Lavalta: Snap - leipää ja sirkushuveja (Teatteri Jurkka)

Teatteri Jurkan ja improvisaatioporukka Riskiryhmän Snap - leipää ja sirkushuveja -esityksen ja #Teatterikritiikin syventävän jatkokurssin innoittamana tässä teille blogin ihkaensimmäinen vloggaus.

Menikö metsään vai pysyikö tiellä, katsoisitko toistekin? Kommentit tervetulleita, kiitos!

Lavalta: Niin kauas kuin omat siivet kantaa (Teatteri Jurkka)

***

1.11.2016 Niin kauas kuin omat siivet kantaa -monologin vierailu Teatteri Jurkassa.

Tämä "teksti" on Jurkan #Teatterikritiikin syventävälle jatkokurssille tehty kokeellisen kritiikin kurssitehtävä.

Lavalta: Ilta Emmin kanssa (Teatteri Jurkka)

Kuva: Aino Ojanen

Viuhtomiseen verhottu henkilökuva Emmi Jurkasta

Hopeanhohtoiset hansikkaat välkkyvät valokiilassa, kun Erkki Saarelan tulkitsema Emmi Jurkka pelmahtaa lavalle. Ilta Emmin kanssa vietetään vahvasti muistojen vietävänä, pianisti Eero Ojanen ottaa kiinni Emmin sanoista ja antaa koskettimien tuoda ilmoille Mustalaisruhtinattaren sävelet. Emmi täyttää koko lavan laajoilla liikkeillään, eturivissä on turha edes ajatella nuokkumista sillä kumarassa istuva saisi äkkiä heilahtavan käden nenäänsä. Lähellä ne heiluvat raajat käyvät joka tapauksessa monta kertaa. 

Emmi liikkuu lavalla helmat heiluen ja hyppien, vähän šokeeratenkin, eläen omalla tavallaan valovoimaisesti teatteridiivan elkein. Kerronnan punainen lanka katoaa aika ajoin anekdoottien ja kaupunkien sumaan, mutta ei se haittaa. Emmin nauru palauttaa kaikki taas tähän hetkeen, tähän tilaan. Mielessä vilisevät kuvat Kansallisteatterin tyhjästä päänäyttämöstä, ahtaista asunnoista, pettyneestä ilmeestä kun puoliso onkin jo käynyt lunastamassa illan kassan.

Todellista Emmiä tuskin lavalla kuitenkaan nähdään, tai ainakaan Emmiä haavoittuvaisimmillaan. Aidot tunteet ja huolet tavataan sivulauseissa ja omatuntoa kolkuttavissa kummitteluissa, mutta ne sivuutetaan pian remahtamalla nauruun. Kaikilla on kuitenkin oltava hauskaa, kaikkien on viihdyttävä, ja siksi juoruilemme lähinnä hauskoista asioista pyöräyttäen rannetta vielä kerran viettelevästi. Olennaista on pitää yllä mielikuvaa Emmi Jurkasta, joka ei miesten jalkoihin jäänyt ja joka halusi perustaa juuri omanlaisensa huoneteatterin. Ymmärrän häntä, ei tässä mitään olla ruikuttamaan tultu vaan kertomaan mihin sitä naisihminen halutessaan pystyy. 

Emmin nauru jää takaraivooni kaikumaan, voi tyttö kuule voin kuvitella hänen sanovan ja raapaisevan tulta sikariinsa. Kaikenlaista sitä voisi kertoa, elämästä ja pettymyksistä, rakkauksista, kädet heiluen. 

***

Teksti on kirjoitettu harjoituksena Teatteri Jurkan #Teatterikritiikin syventävä jatkokurssi -kurssille.

Kirjoitimme kurssilla myös harjoituksena näytelmästä lyhyen, tietylle medialle suunnatun tekstin. Oma kohteeni oli Image, alla kyseinen teksti.

***

Historia keskustelee nykypäivän kanssa

Teatteri Jurkan Ilta Emmin kanssa nojaa vanhaan teatteriperinteeseen ja historian siipien havinaan. Oman aikansa kulttuurivaikuttaja Emmi Jurkkaa esittää herkullisesti pitkän linjan teatterintekijä Erkki Saarela. Antaako pyöriskely menneisyyden tomuissa kuitenkaan nykykatsojalle yhtään mitään?

Päältä katsoen esitys on vanhanaikainen: lavalla on näyttelijä, piano ja sen soittaja. Mies naisen vaatteissakaan ei ole enää mikään uusi tai šokeeraava juttu.

Toisaalta esitys avaa ikkunan menneisyyteen, päästää vertaamaan. Tänä päivänä nainen voi olla teatteritaiteen professori, asia jota monologin Emmi tosin paheksui, aiemmin naisnäyttelijä sai tyytyä viittauksen aviopuolison kautta tai siihen, että ensi-iltakassa oli jo lunastettu. Johonkin on siis päästy, ehkä jopa eteenpäin.

Kaiken maailman kokeellisuuden ja immersiivisyyden aikana Ilta Emmin kanssa uskaltaa myös radikaalisti luottaa vanhaan ja hyväksi todettuun, ehkä jopa farssimaiseen ilmaisuun. Tekniset kikkailt ovat minimissä, keskiössä on näyttelijän oma osaaminen. Ottakaapa siitä mallia, teakilaiset.

Lavalta: Lokki (Teatteri Jurkka)

Kuva: Henri Tuulasjärvi (TeaK)

Lokki meissä kaikissa

Anton Tšehovin Lokki on hieno näytelmä ja taipuu monenlaiseen tulkintaan. Teatteri Jurkan tiloissa esitettävä ja viime syksynä Teatterikorkeakoulussa ensiesityksensä saanut versio on roimasti lyhennetty ja se esitetään Henri Tuulasjärven ohjauksessa kahden näyttelijän voimin. Jokseenkin haastavista lähtökohdista huolimatta esitys onnistuu säilyttämään alkuperäisteoksen lumovoiman ja olemaan samanaikaisesti purevan hauska ja pakahduttavan koskettava.

Ella Mettänen ja Eero Ojala esittävät näytelmän kaikki seitsemän roolia ja miten he sen tekevätkään. Mustiin vaatteisiin puetut paljasjalkaiset kehot muuttuvat köyryselkäisestä enosta voimainsa tunnossa kulkevaksi kirjailijaksi, ylidramaattiseksi äidiksi ja hermostuneesti varpaitaan kipristeleväksi rakkaudenkaipuiseksi pojaksi. Karikatyyrimäiset hahmot sopivat komedialliseen näytelmään eikä paikoin ylitsevuotava tulkinta hukkaa persoonien ominaispiirteitä. Ilmaisu on kokonaisvaltaista ja mukaansatempaavaa.

Tavallisesti kolmituntiseksi venyvä ja istumalihaksia koetteleva näytelmä on saatu 80 minuutin mittaan. Rakenne ei tästä kuitenkaan kärsi, ainakaan kun teksti on tuttu ja tapahtumat soljuvat päässä pikakelauksella. Kiireen tuntua ei silti ole, ihastuttava pitkäveteisyys on läsnä lottokoneen rahinassa ja maaseutukartanon pysähtyneessä tunnelmassa.

Lavastuksen pelkistetty ilme sopii tekstille ja esitystavalle. Lavasteena on ainoastaan jäljennetty maalaus rapistuvasta järvimaisemasta, taivaalla leijuva flyygelipilvi ja kaksi valkoista pinnatuolia. Ne riittävät erinomaisesti, katse keskittyy esityksessä näyttelijöihin ja jokaiseen kulmakarvan nostoon, jalkaterän asentoon ja dramaattiseen silmäykseen. Jostain syystä mieleen jäävät erityisesti juuri ne jalat, erilaiset kävelytyylit ja tavat kantaa kehoa.

Totta on toisaalta sekin, että näytelmän ihmiset ovat tavattoman rasittavia tunnekuohuineen ja elämäntuskineen. Ehkä juuri siksi he kuitenkin ovat niin samaistuttavia ja rakastettavia, inhimillisiä puutteineen ja heikkouksineen. Lokki peilaa ihmismielen haaveita ja unelmia, joskus niin helposti särkyviä mutta silti elämiselle olennaisia.

***

Tämä teksti oli toinen Jurkan #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssille kirjoittamistani teksteistä. Tavattoman antoisa kurssi!