Mummolaa tyhjentämässä

"On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen: juuret ja siivet."
    - Toimittaja Hodding Carter (1907-1972)

   

Isovanhempieni talo myytiin ja viime viikot olemme tyhjentäneet sitä. Olisin halunnut ostaa talon, mutta emme tarvinneet toista omakotitaloa, eikä meillä olisi siihen ollut varaakaan. Vaikka luopuminen on haikeaa, on talon myyminen myös helpotus, sillä nyt voin lopettaa siitä haaveilun ja voin siirtyä ajatuksissani eteenpäin. Talo on isäni lapsuuden koti, jonka isoisäni rakensi 50-luvulla, joten varmasti sanomattakin selvää, että se on minulle rakas. Sen pihassa kasvaa isäni ja setäni istuttama mänty ja mummon ruusut. Vaikka talossa on vuosien mittaan tehty remonttia; maalattu ja tapetoitu, niin silti siinä on paljon vanhaa jäljellä. Se olisi mitä täydellisin talo, mutta ihan kaikkea ei vain voi saada. Lohduttaudun ajatuksella, että saan mukaani kaikki ihanat muistot, jotka minulla on.

Ajattelin aina, että saan talosta itselleni harrastetilat ja ehkä myöhemmin mahdolliset työtilat. Minun oli tarkoitus kutoa ja värjätä siellä, kun pihassa on oma kaivo. Kasasimme viime syksynä kangaspuuni sinne, mutta kutomaan en ehtinyt. Talossa oli vain peruslämmitys päällä ja puulämmitys oli hieman epäkäytönnöllinen. Parin tunnin kutomisen takia minun olisi pitänyt lämmittää koko omakotitalo, enkä ole kaksinen takan sytyttäjä. Kutominen siellä jäi, koska sormet kohmeessa ei tehnyt mieli paukuttaa kangaspuita. Nyt saan pakata puut kasaan ja etsiä niille uuden paikan.

 
   

Suurimman osan ns. aarteista olimme jo pelastaneet talosta. Mummon langat vein jo aikoja sitten ja niillä tein mm. Maire-neulegraffitin (löydät sen täältä). Poikien huoneen kaappi löytyi verstaan seinältä (sen löydät täältä) sekä kesäisin kuistillamme oleva marjapuuron värinen keinutuoli on mummolan vanha (kurkkaa tänne). Vintiltä löytyi kuitenkin vielä aarteita, kuten setäni vanha kasvisto ja isäni Kasvioppi, jonka kuvitus on aivan ihana. Siitä saisi tehtyä ihanan leikekirjan, jos raskisin saksia sitä. Kesähuoneen seinältä poimin mukaani Sarah Kayn taulut, joille etsin nyt kuumeisesti paikkaa. Murheellisin löytö oli kuitenkin isovanhempieni vanha valokuvakansio, josta on kaikki kuvat irroitettu ja poltettu. Emme oikein vieläkään ymmärrä, että minkä takia isovanhempani halusivat tuhota kaikki kuvat.
    

    
Tämän illan pengoin kellaria ja kaappeja ja pakkasin kuplan aarteilla ja suuntaan heti aamusta Tampereelle. Huomenna järjestetään taas Moron peräkonttikirppis Tampereen keskustorilla ja sain sinne myyntipaikan. Keräilyn kurjana puolena on se, että jotta taloon mahtuu uutta tavaraa, pitää toisesta päästä vähentää, enkä minä ihan kaikkea mummolan tavaroitakaan tarvitse. Toivon mukaan mm. mummon kengät, jotka eivät kuuna päivänä mahdu jalkaani sekä laukut löytävät uuden kodin. Jos aamulla tulee taivaan täydeltä kissoja ja koiria, niin kirppis taitaa jäädä osaltani väliin. En lähde kokeilemaan, että saanko itseni kipeäksi. Jos aurinko paistaa ja näet siellä kuplan täynnä aarteita. Tule sanomaan heippa! Olisi mukava nähdä! 

Mitä tapahtuikaan vuonna 2015?

Joulu on juhlittu. Olemme syöneet hyvin, pitkästä aikaa luin kirjan ja telkkariakin eksyin katselemaan. Olen pitänyt vapaata niin koti- kuin käsitöistä ja päivät ovat vierähtäneet nopeasti junaratoja rakentaessa ympäri olohuonetta. Olen pysynyt nettimaailman ulottumattomista ja nauttinut sen tuomasta vapaudesta. Eilisen vietin sängyn pohjalla voimattomana. En ollut kipeä enkä kuumeinen. Olin vain niin väsynyt, etten pystynyt tekemään mitään muuta kuin ruokkimaan perheen ja vajoamaan takaisin peiton alle. Lasten mentyä nukkumaan raahauduin väsyneenä koneelle ja pakottauduin käymään läpi kuviani ja se olikin lääke tähän väsymykseeni. Olin tainnut olla liian monta päivää toimettomana ja vasta tämän tekstin myötä havahduin uupumuksestani täynnä tarmoa ja intoa edessä häämöttävään vuoteen. Voihan se olla, että näillä kuvillakin on osuutta asiaan, sillä ne saavat suupieleni nousemaan isoon irvikissamaiseen hymyyn.

Ennen kuin vuosi vaihtuu, palaan vielä hetkeksi tähän vuoteen. Bloggaamisen ihanimpia puolia on se, että tapahtumat pysyvät säilyvät blogissa, eikä niitä unohda niin helpolla. Vuoden aikana tapahtuu niin paljon, ettei kaikkea muista ellei niitä kirjoita ylös. Näin jälkikäteen on ollut ihanaa palata elokuun helteisiin ja puutarhaan, katsella kuvia kesäretkestämme ja muistella kesäillan ompeluita kuistillamme. Blogin myötä myös tulee tehtyä paljon sellaista, jota ei normaalisti tekisi, kuten pelaisi virkattua Twisteriä tennarikuvauksissa. Blogilleni tämä onkin ollut hieno vuosi. Lukijamäärät ovat mukavasti nousussa ja itseluottamukseni bloggaamiseen on kasvanut. Aivan ihanaa, kun joukkoon on tullut myös kommentoijia, jotka tekevät bloggaamisesta huomattavasti mukavempaa, eikä tämä enää ole yksinpuhelua.

Kävin läpi kuviani ilman suurempia suunnitelmia luottaen siihen, että tämän vuoden katsaus syntyy itsestään ja niinhän se syntyi. Seuraavat päivät muistellaan menneitä ja nautitaan parhaista hetkistä. Yritin jakaa näitä muistelmia edes hieman aihepiireittäin, mutta luultavimmin ne sotkeentuvat vielä moneen kertaan. Tähän ensimmäiseen postaukseeni valitsin kauneimpia kuviani ja rakkaimpia hetkiäni viime vuodelta. Mistähän johtuu, että melkein kaikki ovat kesältä? Kiitos sinulle rakas lukijani, että olet jakanut kanssani kaiken tämän. Tämä on ollut kaikin puolin hieno vuosi!

Matkalla Juthbackaan

Miltä kuulostaa n. 750 km vuoden -69 kuplalla ja majoitus 60-luvun soputeltassa, määränpäänä Uusikaarlepyy ja Juthbacka-markkinat? Viime vuonna vietimme päivän kesäloman Fiskarsin Antiikkipäivillä. Tänä kesänä käänsimme kuplan kohti pohjoista ja lähdimme metsästämään aarteita Suomen suurimmalle romutorille.  Me olimme lomalla!

Aivan uskomatonta, että tähän aikaa vuodesta on näin lämmintä. Elokuu on jo pitkällä, mutta silti iltapäivällä aurinko paistaa niin kuumasti, että sitä alkaa jo kaivata varjoa. Lähdimme matkaan puolen päivän aikaa, kun päivä oli kuumimmillaan. Saimme ajella koko matkan pikkuikkunat auki ja vilvoitella itseämme lämpimässä ilmavirrassa ja ihastella maisemia. Olimme vapaita kuin taivaan linnut. Lapset olivat mummolassa ja kotonamme oli talonvahti, joka huolehti eläimistä. Meillä ei yksinkertaisesti ollut mitään mistä murehtia. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun olette niin onnenne kukkuloilla, että haluatte huutaa sen koko maailmalle? Minulla oli koko matkan sellainen olo. Olisin halunnut nousta penkistä, työntää pääni ulos ikkunasta ja kiljua niin lujaa kuin ääntä lähtee, että ELÄMÄ ON IHANAA! En tiedä johtuiko tuo päätä huumaava onnen tunteeni siitä vapaudesta jota koin, kun pääsin pitkästä aikaa yhdessä rakkaani kanssa reissuun, ihanasta kesästä vai siitä bensan hajusta, joka kuuluu lähes poikkeuksetta kuplan kuin kuplan ominaispiirteisiin.

Hiemanhan olin suunnitellut erilaista reissua. Ajattelin, että ajomatkan aikana virkkailen ja napsin kuvia ohi kiitävistä maisemista, mutta koska ukkokullan käsi oli leikkauksen jäljiltä paketissa, sainkin ajaa ihan koko matkan. Ajoin melko säälimättömästi, emmekä pysähtyneet kuin muutaman kerran antaen kuplalle pienen levähdystauon. Lähtömme venyi kahdella tunnilla ja halusin kiriä kiinni aikataulua, jollaista ei lomalla pitäisi olla. Meillä oli eväät mukana kylmälaukussa, jotta säästäisimme menomatkalla muutaman kympin, kun ei tarvitsisi pysähtyä syömään huoltoasemille. Levähdyspaikoilla kuulimme hieman huvittuneita kommentteja automme takapenkillä olevasta tavaramäärästä, mutta eiväthän he osanneet arvata kuinka kaukaa olimme ja että tarkoituksenamme oli yöpyä reissussa. Onneksi kukaan ei nähnyt, millaisen tavaramäärän kuplan tavaratila kätki sisäänsä.

Ajoimme läpi Suomen kauniin maaseudun kohti Pohjanmaata. Kuljimme pitkin kantateitä välttäen tylsiä moottoriteitä, sillä siellä olisimme olleet vain jaloissa ja monesti ajomatka on koko reissun kokokohta, ei niinkään se määränpää. Matkamme Juthbackaan taisi kestää viitisen tuntia. Päästyämme perille, mahduimme viimeiselle paikalle veteraaniparkkiin, joka sijaitsi markkina-alueen vieressä. Muut parkkialueet olivat läheisillä peloilla ja kaukaisimmilta oli varmasti viisisataa metriä matkaa kävellä. Ehdimme jo perjantaina kierrellä alueella muutaman tunnin ennen kuin lähdimme etsimään yöpymispaikkaa, josta meillä ei ollut harmainta hajuakaan.

Ukkokulta löysi 33 km päästä Ruskorannan leirintäalueen jonne suuntasimme. En huomannut tankata ja tankki tyhjänä saavuimme pienelle ja rauhalliselle leirintäalueelle. Onneksi saimme alueen hoitajalta pienen tipan bensaa ruohonleikkurista, jotta pääsimme seuraavana aamuna lähimmälle huoltoasemalle. Pystytimme autokatokseen kuplaakin vanhemman soputeltan ja kävimme nukkumaan. Vaikka nenän pääni oli aivan kylmä, makuupussin sisällä oli suloisen lämmin. Yöllä heräsin kylmään. En muista, koska viimeksi olen palellut niin paljon kuin tuona yönä. Kaikki varavaatteeni oli kuplassa ja makasimme varapeiton päällä, enkä raskinut herättää ukkokultaa repimällä peittoa altamme eikä mielessäni edes käynyt, että olisin noussut ja pukenut päälleni kylmän kosteat vaatteet. Jossain kohtaa vaivuin taas uneen ja heräsin lämpimässä teltassa ukkokullan suukkoihin. Oli aamu, aurinko paistoi ja oli aika käydä aamiaiselle, jonka olimme pakanneet toiseen kylmälaukkuun. Juthbacka markkinat jo kutsuivat.