kuunneltavaa.

Valitettavasti Vauvattomuusbuumin sävy oli kuitenkin toisinaan sellainen, että se ärsytti minua hirvittävästi. Toki teos ei yritäkään olla objektiivinen analyysi aiheesta, sen Maksimainen toteaa jo esipuheessaan, mutta silti minua harmitti. Kirjassa muun muassa kirjoitetaan, että rivitaloarjen valitseminen, oli sitten lapsia tai ei, on vanilja-valinta ja kirjailija ihmettelee, miten joku voi käyttää vapautensa tällaiseen kun voisi vaikkapa purjehtia maailman merillä kuten eräs toinen kirjassa esitelty pariskunta. Myös lause lapsettomat eivät ole ensisijaisesti lapsettomia nosti karvani pystyyn. Paikkansahan se pitää, totta kai, mutta rivien välistä luin myös että lapselliset ovat ensisijaisesti vanhempia. Totta kai esimerkiksi minä olen myös äiti, mutta en koe, että se on minun ensisijainen määrittelevä piirteeni tai että vanhemmuus jotenkin veisi minulta mahdollisuuden valita oma tarinani. 

Aikuisten perheessä arvostin sitä, että minulle ei tullut oloa siitä että kirja arvostelisi minun valintaani. Se yksinkertaisesti esitti toisen näkökulman ja syitä siihen. Lisää tällaista! Vauvattomuusbuumia kuunnellessani minusta tuntui, että minun elämäni nähdään mystisenä "kakkavaipparallina" eikä oteta huomioon, että lapsiperhearki harvoin on yhdenlaiseen muottiin menevää vaikka siinä onkin niin sanottuja pakollisia elementtejä, kuten lapsen hoidon järjestäminen tai se, että päätöksissä tulisi ottaa huomioon myös lapsen paras.

Tiedostan kyllä, että kummankaan kirjan ei ollut tarkoitus puhua lapsiperheiden elämästä ja se on ok. Ei tarvitsekaan. Heräsin kuitenkin entistä kipeämmin siihen, että normien purkua tarvitaan kaikenlaisista perheistä puhuttaessa. Toivon todella, että perheen määrittely muuttuisi julkisessa keskustelussa kaikenlaiset vaihtoehdot huomioonottavaksi. Olisi aiheellista, että yhteiskunnan tasolla käsiteltäisiin myös sellaisia kirjojen esittelemiä seikkoja, kuten vanhustenhuollon ongelmia, kun hoidosta koppia ottavia lapsia ei yksinkertaisesti ole. Toivon myös, että niin kutsuttuun ydinperhemalliin päätyneitä ei tarvitsisi pitää jonkinlaisina luovuttajina tai vaniljaihmisinä. Minä en halua purjehtia maailman ympäri, vaan asua täällä lähiössä perheeni kanssa. Siinä on minulle tällä hetkellä seikkailua ihan tarpeeksi ja jos sinun seikkailusi on joku muu, niin anna mennä!

Joka tapauksessa molemmat kirjat olivat tarpeellisia keskustelunaloituksia tärkeään aiheeseen ja iloitsen, jos ne saavat jonkun ajattelemaan aiheesta laajemmin tai vaikkapa ymmärtämään, että hänen ei ole pakko hankkia lapsia jos hän ei halua. Siihen ei tarvitse sen kummempaa syytä. Kirjat voivat varmasti myös toimia tarpeellisena vertaistukena, mikä on hieno juttu. Keskusteluun tarvitaan moniäänisyyttä. Rauhaa ja ymmärrystä kaikenlaisille perheille ja valinnoille, kiitos.

Ja jos joskus päästän suustani sellaisen sammakon, että "hankkisit sinäkin lapsia niin ymmärrät elämän merkityksen", saa minua läimäistä painavalla kirjalla päähän.

Ja jos kirjojen lukeminen tai kuuntelu ei nappaa, niin lue vaikka tämä Anton Vanha-Majamaan hyvä, Imagessa ilmestynyt juttu Lapseton Suomi, joka käsittelee osittain samaa aihetta.

Anna-Sofia Nieminen ja Niku Hooli: Aikuisten perhe

Kosmos, 2019. 5 h 20 min.

Lukijat: Maija Lang ja Ville-Veikko Niemelä

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi - kun lakkasimme lisääntymästä

Atena, 2019. 8 h 57 min.

Lukija: Anu Vilhunen

Paluu teini-ikään Spaissareiden ja Frendien myötä

Elokuvateatteri Orion järjesti keväällä 2017 sing- ja dress-along-näytöksen Spice World: The Moviesta. En ollut yllättynyt, että aika moni muukin oletettavasti raskaana oleva oli valinnut pukeutumismallikseen Sporty Spicen.

Elin suurimman osan lapsuudestani ja esiteini-ikäni yhdeksänkymmentäluvulla. Silloin fanitin Spaissareita eli Spice Girlsejä, enkä sen jälkeen ole fanittanut mitään yhtä massiivisesti. Seinäni olivat tapetoidut lähes sadalla Spice Girls -julisteella, pidin leikekirjaa ja keräsin fanaattisesti tikkari- ja purkkatarroja, joista minulla on edelleen täydelliset kokoelmat. Spice World -levy oli paras joululahja ikinä enkä vieläkään ole voinut luopua levystä, jonka kansi on haljennut ja johon on liimattu kiiltäviä tarroja.

Alkuvuodesta ystäväni suositteli minulle Lauren Bravon kirjaa What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up -kirjaa ja se vei minut entistä syvemmälle spaissarimuistojen maailmaan. Jollain tasolla toki tiedostin jo pienempänä, että tässä on kyse jostain suuresta, mutta Bravo ulottaa tyttöenergian vaikutukset nykypäivään enkä voinut kuin paljolti nyökytellä hänen mukanaan.

Ensisijaisesti Bravon teos on fanikirja, jossa uppoudutaan uraauurtaneen tyttöbändin historiaan, fiilistellään tähtihetkiä ja opastetaan muun muassa oikeaoppisen Spice Girls -poseerauksen saloihin. Parhaimmillaan Bravo on mielestäni kuitenkin silloin, kun hän analysoi musiikin ja bändin imagon vaikutusta sitä kuunnelleisiin. Toki kirjassa pohditaan jonkin verran myös bändin ongelmallisuuksia kuten jäsenten lempinimien rajoitteisuutta, mutta yleissävy on positiivinen.

Jollain tavalla myös yllätyin siitä, kuinka yleismaailmallista Spice Girls -fanitus oli. Bändin jäsenten leikkiminen oli omassakin kaveripiirissäni yleistä ja suosikkityyppien esittämisestä kisattiin. Edelleen myös tunnen pientä haikeutta siitä, etten koskaan omistanut yhtäkään Spaissari-Barbieta, mutta onneksi tavallisellakin pystyi joraamaan biisien tahtiin. Tässä kohtaa haluaisin myös kiittää universumia siitä, ettei meillä ollut videokameraa eikä äidillä ole yhtäkään tallennetta lukuisista ja kuulemma ajoittain rasittavan pitkistä tanssiesityksistäni.

Oli myös haikeaa tajuta, että nykyaikana Spice Girlsejä ei sinänsä tarvita. Monenlaisten esikuvien kirjo on ysäriä monipuolisempi ja vaikka nykypäivän ulkonäköpaineet ovat edelleen raadollisia, on esikuvien löytäminen varmasti helpompaa kuin silloin. Feminismi on noussut ajatuksena enemmän valtavirtaan ja erityisesti tyttöjen mahdollisuuksia olla mitä tahansa he haluavat nostetaan esiin niin satukirjoissa kuin julkisessa keskustelussakin.

***

Sitä en puolestaan muista milloin aloin seurata Frendejä. Intensiivisempi seuraaminen ajoittui varmaankin yläkoulutaipaleelle, päätösjakson aikaan olin jo lukiossa. Fanitin sarjaa yhdessä kavereiden kanssa, siitä puhuttiin koulussa ja viittaukset olivat ahkerassa käytössä. Puolison kanssa puhuessamme käytämme sarjan lentäviä lauseita useasti ja aina toisinaan maailman ahdistaessa liikaa dvd-soittimeen lykätään jokin satunnainen sarjan levy.

Bravon kirjan tapaan Kelsey Millerin I'll Be There For You: The One about Friends on ensisijaisesti fanikirja. Sen näkökulma on pitkäaikaisen fanin ja yleissävy on sitä myöten positiivinen. Vaikka kirja tarttuu myös sarjan epäkohtiin, kuten lukuisiin homofobisiin vitseihin ja häkellyttävään valkoisuuteen, on kritiikki loppujen lopuksi kevyttä ja jää marginaaliseksi suhteessa sarjasta kerrottuihin hauskoihin anekdootteihin.

Vaikka jäin siis kaipaamaan mittavampaa kriittisyyttä, en voi kieltää nauttineeni tästäkin äänikirjasta. Miller valottaa erittäin kattavasti sarjan alkutaivalta aina Marta Kauffmanin ja David Cranen ensikohtaamisesta tutun kuusikon monivaiheiseen casting-prosessiin ja koko kymmenen kauden kuvamiseen. Opin samalla paljon muun muassa siitä, miten tv-sarjat ylipäätään saavat alkunsa tai miksi ne usein "kuolevat" jo alkumetreillään ja minkälainen mylläkkä Frendien ympärillä monella tapaa pyöri koko sarjan keston ajan.

Kirjan kuuntelu herätti halua palata omien suosikkijaksojen pariin, vaikka nykyään niiden katsominen onkin edellämainituista seikoista johtuen välillä vaikeaa. Huomaan silti, että Frendien parissa palaan jonkinlaiseen yksinkertaisemman maailman tilaan, jossa on miellyttävää lilliä hetki. Tätä tekevät ilmeisesti myös monet samanikäiset tuttuni. Keskustelin esimerkiksi juuri ystävän kanssa, joka oli viettänyt äitiysvapaansa ensiviikkoja intensiivisen Frendit-maratonin merkeissä.

Spice Girlsien ja Frendien vaikutusta omaan ikäluokkaani tai vähintään itseeni en siis voi kieltää. Molemmat kirjat tarjosivat nostalgisen matkan teini-ikään, iloa ja pieniä kipeitä tuntemuksia, kun ei sitä ole aikoinaan niin tajunnut, miten aikansa lapsia nämä molemmat "tuotteet" ovat olleet.

Suosittelen molempia kirjoja ilmiöiden faneille (vanhoille tai uusille) ja Spaissari-kirjaa myös niille, jotka eivät oikein ymmärrä mistä siinä hommassa oikein oli kysymys.

Lauren Bravo: What Would The Spice Girls Do? How The Girl Power Generation Grew Up
Transworld, 2018. 3 h 50 min.
Lukija: Lauren Bravo

Kelsey Miller: I'll Be There For You: The One about Friends
HarperCollins UK, 2018. 8 h 27 min.
Lukija: Amber Benson

Haja-ajatuksia kirjoittamisesta ja muutamasta kirjasta

Yksityiskohta Ann Victoria Janssensin teoksesta Untitled (White Glitter) Kiasmassa tammikuussa 2018.

Viimeistä kahta vuotta on omalla blogitontillani sävyttänyt hajanaisuus. Olen lukenut suurin piirtein yhtä paljon kuin aikaisemminkin, mutta pää on humissut siihen tapaan, että kirjoittaminen on sujunut vain satunnaisesti. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja ehkä juuri se on syynä tähän kirjoittamisen vaikeuteen. Minulla on ollut yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella kaikenlaista ja se on vienyt resursseja kirjoitustyöltä.

Useampikin ihminen kysyi minulta viime vuonna miksi en laita blogia hetkeksi tauolle. Se ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka olisi näin jälkikäteen ajateltuna voinut olla hyvä juttu. Lapun luukulle laittaminen edes hetkeksi olisi tuntunut luovuttamiselta ja pelkäsin, että en palaisi blogin pariin enää ollenkaan ja sitä en halua.

Viime päivien pohdinnan myötä olen kuitenkin todennut, että on ihan ok, jos en saa kirjoitettua kaikista viime vuonna luetuista kirjoista tänne mitään. Mielenrauhan sain sillä, että sain ne merkattua edes Goodreadsiin, lukutilastointi tuo minulle selvästi iloa.

Muutamista kirjoista haluan kuitenkin sanoa jotain, pidemmin tai lyhyemmin. Tässä postauksessa on joitain sellaisia teoksia, joista minulla on nimenomaan lyhyttä sanottavaa. 

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo
Atria Books, 2017. 388 s.

Kirjastosta lainattu e-kirja.

Helmet-haasteessa kohtaan kirja kertoo elokuvan tekemisestä.







Rakastin Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugoa. Bongasin kirjan alunperin Twitteristä, lainasin sen matalin odotuksin ja koukutuin täysin. Kirjassa ikääntynyt Hollywood-tähti Evelyn Hugo on viimein valmis avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan omasta elämästään ja seitsemästä aviomiehestään, mutta suostuu antamaan tehtävän ainoastaan varsin tuntemattomalle nuorelle toimittajalle, Moniquelle. Hugon kuvitteellinen elämä on tapahtumarikas tarina noususta tähteyteen ja rakkauden etsimisestä ja se nivoutuu lopulta yhteen myös Moniquen oman tarinan kanssa. En ole aivan varma mikä tässä oli niin mahtavaa, loppupeleissä kirja taitaa olla "vain" perushyvä romaani, mutta siinä hetkessä tämä kirja vei minulta jalat alta.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Gummerus, 2018. 237 s.
Suomennos: Marianna Kurtto

Luin lukuoikeussovelluksella.








Tämä heinäkuussa luettu kirja on ollut yksi tämän vuoden pienistä helmistä, jonka haluaisin lukea uudelleen. Olisin voinut aloittaa sen uudelleen vaikka heti lukemisen jälkeen, sillä teksti on häikäisevän kaunista ja lukiessa teki vain mieli pysähdellä ja nauttia.

Syvien pohdintojen jaosto on kirja naisesta, ihmissuhteista, äitiydestä, rakkaudesta, surusta, ilosta, elämästä. Marianna Kurton suomennos on upea ja kirja on kokonaisuudessaan kaunis, herkkä ja hauskakin. Puhelimeen olen tallentanut muun muassa kohdan Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa. Kirja kaikesta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016. 205 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteeseen kohtaan palkittu tietokirja.






Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunattu Yhden lapsen kansa oli nopealukuinen, kiinnostava ja ahdistavakin kuvaus Kiinan yhden lapsen politiikasta. Mari Manninen käsittelee ilmiötä monipuolisesti ja haastatellen laajaa kirjoa sen koskettamia ihmisiä. On vaikeaa käsittää, kuinka valtio voi yksinkertaisesti asettaa tällaisia rajoitteita ja ajaa ihmiset niin ahtaalle, että lapsia piilotetaan (eikä heille sitä myöten saada henkilöllisyyspapereita) tai surmataan. Nyt kumotun politiikan jälkimainingit tulevat huuhtomaan Kiinan rantoja varmasti vielä pitkään.

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo
Simon Schuster Audio, 2016. 8 h.

Kuuntelin lukuoikeussovelluksella.









Tuntuu nololta sanoa, että en muista tästä kirjasta oikeastaan mitään. Ihan totta. Muistan vain sen, että kävelin tätä kuunnellessani usein Kruununhaassa matkalla luennolle ja nauroin, itkin ja fiilistelin. Schumer lukee tämän itse ja on siinä todella hyvä, onhan hän puhetyöläinen ammatiltaan. Varmaankin tässä on ollut kyse naiseudesta ja ihmisyydestä ja elämisestä ylipäätään. Suosittelen silti, vaikken mitään muistakaan.

Ina Westman: Henkien saari
Kosmos, 2018. 237 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.









Ina Westmanin edellinen romaani Syliin oli minulle tärkeä, joten Henkien saaren lukeminen tuntui luonnolliselta jatkumolta vaikkei se samaa aihetta käsittelekään. Teoksessa ollaan perheen kesken viettämässä kesää karulla saarella. Äiti Emma ei oikein muista mitä ennen kesää on tapahtunut, isä Joel yrittää jotenkin luovia uudessa tilanteessa ja perheen lapsi Fanni toimii niin kuin lapset nyt toimivat. Parisuhteen kipupisteet, muistin syövereistä pintaan pulpahtavat muistot, pakolaisvirrat ja levälautat ajautuvat kaikki kohti kalliosaarta ja iskeytyvät sen rantaan. Kirja tuntuu samanaikaisesti ajankohtaiselta ja tärkeältä sekä viihdyttävältä, ei huono kombinaatio. Voisin lukea tämänkin uudelleen.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain, 2018. 80 s.

Lainattu kirjastosta.









Tuija Takalan Lauralle oikea oli ensimmäinen lukemani selkokirja ja oikein positiviinen lukukokemus. Nuorille suunnattu tarina 25-vuotiaasta, elämässään paikkaa etsivästä Laurasta oli lämminhenkinen ja sydämeltään kultainen. Ilahduin rivien rytmityksestä ja nautin tekstin poljennosta. Kerronta oli toki suoraviivaista ja selkeää, kuten selkokirjassa kuuluukin, mutta sen ei tarvitse olla juonesta pois. Lauran elämään mahtui kommelluksia ja mutkia juuri sopivasti niin, että jaksoin kiinnostua tarinasta loppuun asti.

Kaisa Kariranta: Ihmeellinen matkakirja
Kirjapaja, 2018. 183 s.

Lainattu kirjastosta.









Pyhiinvaellusmatka kiinnostaa minua konseptina hirvittävän paljon, joten Kaisa Karirannan matkakirja sopi minulle kuin nenä päähän. Kariranta käy Etelä-Euroopan kuuluisissa pyhiinvaelluskohteissa, mutta matkailee myös lähempänä Suomessa ja Virossa. Pyhiinvaelluksella olo ja pyhyyteen keskittyminen ei aina suju matkalla kuten toivoisi, joka toisaalta oli sympaattista ja toisaalta välillä vähän rasittavaa. Sain kuitenkin kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja viihdyin sen seurassa erittäin hyvin.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes: A Memoir, 1996)
Seven, 2006. 398 s.
Suomennos: Juhani Lindholm

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.






Seitsemännen portaan enkeli on saapunut hyllyyni suklaan kylkiäisenä ja muuttanut kanssani kolme kertaa. Olen kuullut kirjasta aikanaan paljon kehuja ja mitä ilmeisemmin se on maailmalla suosittu ja pidetty. Lienee siis aikaa painaa päänsä ja todeta mutisten, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Tuntuu pahalta sanoa niin, onhan tämä Frank McCourtin elämästä kertova teos eikä se elämä ollut helppo. Köyhän suurperheen vanhimpana olo on ollut melkoista selviytymistaistelua isän ryypätessä ruokarahat, patjojen kuhistessa syöpäläisiä ja pikkusisarusten kuollessa joukoittain. En tiedä johtuiko se lapsikertojasta, joka toteaa asiat siten kuin ne ovat ilman sen kummempia krumeluureja, vai mistä, mutta tämän kirjan lukeminen oli minulle aikamoista vääntöä. Sain sen luettua pakottamalla itseni sen kimppuun hampaidenpesun yhteydessä, olihan tämä yksi hyllynlämmittäjäkirjoistani. No, nyt se on luettu ja kirjaston kierrätyshyllyyn viety, josta joku muu jo adoptoi sen omakseen.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto, 2018. 176 s.

Lainattu kirjastosta.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.






Kesä kasiysi tuli napattua kirjastosta mukaan Helmet-haasteen syntymävuosikymmenkohtaa varten. Sirpa Saarikosken esikoisromaani oli keveä lukupala, joka tarjoili sympaattisen matkan yhteen kasarikesään ja kirjastoautonkuljettaja Katin rakkauselämään. Täytyy myöntää, että kirjan peruskäänteet olivat minulle melko nopeasti selvät ja Katin vatipäisyys sai minut lähes hakkaamaan päätä seinään, mutta oli minulla silti varsin hauskaa tämän kanssa. Voisin hyvin kuvitella paniikkipäissäni käyttäväni käpyjä papiljotteina. Tekstiin upotetut viittaukset kasarielämästä olivat runsaudessaan huvittavia, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Nyt niitä oli niin paljon, että kirja tuntui välillä sketsiviihteeltä.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2000)
Otava, 2001. 319 s.
Suomennos: Arja Gothoni

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.







Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru on tullut hyllyyni aikanaan McCourtin tavoin suklaan kylkiäisenä. En suoraan sanottuna odottanut kirjalta paljoakaan, etenkään McCourtin jälkeen, joten yllätyin positiivisesti. Sisäänpäinkääntynyt ja vähäeleinen tarina taiteilija Vermeerin piiaksi saapuvasta Grietistä tuntui jollain tavalla todelliselta. En aina ollut sen hahmojen kanssa samaa mieltä ja harmittelinkin joitain valintoja, mutta joskus elämä ei ole sen ihmeellisempää kuin se on. Positiivinen yllätys vuoden loppuun.

Roppakaupalla Moyesia ja Moriartya

Rakastan Sivumennen-podcastia. Kuuntelen sitä aivan liian harvoin, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen monta jaksoa putkeen. Viime keväänä kuuntelin jakson, jossa Johanna Laitinen ja Jonna Tapanainen olivat lukeneet kasan Jojo Moyesin ja Liane Moriartyn kirjoja. Innostuin jaksosta niin paljon, että päätin tehdä saman. Moyesilta päätin tarttua Me Before You -sarjaan ja Moriartylta luin Mustat valkeat valheet - ja Nainen joka unohti -teokset.

Mustat valkeat valheet on samanaikaisesti todella koukuttava lukusukkula että ahdistava kuvaus ihmisyydestä. Pirriween koulun aikuisten joukosta löytyy harvinaisen epämiellyttäviä tyyppejä ja lapsiperheiden idyllisten kulissien takaa löytyy synkkiä salaisuuksia kuten syrjähyppyjä ja parisuhdeväkivaltaa. Moriarty on rakentanut teoksensa niin, että lukija yritetään saada koukkuun heti ensisivuilla ja sen jälkeen hänet kelataan hitaasti niin syvälle tarinaan, että irti on turha pyristellä.

Kirjasta tehty tv-sarja ei onnistunut koukuttamaan minua alusta asti lainkaan näin tehokkaasti. Katsoin sarjan kyllä loppuun ja siinä oli hienoja roolisuorituksia, mutta ehkä olisi ollut syytä pitää versioiden välillä enemmän taukoa. Kun loppuratkaisun tiesi, ei jaksojen kanssa ollut tarvetta pitää kiirettä. Hieman myös kyseenalaistin sarjan kakkoskauden järkevyyden, kunnes huomasin että näyttelijäjoukkion jatkoksi on saatu Meryl Streep. Streepiä en voi vastustaa, joten katsottava on kunhan sarja oletettavasti ensi vuoden puolella ilmestyy.

Nainen joka unohti oli viimeinen teos, jonka luin tähän omaan pikku haasteeseeni. Alice Love kaatuu steppitunnilla, lyö pahasti päänsä ja kertakaikkiaan unohtaa kaiken edellisen kymmenen vuoden tapahtumista. Pian neljäkymmentä täyttävä kolmen lapsen aivan liian tehokas äiti kokee olevansa kolmikymmenvuotias ja ensimmäistä lastaan odottava ja palavasti mieheensä rakastunut hupsuttelija. Luonnollisesti tästä seuraa kaikenlaista hankaluutta, kun Alice yrittää jälleen saada otteen elämästään.

Idealtaan kirja on aika pöhkö, mutta sitä oli todella vaikea laskea käsistään. Alicen muistin palautuessa vähitellen sitä arvioi itsekin hänen tekemiään valintoja ja sitä, miten kieltämättä hieman raiteiltaan suistuneen elämän saisi takaisin kestävälle pohjalle. Loppuratkaisua sai jännittää loppuun asti enkä tosiaan tiedä, olinko siihen tyytyväinen vai en. Lisämaustetta tuovat Alicen siskon Elizabethin ja tämän "varamummon" Frannien puheenvuorot, jotka mehevöittävät kirjan tarinaa omilla sivujuonteillaan. Yllättävän kiinnostava romaani!

Moriarty osaa siis kirjoittaa koukuttavasti ja osansa on varmasti myös Helene Bützowin sujuvilla käännöksillä. Kirjoja tulee helposti luettua "vielä yksi luku" ja vaikka ne ovatkin ensivaikutelmaltaan aika keveitä, on rullaavan tarinan oheen upotettu painavia teemoja.

Moyesin otin haltuun äänikirjoina, sillä kuuntelin kehuja keränneen Me Before You -sarjan kaikki kolme osaa. Kirjoissa seurataan paikoilleen jämähtäneen Louisa Clarkin elämänmuutosta hänen päästyään töihin onnettomuudessa halvaantuneen ja siitä katkeroituneen Will Traynorin avustajaksi. Jätettäköön juonen tarkempi kommentointi sikseen, mutta todettakoon että luvassa on kärrykaupalla suuria tunteita ja noin miljoona juonenkäännettä.

Kirjoja vaivaa jossain määrin uskomattomien sattumusten ja erikoisten tapahtumien runsaudenpula. Esimerkiksi toiseen osaan on onnistuttu ahtamaan vakava onnettomuus, kammottava työpaikka, paikoin erikoiseksi käyvät selviytymisryhmän istunnot, äidin feministinen herääminen, yllättäen löytyvä erään hahmon jälkeläinen ja aimo liuta väärinkäsityksiä. Toisaalta hyväksyn kevyeltä kirjallisuudelta tietynlaisen turboahtauksen ja kaikesta huolimatta sisällön myötä tuli itsekin ajateltua ihan järkeviä juttuja. En voi myöskään väittää, etteivätkö kirjojen tapahtumat olisi yhtään koskettaneet, vaikka en nenäliinoja kuunnellessa tarvinnutkaan.

Kolmannessa osassa nautin New Yorkin kuvauksesta ja jälleen älyttömistä sattumuksista. Henkilöhahmojen kavalkadi on täynnä kliseitä, esimerkiksi kelvatkoon kiukkuinen naapurinmummo, jonka elämä onkin sitten ollut aivan huikean mielenkiintoinen ja jonka kanssa lopulta ystävystytään. Ihmissuhderyöpytys on ylitsevuotavaa läpi koko kirjan tai oikeastaan koko sarjan, mutta entäs sitten. Erityisesti tämän kolmannen osan kohdalla ajattelin itsekin paljon muun muassa elämässä tehtäviä valintoja ja kiltteyttä eli höpsöttelyn ohella sain myös paljon ajateltavaa.

Kaksi ensimmäistä osaa sain kuunnella suomeksi Heli Naskin käännöksinä ja Mervi Takatalon hienoina lukutulkintoina. Takatalon lukurytmi on miellyttävä ja totta puhuen paahdoin nämä lähes tuplanopeudella, sillä hyvien lukijoiden kanssa niin voi tehdä. Kolmas osa löytyi tätä sarjaa kahlatessani vain englanniksi, joten siinä sain tyytyä Ann Actoniin, joka hänkin luki teoksen oikein mainiosti. Englanniksi nopeutta ei tosin voi lisätä aivan niin paljon kuin suomeksi kuunnellessa.

Lämmin kiitos Sivumennen-podcastin Jonnalle ja Johannalle innostamisesta tähän luku-urakkaan. Olette mainioita!

Mustat valkeat valheet menee minulla Helmet-lukuhaasteessa kohtaan palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (Big Little Lies, 2014)
WSOY, 2015. 447 s.
Suomennos: Helene Bützow

Liane Moriarty: Nainen joka unohti (What Alice Forgot, 2010)
WSOY, 2016. 495 s.
Suomennos: Helene Bützow

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me Before You, 2012)
Gummerus, 2015/2018. 15 h 48 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (After You, 2015)
Gummerus, 2016/2018. 14 h 51 min.
Suomennos: Heli Naski
Lukija: Mervi Takatalo

Jojo Moyes: Still Me
Penguin Books, 2018. 13 h 37 min.
Lukija: Anna Acton

Koukussa jatkosarjoihin

Aktivoin vaihteen vuoksi taas Storytel-tilaukseni ja tähän ovat syynä nimenomaan Storytelin omat jatkoäänikirjat, joita ei luonnollisesti muualta kuunteluun saa. Pääasiassa kymmenosaiset tarinat tulee jostain syystä kuunneltua normaalia tehokkaammalla tahdilla, tässä vaiheessa voisi oikeastaan puhua jonkinlaisesta binge-kuuntelusta.

Raikkaan tuulahduksen kevyen kirjallisuuden maailmasta toi Elina Kilkun Vaimovallankumous Maruska Veronan lukemana. Anni seurustelee kaikin puolin upean Mikan kanssa, mutta täydellisen kosinnan edessä Anni ei kykene sanomaan kyllä vaan toteaa haluavansa erota. Ihan näin radikaaleihin toimenpiteisiin ei heti ryhdytä, mutta selkeyttääkseen ajatuksiaan Anni lähtee unelmiensa New Yorkiin ystävänsä Irenen luokse. Voiko romanttisten komedioiden parisuhdemalli olla kuitenkin väärässä vai löytyykö rakkaus sittenkin Empire State Buildingin huipulta?

Kilkun teksti pursuaa kliseitä, mutta hyödyntää niitä nerokkaasti ja kyseenalaistaa romanttisen komedian konventioita. Iskut osuvat ja uppoavat ja välillä tulee itsekin irvisteltyä, kun tulee taas muistaneeksi miten sekopäisiä ajatuksia romanttiset tarinat syöttävät meille täysin hyväksyttävinä.

Annin ja Irenen New York -sekoilu oli omaan makuuni hieman liian viinanhuuruista (itse olisin sammunut jo alkumetreillä ja tarina olisi jäänyt kokematta), mutta muutoin menevää. Oli mukava vierailla elokuvista tutuilla paikoilla kirjallisesti. Lisäksi Kilkku onnistuu kirjoittamaan tarinalle niin mahtavan lopun, että melkein itketti. Oli siinä sitä siirappiakin, mutta eri tavalla kuin voisi odottaa. Sydän tälle.

Miina Supisen Lumottu elämä ryömii synkemmissä tunnelmissa. Tarinan keskiössä ovat Youtube-tähdet Sakura ja Margit ja psykologian väitöskirjaansa pakertava Ahti. Sakura kutsutaan osallistumaan mullistavaan tosi-tv-ohjelmaan, Salaisuuksien kartanoon, jossa kauhut kirjaimellisesti kaivetaan osallistujien alitajunnasta uuden teknologian avulla. Sattumoisin sarjaa kuvataan Pihjalavirran kartanossa, jossa vuosia sitten tapahtuneen tragedian salat Margit ja Ahti tahtovat selvittää saadakseen tietää totuuden vanhempiensa kohtalosta.

Lumottu elämä etenee koukuttavasti ja kuuntelin kaikki kymmenen osaa likimain vuorokaudessa. Vauhdikkaita käänteitä riittää ja arvoitus aukeaa vähitellen, Anni Kajos lukee hyvällä intensiteetillä. Harmillisesti tuntui että lopetus oli turhan kiireinen ja viimeinen jakso jätti ilmaan aikamoisen liudan kysymyksiä siitä, ymmärsinkö ollenkaan mitä lopussa tapahtui vai ajattelenko asiaa liian monimutkaisesti. Mukaansatempaava tarina, mutta jätti jälkeensä kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Valikoimasta löytyy myös muutamia lyhyempiä sarjoja kuten JP Koskisen neliosainen Helppoa rahaa. Alunperin tarina on ilmestynyt Me Naisten jatkokertomuksena, äänikirja on tehty 2016 ja näemmä Helppoa rahaa on tänä keväänä ilmestynyt myös romaanimuodossa Likeltä. Joka tapauksessa tarinassa hypätään kosmetiikkateollisuuden maailmaan, jossa kauniin ja kiiltävän pinnan alta voi löytyä jos jonkinlaisia salaisuuksia.

Entinen Miss Kesäheinä Jonna on kurjassa tilanteessa. Töitä ei ole ja mieskin on alkanut karsastaa sohvalla makoilevaa puolisoa. Pelastus saapuu uuden kosmetiikkayrityksen Lux Lunan muodossa Jonnan päästessä firmaan malliksi ja tuotetestaajaksi. Palkka on huikaiseva ja työ on helppoa, työyhteisökin tuntuu mukavalta ja hyväksyvältä. Vähitellen homma alkaa kuitenkin vaikuttaa kummalliselta: yrityksen toimintaan tuntuu liittyvän naurettava määrä salailua eikä oloa helpota kohtaaminen firman entisen mallin kanssa. Helppo raha ei yhtäkkiä tunnukaan ihan niin mukavalta asialta.

Elina Aallon lukema tarina on nopeasti kuunneltu, mikä ei ole oikeastaan yhtään hassumpi juttu. Kerronta pysyy napakkana ja tarina pitää otteessaan. Ihan suosikikseni se ei Koskisen tuotannosta pääse, mutta ei tosiaan lainkaan pöllömpi. Intensiivinen ja kiva välipala.

Kira Poutasen aurinkoa ja ihastusta pulppuava Ibiza ei puolestaan lähtökohtaisesti tuntunut osuvan omaan lukumakuuni lainkaan, mutta kun nyt tähän kuuntelumaratoonaamiseen tuli lähdettyä niin pitihän tätäkin kokeilla. Poutanen lukee kasarille sijoittuvan lomatarinansa itse.

Kertoja Jutta löytää valokuvan ystävästään Tarjasta vuodelta 1986 ja sukeltaa päätä pahkaa muistoihin samasta vuodesta. 19-vuotiaiden tyttöjen bilematka Ibizalle muuttuu jännittäväksi, kun he tutustuvat samassa hotellissa asuvaan trendikkääseen ruotsalaisseurueeseen ja etenkin komeaan Stefaniin. Lisämakua tuo mystinen, jumalista voimaa tihkuva Es Vedran saari, joka vaikuttaa etenkin Juttaan häkellyttävän voimakkaasti.

Lähtökohtaisesti Ibiza tuntuu olevan tarina lomaromansseista, mutta Poutanen onnistuu myös tekemään kiinnostavia havaintoja ihmisistä ja siitä, miten pinnan alla oleva persoona on yleensä paljon monipuolisempi kuin päältäkatsoen näyttää. Hahmot ovat monitahoisia ja herättävät kuunnellessa tunteita, esimerkiksi juuri Stefan on tavattoman iljettävä ja puistatuksia herättävä mutta tunnistettava kusipää.

Ihan niin koukkuun en tähän Poutasen tarinaan jäänyt, mutta tuli se ihan näppärästi kuunneltua loppuun ja viime metreillä saatiin tarinaan vielä vähän yllätyksiäkin. Leppoisa, mutta yllättävän synkkäsävyinen lomatarina siis.

Muutamia kotimaisista jatkosarjoja on vielä kuuntelematta, niiden kimppuun siis seuraavaksi. Oletko itse kuunnellut Storytelin jatkosarjoja? Mitä olet pitänyt?

Myös Kirsin kirjanurkassa on kuunneltu Storytelin jatkiksia ja pohdittu muutenkin äänikirjakuunteluaan, käy ihmeessä lukemassa.

ps. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä Storytelin kanssa vaan olen pulittanut kuuntelujakson ihan itse, viime syksynä sain kyllä heiltä ilmaisen kuukauden kokeilujakson.

Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Helmiä Helsinki Litistä

Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

Lue minulle, Krista Putkonen-Örn

Iloinen äänikirjakävelijä.

Olen löytänyt jälleen kerran äänikirjaflow'n, sillä yhtäkkiä tilaisuuksia kuunnella tuntuu putkahtelevan kuin itsestään. Pyykin ripustus ja aamupuuron keitto sujuu mukavammin, kun joku lukee minulle ääneen. Toisaalta olen kaivannut äänikirjoiltani myös jonkinlaista turvallisuudentunnetta, joten näissä teoksissa valintakriteerinä oli jälleen lukija eli luottoääneni Krista Putkonen-Örn.

Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teoksesta (WSOY, 2018) olin kuullut kehuja jo ennen aloittamistani, mutta yllätyin silti siitä kuinka hyvä kirja olikaan. Eleanor on kolmikymppinen, tarkkaan säänneltyä elämää viettävä toimistotyöläinen. Viikolla käydään töissä ja ruoat ostetaan Tescosta, viikonloput kulutetaan sumussa vodkan voimalla jottei omia asioita tarvitsisi miettiä. Rutiinit suistuvat raiteiltaan, kun Eleanor kohtaa tai oikeastaan näkee lavalla miehen, jonka aikoo saada omakseen ja saavuttaa sitä myöten mahdollisuuden täydelliseen elämään. Soppa hämmentyy entisestään, kun Eleanor päätyy auttamaan firmansa it-tukihenkilö Raymondin kanssa kadulle lyyhistynyttä vanhaa miestä. Yhtäkkiä Eleanorilla on jotain, jota voisi kutsua lähipiiriksi, ja tavoite, jota kohti pyrkiä.

Eleanor on taiten rakennettu hahmo. Häntä vaivaavat menneisyyden salaisuudet paljastetaan tarinan myötä hitaasti ja erikoiselle käytökselle löydetään syyt. Solmujen auetessa Eleanor alkaa saada valoa elämäänsä ja kehittyy luontevasti, eikä tarinan päämääränä ilokseni ollutkaan auvoinen rakkaus. Kirja on kipeän hauska, surullinen ja koukuttavasti kirjoitettu, varsinainen lukusukkula. Lisäksi siinä käsitellään kiinnostavasti mielenterveysongelmia.

Aivan huippu teos. Rakastin.

Kuittaan teoksella Helmet-haasteen kohdan kirja, jossa käy hyvin.

Esimerkiksi Rakkaudesta kirjoihin -blogissa todetaan tämän olevan kirja, joka kuluu käsissä varmasti useampaan otteeseen.

***

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017) on puolestaan teoksena jokseenkin vastenmielinen toimien erikoisena vastaparina Honeymanin teokselle. Molemmissa kirjoissa nainen yrittää ratkaista elämänsä ongelmia tavoilla, jotka eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Tiffany FaNelli tai nyttemmin trendikkäästi Aniksi kutsuttava nainen on saavuttamassa unelmansa: hän on menossa naimisiin rikkaan miehen kanssa, työpaikka on tunnetussa aikakauslehdessä ja pian kuvattavassa dokumentissa Ani saisi vihdoin kertoa oman tarinansa koulussa vuosia sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä.

Haluaisin tuntea sympatiaa Ania kohtaan, sillä etenkin kouluajan tapahtumat ovat oikeasti hirveitä. En kuitenkaan pysty siihen suurimmaksi osaksi ajasta, sillä Anin oma käytös on laskelmoivaa ja pinnallista. Lisäksi teoksessa keskitytään jatkuvasti ulkoisiin seikkoihin ja se on aika puuduttavaa.

Ei todellakaan minun kirjani, mutta puolivälin jälkeen olisi tuntunut höpsöltä jättää kesken ja kuunneltuna kirja oli kuitenkin ihan mukiinmenevä.

Kirjoihin kadonnut -blogissa luonnehditaan teosta muun muassa koukuttavaksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi.

***

Annamari Marttisen Korsettia (Tammi, 2018) minulle suositteli ystäväni ja tämä olikin oikein hyvä suositus. Kirjan päähenkilö on Pauli, ihan tavallinen mies joka toisinaan pukeutuu naiseksi ja rakastaa kauniita vaatteita. Kun nuoruuden tyttöystävä pukee hänet leikillään naiseksi, avautuu Paulin sisällä jotain. Hän haluaa oman korsetin, haluaa omistaa kauniita vaatteita ja pukeutua niihin. Tyttöily on pitkään salaista, sillä asiasta puhuessaan Pauli ei ole saanut ymmärrystä eikä hän tahdo ihmissuhteidensa kariutuvan sen vuoksi. Erinäisten tapahtumien myötä tarve astua kaapista ulos muuttuu pakottavaksi ja Pauli joutuu pohtimaan, mitä hänen on tehtävä ollakseen onnellinen. Paulin ja hänestä löytyvän Suskin tarina on kerrottu kiinnostavasti, mutta kirjan lopussa tarina lähtee vähän keulimaan ja tuntuu että loppuratkaisun kanssa jotenkin kiirehditään.

En ole aikaisemmin lukenut transvestiitin näkökulmasta kerrottua kirjaa, joten jo se teki tästä teoksesta kiinnostavan. Marttisen kirjoittama tarina perustuu Mimmi Makusen elämään, mutta on fiktiota. Pidin Paulin kertojanäänestä, kuvaus on kaunista ja lukiessa olin ehdottomasti Paulin puolella, toivoin hänelle hyvää. Tuntuu uskomattomalta, että transvestismi on luokiteltu Suomessa sairaudeksi vuoteen 2011 asti. Toivottavasti tämä kirja olisi omalta osaltaan tuomassa asialle positiivista huomiota.

Kirjaluotsissa ruoditaan kirjan teemaa enemmän ja pohditaan muun muassa sitä, muuttuisiko kuuntelukokemus jos lukija olisikin mies.

***

Viimeisenä kolmas kerta toden sanoo, olen nimittäin yrittänyt lukea Adam Bradleyn kehutun ja erinäisiä palkintojakin saaneen dekkarin Piiraan maku makea (Bazar, 2014) jo useampaan kertaan. Se on ollut minulla lainassa kirjastosta ja aloitin sen kuuntelun englanniksi, mutta jokin mätti. Päätin kokeilla teosta taas suomeksi kuunneltuna ja nyt tähdet olivat kohdallaan, sillä tarina tuli kuunneltua todella nopeaan tahtiin.

Yksitoistavuotias Flavia de Luce on jonkinlainen omituisuus perheessään. Leskeksi jäänyt isä sulkeutuu paljolti omiin oloihinsa ja siskojen kiinnostukset ovat perinteisempää laatua, kun taas Flavi rakastaa kemiaa ja erilaisten myrkkyjen keittelyä. Taidot pääsevät käyttöön, kun perheen kartanon kuistille ilmestyy ensin kuollut kurppa postimerkki nokassaan ja seuraavana päivänä kurpitsapenkistä löytyy kuollut ruumis. Flavia ei tietenkään voi jättää tapausta vain poliisien selvitettäväksi.

Nenäkäs ja utelias Flavia on juuri sellainen rasittava päähenkilö, että en voi kuin rakastaa häntä. Oli myös miellyttävää pitkästä aikaa kuunnella rikoskirjaa, joka kaikkine englantilaisuuksineen oli todellista cosy crimea. Pitänee kuunnella loputkin sarjan osat, onhan näitä suomennettukin jo huikeat kahdeksan kappaletta ja äänikirjoja löytyy ainakin viisi.

Kirsin kirjanurkassa aloitetaan tästä kirjasta kertova postaus toteamalla olipa aivan mainio dekkari!

***

Ja tosiaan, Krista Putkonen-Örn tekee loistavaa työtä jokaisessa näistä äänikirjoista. Kiitos ja kumarrus.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant Is Completely Fine, 2017)
WSOY äänikirja, 2018. 12 h 44 min.
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive, 2015)
Bazar, 2017. 14 h 27 min.
Suomentaja: Päivi Pouttu-Deliere
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Annamari Marttinen: Korsetti
Tammi, 2018. 10 h 28 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Adam Bradley: Piiraan maku makea (Sweetness at the Bottom of the Pie, 201)
Bazar, 2014. 11 h 29 min.
Suomentaja: Maija Paavilainen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories

Tom Hanksin novellit ovat sympaattisia, mutta jokseenkin tylsiä

Minä pidän hirvittävästi Tom Hanksista. Hänessä on jotain kovin turvallista, lempeää. Vanhemmiten hän on myös alkanut näyttää kovasti isältäni, mikä on hämmentävää ja hauskaa. Niinpä näyttelijän julkaisema novellikokoelma Uncommon Type: Some Stories siirtyi lukulistalle. Kirjaston kappaleen laina-aika oli ja meni, mutta löysin tämän sitten äänikirjana ja totesin että laitetaanpa samalla ensimmäinen novellikokoelma kuunteluun.

Kokoelmaa on miellyttävää kuunnella, sillä Hanks lukee itse kaikki tarinat lukuunottamatta viimeistä tarinaa Stay With Us, joka on näytelty kuunnelmaksi. Novellikokoelma äänikirjana oli yllättävän mukava kokemus, mutta selvästi olisin kaivannut jonkinlaista jaksotusta tai edes äänimerkkejä novellien välille. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka paljon kutakin tarinaa on jäljellä, sillä useammin kuin kerran lopetin kuuntelun kesken ja seuraavalla kerralla huomasin, että seuraava tarina alkoi jo muutaman virkkeen jälkeen.

Tästä onkin helppo hypätä aasinsiltana siihen, että aika moni tarinoista loppui mielestäni aika kesken. Tai ei välttämättä kesken, mutta todella yllättäen. Tuntuikin vähän siltä, että välillä Hanks kirjoitti pikemminkin tuokiokuvia kuin kokonaisia tarinoita, joiden tulisi päättyä jotenkin kohottavasti tai edes kokoavasti. Kuvailussa Hanks kuitenkin loistaa, sillä tapahtumapaikat on kuvattu usein hyvin tarkasti ja novellit on helppo nähdä päässään elokuvallisina kohtauksina.

Guardian antaa pyyhkeitä Hanksille ohuista naishahmoista ja harmillisesti joudun olemaan asiasta samaa mieltä. Vähän kyllä myös harmittaa, sillä luin tämän kommentaarin toki ennen lukemistani ja sitä myöten tulin myös kiinnittäneeksi asiaan erityistä huomiota. Mieshahmot ovat paljon monipuolisempia, mutta hekin olivat mielestäni usein hieman tylsiä tai ainakin liian ennalta-arvattavia, jotta olisin jaksanut olla heistä todella kiinnostunut. Oikeastaan koko hahmokavalkadia yhdistää jonkinlainen ytimessä kytevä tavallisuus, vaikka osa novelleista on tapahtumapaikoiltaan ja ajatuksiltaan hyvinkin mielikuvituksellisia.

Oikeastaan en tiedä, olisinko loppupeleissä lukenut tätä kokoelmaa kovinkaan innoissani. Tarinat olivat itsessään hyvin kirjoitettuja, mutta rehellisesti sanottuna hieman pitkäveteisiä. Monessa idea tai lähtökohta oli kiinnostava tarinan jäädessä kuitenkin useasti ihan kivaksi. Hauskana pidin kuitenkin sitä, että jokaisessa novellissa oli isommassa tai pienemmässä roolissa vanha kirjoituskone, joita Hanks ilmeisesti intohimoisesti keräilee.

Osallistun tällä kokoelmalla joka tapauksessa novellihaasteeseen ja peukutan novellia Alan Bean Plus Four piirteen tapahtumapaikka-osalta. Novellissa kertoja rakentaa kolmen ystävänsä kanssa avaruusraketin ja kiertää Kuun laskeutuen sitten takaisin maanpinnalle. Kertomus on ihastuttavasti kerrottu, sillä siinä avaruusaluksen rakentaminen pihatielle ja esimerkiksi kiinnityspulttien vaihtaminen jesariin on täysin selviö eikä mitenkään ihmeellistä.

Jos haluaa maistiaisen kirjasta, voi Guardianin sivuilla joko lukea tai kuunnella kokoelman aloitustarinan Three Exhausting Weeks. Ja niin, vaikka tämä kokoelma ei nyt niin innostanutkaan, niin pidän Hanksista silti. Onhan hän aika symppis.

Myös Kirjaluotsin Tiina on lukenut kokoelman ja on arviossaan positiivisemmissa tunnelmissa kuin minä.

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories
Random House Audio, 2017. 10  h 1 min.

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord

***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.